Pitkän linjan vaihtoehtoyhtye Blonde Redhead on tullut suuremman yleisön tietoisuuteen vasta uusimman levynsä, 23, myötä. Täytyy myöntää, etten itsekään ollut tutustunut yhtyeen aikaisempaan tuotantoon kovin syvällisesti. Blonde Redheadilla oli kuitenkin ennen kiitettyä vuonna 2004 julkaistua Misery Is a Butterfly -levyä maine lähinnä köyhän miehen Sonic Youthina. Kun bändi vielä näyttää niin hyvältä (kaksi komeaa (ja nykyään vielä charmikkaasti harmaantunutta) italialaisveljestä ja kaunis japanilaisnainen), vaikutti se aina lähinnä sellaiselta viileältä (ja hyvin new yorkilaiselta) vaihtoehtobändiltä, joka on kiinnostavampi teoriassa kuin käytännössä. 23 on kuitenkin hyvä ja paikoitellen loistava levy, joka on tuonut yhtyeelle oletettavasti roppakaupalla uusia innokkaita ihailijoita. Yhtyeen muutos on hieman samantapainen kuin Yo La Tengolla ja isommassa mittakaavassa Flaming Lipsillä vuosituhannen vaihteen nurkilla. Kummatkin olivat nuhjuisia jenkki-indie-yhtyeitä, jotka takoivat rautaansa toistuvasti hyvin marginaaliselle yleisölle, kunnes löysivät keski-iän kynnyksellä melodiat ja laadukkaan täyteläiset tuotantoarvot.
Heinäkuun viimeisenä päivänä Tavastialle saapuneen Blonde Redheadin johtotähtenä tuntuu nykypäivänä olevan Sonic Youthin sijaan lähinnä My Bloody Valentinen shoegazing ja Serge Gainsbourgin 60-luvun lopun ja 70-luvun alun levytykset Jane Birkinin kanssa. Yhtyeen soundi on haaveilevan melodinen, unenomainen ja jopa psykedeelinen. Gainsbourgin paikoitellen mautonta huumorintajua ja pirullisuutta yhtyeellä ei kuitenkaan ole vaan meininki on surumielinen, paikoitellen vakavakin. Joka tapauksessa ihailijoita yhtyeen musiikilla tuntuu olevan ja Tavastia-klubi olikin kiitettävän tukkoon ängetty yhtyeen noustessa lavalle 23-levyn Dr. Strangeluvin tahtiin.
Illan painotus oli voimakkaasti 23:n materiaalissa, mutta muutama vanhempikin siivu pääsi settilistaan. Kolmihenkisen yhtyeen soitto oli vakuuttavaa. Kazu Makino vaihteli laulussa Amadeo Pacen kanssa ja soitti välillä kitaraa, välillä taas koskettimia. Amadeo Pace pysytteli kitaransa varressa ja hänen veljensä Simone Pace ylsi illan vakuuttavimpiin soittosuorituksiin rumpupatterinsa takana. Miehen soittoa on kuvailtu kellokoneiston tapaiseksi ja sellaisella tarkkuudella soitto kulki, ettei väitöstä käynyt kieltäminen. Ei niin, etteivät Makino ja Amadeo Pace olisi myös suoriutuneet tontistaan lähes virheettömästi.
Yksi illan ongelmista olikin se, että yhtyeen soitto oli melkeinpä liian täydellistä. Jos sulki silmänsä saattoi kuvitella kuuntelevansa yhtyeen levyjä Tavastian PA:n kautta. Vaikutelmaa lisäsi myös se kiusallinen seikka, että yhtye käytti luvattoman paljon taustanauhoja. Välillä taustalla soi haamusoittajien kokonainen orkesteri, kun tyhjästä ilmestyi niin kosketin-, rumpu- kuin taustalauluraitojakin. Basistia yhtyeellä ei ole, mutta levyllä bassoraidat kuitenkin kuullaan ja näin kävi myös livenä. Parempi olisi ollut ehkä hommata joku kiertueelle nelikielisen varteen. Nyt basso tuli niin ikään nauhalta ja jäi aika kauas funkysta tai edes sulavasta soitosta.
Tavallaan tällainen taustanauhoilla kuorrutettu live-meininki on linjassa 23:n lievän ylituotannon kanssa, mutta jos levyllä tuotanto meinaa paikoitellen hämärtää kappaleiden hienot melodiat, livenä tällainen toiminta vie soitosta pois spontaaniuden, dynamiikan ja sen live-kokemuksissa eniten odotetun ainutkertaisuuden. Tätä korosti vielä bändi olematon kommunikaatio yleisön kanssa: jutustelu jäi pariin thank you ja thanks for coming -kommenttiin (tosin yhtyeen roudari yritti jossain vaiheessa virittää Paljon onnea vaan -laulua jonkun ilmeisen syntymäpäivän johdosta – mies tosin unohti kertoa asiansa mikrofoniin ja lopputuloksena oli epämääräistä mölinää ja lopulta pari tahtia Happy Birthdayta eturivin innokkaimpien hoilaajien joukosta).
Ainakin Pacen veljekset olivat tyylikkäitä ja Makino nätti lyhyessä hamosessaan. Lavaesiintymisen huippua edusti Makinon hassut tanssahdukset kappaleiden villeimmissä kohdissa. Suurimman osan keikasta rouva kuitenkin muistuttu huolestuttavasti sitä pikkutyttöä Ringistä kasvojen edessä roikkuvine hiuksineen. Ei yhtye varsinaisesti mitenkään tylyltä tai kylmältä vaikuttanut, enemmänkin hiljaiselta ja ujolta, ehkä hieman omaan maailmaansa vaipuneelta. Uudelta bändiltä tämä olisi ymmärrettävää, mutta kun yhtye on ollut kasassa 15 vuotta, haiskahtaa tällainen toiminta jo hiukan piittaamattomuudelta yleisöä kohtaan. Varsinkin jos joku on odottanut suosikkinsa näkemistä vuosikausia. Oli hiukan surullista kuulla eturivin mylvintä, kun Amadeo Pace viimein sanoi mikkiin thank you:nsä. Lisää inhimillistä kosketusta selvästi janottiin.
Hyvien kappaleiden, varsinkin menevämmän Spring and By Summer Fallin, Melody of a Certain Damaged Lemons -levyn In Particularin, 23:n nimibiisin ja loppuun jätetyn jumalaisesti poppaavan Silentlyn, ansiosta Blonde Redheadista jäi elävänä kuitenkin suhteellisen positiivinen kokemus. Ehkä enemmän samalla tavalla kuin jonkin tunnelmallisen taide-elokuvan katselusta – kaunis kuunnella ja katsella, mutta kuitenkin hiukan etäinen ja kylmä.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Kuva: 4AD/ Josh Rothstein
Julkaistu 4.8.2008
