Avril Lavigne: The Best Damn Thing (RCA, 2007)
Avril
Lavigne on kiistatta yksi 2000-luvun pop-musiikin suosituimmista tähtösistä.
Naisen saavutukset levymyynnin saralla ovat vaikuttavia. Hän on nuorin
naismuusikko, joka on noussut Englannin listakärkeen, hänen shakkikuvioidun
vyönsä alla on useita Grammy-palkintoja ja hänen levynsä,
vuonna 2002 ilmestynyt Let Go etunenässä, ovat myyneet miljoonia.
Näyttelemistäkin Lavigne on kokeillut ja melkein hengenvaarallisen
ärsyttävät hitit Sk8er Boi ja Complicated ovat tuttuja kaikille,
jotka eivät ole asuneet tynnyrissä 2000-luvun alkuvuosina. Lavigne
on onnistuneesti markkinoitu hiukan rock-henkisenä amerikkalaisena jokateininä,
joka kuuntelee popahtavaa ostaripunkkia, tykkää skeittaavista pahispojista,
kapinoi vanhempiaan vastaan, mutta onnistuu silti olemaan rakastettava. Tarpeeksi
kapinallinen siis kiehtoakseen nuorta ostajakuntaansa, mutta samalla niin
puunattu ja pop, että hän ui kuin kala post-Idols-vesissä.
Olisi typerää väittää, että Avril Lavigne olisi
pop-kameleontti, hänen musiikissaan ei paljon variaatiota ole, mutta
nykymaailmassa tarvitaankin paljon hienovaraisempaa muuntautumiskykyä.
Tässä Lavigne ja/tai hänen manageritiiminsä ovat olleet
lyömättömiä. Siinä missä 2000-luvun hiukkasen
”aidommat” pop-punk-suosikit blink-182 ja näiden karmiva
kakkosluokan kopio Sum 41 (jonka laulusolisti Deryck Whibley on Lavignen aviomies)
tipahtivat kaupunkimaasturiensa kyydistä yrittäessään
olla ”vakavia”, kykenemättä hahmottamaan, että
se oli viimeinen asia mitä heiltä kaivattiin, Lavigne jatkaa porskuttamista.
Hän jopa selvisi vakavammasta vaiheestaan, vaikka kakkoslevy Under My
Skin ei myynytkään yhtä hyvin kuin edeltäjänsä.
Kolmannella levyllään The Best Damn Thing Lavigne on jättänyt
aikuistumisen omaan arvoonsa. Hän on taustajoukkoineen tarpeeksi nokkela
tajutakseen, että Green Day -tyyppinen maailmaa parantava U2-apinointi
ei ole paljon muita vienyt myyntilistojen tuuliselle huipulle. Vaikka Lavigne
on (jo) 22-vuotias ja naimisissa, paradoksaalisesti The Best Damn Thing -levyllään
hän on teinimpi kuin koskaan. Siksi levy onkin omalla tavallaan teini-/Idols-/ostaripunkin
ja rehellisen purkkapopin mestariteos.
The Best Damn Thingillä Lavigne iskee suoraan suoneen kuin teinien huumekokeilut ja tarttuu kuin sukupuolitauti vanhempien farmarin takapenkillä. Levyn musiikki on suurimmalta osin nopeaa ja hypermelodista purkkapoppia pakollisilla punk-mausteilla ja kolmella (niinikään pakollisella) power-balladilla. Onneksi hitureiden määrä on onnistuttu levyllä pitämään minimissään, koska ne eivät ole ainoastaan kuolettavan tylsiä ja sokerisia, vaan niissä paljastuvat myös rouva Lavignen laulutaidon rajat (vaikka auto-tune pörrääkin kuin viimeistä päivää) sekä levyn sanoitusten surkeus. Surkeitahan sanoitukset ovat tietyllä tasolla koko levyn ajan, mutta sillä samalla ”niin-karmeita-että-ne-ovat hienoja” -tavalla kuin esimerkiksi Pinkin U + Ur Handissa. Itse asiassa se, että The Best Damn Thingin selvä esikuva on ollut Pinkin viimeiset menestyslevyt ei ole mitään sattumaa. Albumin keskeisinä arkkitehteinä ovat olleet Pinkin I'm Not Deadilla mukana olleet Butch Walker (Pinkin lisäksi, Fall Out Boy, Simple Plan, The Donnas ja Lindsay Lohan (!)) ja Lukasz ”Dr. Luke” Gottwald (Kelly Clarkson, Sugababes, Daughtry, Leona Lewis jne.). Kolmantena soppaa on hämmentänyt Lavignen aviomies Whibley.
Siinä missä levy on musiikillisesti suhteellisen yhtenäinen, sen sanoitukset tuovat mukaan albumin kiehtovan skitsofreenisen puolen, joka nostaa sen arvoon arvaamattomaan. Nopeissa kappaleissa Lavigne on poikia nielevä, hankaluuksia kerjäävä, itsekäs ja pinnallinen teinipahis, joka vie muiden poikaystäviä, käyttäytyy kuin primadonna ja ripittää muita näiden pinnallisuudesta. Hitureissa puolestaan vannotaan ikuista rakkautta ja juhlitaan viattomuutta. Varsikin, kun levyn avoimesti seksikkäintä kappaletta Hot:ia: ”I can make you feel all better, just take it in... And I will let you do anything, again and again”, seuraa imelä Innocence: ”This Innocence is brilliant/ I hope that it will stay”, vaikutelma on tekopyhyydessään riemastuttava. Logiikalla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Samalla tavalla kuin kaikissa nykyajan menestyvissä pop-levyissä, tässä mennään biisi ja hitti kerrallaan.
Sanoitukset maalaavat kaikessa ristiriitaisuudessaan kiinnostavan kuvan siitä minkälaiseksi näitä biisejä työstäneet namusedät kuvittelevat teinityttöjen elämän. Levyn aloittava kappale ja myös ensimmäinen single Girlfriend on kaikkine The Rubinoos -lainauksineen ja cheerleader-kuoroineen loistava purkkahitti ja levyn paras biisi. Lavigne tarjoaa itseään pojan tyttöystävän tilalle. Ei siksi, että hän varsinaisesti tätä rakastaisi, mutta kun jäbän tyttö sattuu olemaan helvetin ärsyttävä: ”Hey, hey, you, you, I don't like your girlfriend/ No way, no way, I think you need a new one/ Hey, hey, you, you, I could be your girlfriend”. Eipä tämä kohta entinen tyttöystävä mitään erityistä syntiä ole tehnyt (tai ehkä se on juuri hänen heikkoutensa). Hän vain sattuu olemaan (levyn nerokkaimman lyriikan mukaan) ”like, so whatever”. Lavigne on ”damn precious” ja ”motherfucking princess”, mutta lupailee pojalle eksoottisimpia herkkuja kuin leffan, limpparin ja hampurilaiset: ”don't you know what I can do to make you feel alright?”.
Seuraavassa biisissä I Can Do Better tämä ryöstetty sulho saakin sitten lähteä lätkimään: ”I hate you now, so go away from me/ You're gone, so long/ I can do better, I can do better”. Epäselväksi jää mitä poika on tehnyt ansaitakseen lähtöpassit, mutta väliäkö hällä. Todennäköisesti kaveri alkoi vaan kyllästyttämään. Sanojen oudoimmasta hetkestä voisi päätellä, että kyseinen urpo ei hyväksynyt Lavignen dokaamista. Onneksi siitä luuserista päästiin eroon. Runaway on ylipäänsä elämän vaikeutta ja stressaavuutta surkutteleva välipala, mutta levyn nimikappaleessa päästään taas takaisin asiaan. Jälleen kerran pojat eivät oikein osaa käyttäytyä: ”I hate it when a guy doesn't get the door/ even though I told him yesterday and the day before/ I hate it when a guy doesn't get the tab/ and I have to pull my money out and that looks bad”. Tämä tyttö ei omia rahojaan kaivele, ei siksi, ettei pätäkkää riittäisi tai edes vanhojen herrasmiessääntöjen takia vaan siksi, että se ei nyt vaan kerta kaikkiaan näytä hyvältä! Hän on ”paras helvetin juttu” mitä jätkä on ikinä nähnyt, joten parasta vaan sietää, että hän on ”scene”, ”scandal” ja ”drama queen”. Biisi käyttää törkeästi hyväkseen Girlfriendin cheerleader-kuoroa, mutta kertsi räjähtää sellaisella amerikanmeiningillä, että paha sitä on ruveta vastaan panemaan.
Imelässä slovarihitissä When You're Gone Avril alkaa yhtäkkiä kaipailemaan menetettyä rakastaan. Ties mikä hetken hairahdus tämä lienee, koska jälleen seuraavassa kappaleessa Everything Back But You on toinen ääni kellossa. Elton Johnia lainakseni ”The Bitch Is Back” ja hyvä niin. Poika lähettää postikortin ”typerän pikku viestin kera”, mutta Lavigne kyllä haistaa kaverin uuden hoidon ”halvan parfyymin”. Kaiken lisäksi tämä vähä-älyinen urvelo on onnistunut tekemään ratkaisevan freudilaisen lipsahduksen: ”Because you wrote/ ”I wish you were her”/ you left out the e”. Mitäs sitä muuta voi todeta kuin, että: ”You left without me/ and now you're somewhere out there/ with some bitch slut psycho babe/ I hate you, why are guys so lame?” Lavigne haluaa kaiken antamansa takaisin paitsi tietty tämän kyseisen kakkosluokan Casanovan.
Hot ja Innocence -parivaljakko käsiteltiin jo yläpuolella. Selvääkin selvempää on, että näistä Hot selviää selkeänä voittajana. Samanlaista sekopäisyyttä ilmenee jälleen peräkkäin levylle asetetuissa I Don't Have To Tryssa ja One of Those Girlsissä. Ensiksi mainitussa Lavigne on jälleen primadonnan roolissa. Hän kertoo miehille mitä tehdä ja itse tekee mitä haluaa, koska hänhän on se joka ”pitää housuja”. Jätkän on turha ruveta urputtamaan, koska tämä tyttö ei välitä paskan vertaa. Teinimeiningille tyypillisellä hienolla järjettömyydellä syy on kaverin itsensä: ”Be at my beck and call/ I'm a know it all/ and it's all your fault”. Turha sitä on jannun ruveta kelaamaan miten tähän on päädytty. Omapa on vikansa. One of Those Girlsissä aletaan kuitenkin ryöpyttämään pinnallisia tyttöjä, jotka välittävät vain suosiosta ja rahasta. Tällaiset tytöt pyörittävät poikia pikkusormiensa ympärille, kunnes on aika siirtyä seuraavan saaliin kimppuun. Nyt käykin niin, että ”she's so insane/ she's to blame”. Näinhän Lavigne itsekin on toiminut koko levyn ajan, mutta toisaalta, hän tekee mitä huvittaa, joten turha ruveta pillittämään. Syy löytyy aina muualta ja kuten hän itsekin juuri lauloi: ”Don't you question me/ you just do what I say”. Vaikeaahan tuo on, kun viestit ovat vähintäänkin ristiriitaisia, mutta täytyy poikien yrittää, onhan tässä nyt se ”best damn thing”. Jos on kiltisti niin tältä tytöltä voi saada vähän enemmän kuin vain jäähyväissuukon etuovella.
Eihän Best Damn Thingiä nyt hyvälläkään tahdolla voi sanoa miksikään rockin mestariteokseksi, mutta alallaan se on ylittämätön. Levy on lapsellinen, tekopyhä, mauton ja musiikillisesti yllätyksetön. Samalla se on naurettavan tarttuva, sähäkkä ja typeryydessään kiehtova. Sekä sen negatiiviset että positiiviset puolet ovat niitä joista hyvät purkkapop-levyt on tehty. Se on kuin keskimääräisen amerikkalaisteinin kuluttama säihkyvä populaariviihde yleensäkin: pelkkää kiiltävää pintaa vailla mitään olennaista sisältöä. Mutta eiväthän karamellitkaan sisällä ravintoarvoja. Vaikka jälkeenpäin tulee mässäilystä vähän paha mieli, ne maistuvat siinä hetkessä vaan niin perkeleen hyviltä.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Avril Lavigne @ MySpace
Avril keikalla Helsingin Jäähallissa 30.6.
