Kuusi - The Cardigans: Long Gone Before Daylight

saattaa hukkua pieniä helmiäkin. Musiikkiteollisuus ei kannusta ketään etsimään niitä, lehdetkin harvemmin. Niihin törmää sitten korkeintaan sattumalta.

Näin kävi minulle Cardigansin vuonna 2003 ilmestyneen viidennen albumin Long Gone Before Daylight kanssa. Bongasin sen halvalla paikallisesta levykaupasta ja ostin lähes hetken mielijohteesta, muistinhan kuulleeni levyn pari kertaa sen ollessa tuore ja pitäneeni sitä ihan miellyttävänä. Nyt vuosia myöhemmin kolahdus oli yhtäkkiä täydellinen ja sitäkin suloisempi, kun se tuli pyytämättä ja yllätyksenä.

Cardigansilla sinänsä ei ole ollut minulle ikinä mitään erityisarvoa. Yhtyeen varhainen naivistinen pop oli hattarankepeydessään ärsyttävää, huipentumana tietysti aivan liikaa kaikkialla soinut ”Lovefool”-kammotus. Gran Turismo -albumin (1998) hiteistä pidin enemmän, mutta nykyään kuultuna niiden konerocksoundi tuntuu kolkolta ja jähmeältä (ja ainakin Suomessa ”Erase/Rewind” ja ”My Favourite Game” ovat ainoat Cardigans-biisit, jotka enää missään soivat). Toistaiseksi uusinta albumia Super Extra Gravity (2005) en ole kuullut.

Long Gone -levyllä Cardigans palasi pitkältä levytystauolta, jonka aikana laulaja Nina Persson oli tehnyt A Camp -sivuprojektin levyn ja etsiytynyt sen myötä alt. kantrin ja folkrockin maisemiin. Nämä vaikutteet kuuluvat tälläkin albumilla, joskin yhdistettynä Cardigansin perusluonteeseen popbändinä. Nyt vain liikutaan kaukana kaikenlaisesta kepeydestä, itse asiassa syvän melankolisissa maisemissa (ja aika usein sydänsurujen aihepiirissä), ilman että levyltä silti kuuluisi minkäänlainen ahdistus tai synkistely. Long Gone sisältää lohduttavaa, kaunista musiikkia, jossa välillä pilkahtelee huumorikin, alistuneen surumielinen sellainen.

Nina Persson avaa komean ”Communication”-balladin, ja koko levyn, henkilökohtaisen oloisilla säkeillä: ”For 27 years I've been trying / to believe and confide in / different people I found”. Ei ole kommunikaatio ihmisten välillä helppoa. Jouset säestävät upeasti kappaletta, jonka kertosäe kohoaa siivilleen ilmaan vuorten korkeuteen, ylevänä, ilman että sen draamaa olisi sovituksellisesti mitenkään alleviivattu. Tällaisia pakottoman suureellisia kertosäkeitä levy on puolillaan, ja edellisiin hitteihinsä verrattuna säveltäjä-kitaristi Peter Svensson tuntuukin siirtyneen renkutuksista aivan uudelle musikaalisuuden tasolle.

”A Good Horse” -kappaleessa laitetaan päälle levyn rokein vaihde, ja kertosäkeessä Perssonin intohimoista laulua tukevat ruotsalaisen rockin maailmantähdet Nicke Andersson ja Howlin' Pelle Holmqvist. Mitään action rockia ei tämäkään biisi ole, vaan ajatonta, melodista, tunteen palolla esitettyä musiikkia.

Levyn eittämätön mestariteos on häikäisevän upea ”Please Sister”, jossa etsitään ratkaisua tunne-elämän puolella kohdattuihin ongelmiin. Persson saa herkän haikealla äänellään yksinkertaisimmatkin fraasit kuulostamaan sydämeenkäyviltä totuuksilta: ”You should know that love will never die / but see how it kills you in the blink of an eye”. Kertosäe on tavallistakin taivaallisempi, ja biisin tehoa lisäävät kertosäkeen alkuun sijoitetut kellon helähdykset: yksinkertainen kikka, niitä suuria sovituksellisia neronleimauksia, jotka erottavat hyvät bändit erinomaisista.

Long Gonen loppua kohti kuullaan yhä enemmän tunnelmallisia balladeita, jotka toimivat mitä parhaana sunnuntaiaamun musiikkina. ”Couldn't Care Less” vajoaa melkoisen tummiin sävyihin, mutta ”Lead Me Into The Night” -biisissä on lähes gospelklassikon hartautta. Päätösraidalla ”03.45 No Sleep” liikutaan sudenhetken ahdistavissa tunnelmissa: ”The comfort of fireflies / Long gone before daylight”.

Levyä hallitsevat akustiset kitarat ja Perssonin kuulas, entistä kypsempi laulu. Sävellykset ovat kautta linjan vähintään hyviä, sovitukset elegantteja pitämättä itsestään suurta meteliä. Levynkannesta tarkistaessa suorastaan yllättyy, että jousia löytyy vain kahdelta raidalta – niiden läsnäolon tavallaan aistii koko albumin tunnelmasta. Ei tämä mitään alt. kantria ole, amerikkalaisen juurevuuden sijaan levyä kyllä leimaa hieman kliseisestikin määriteltynä skandinaavinen havumetsätunnelma, tietty viileys ja etäisyys. Yhtä kaikki osuvasti erilaisista musiikeista yhdistettyjä vaikutteita, joista syntyy bändille ominainen, luonteva soundi.

Sanoituksissaan Nina Persson pystyy puhumaan maanläheisistä asioista uskottavin sanankääntein ja niin varmalla englannin otteella, että moista harvoin tapaa pohjoismaisten bändien kohdalla. Sanat yksinkertaisesti soivat kauniisti, mikä onkin tärkeä osa levyn viehätystä. Kiitoslistassa Persson antaa tästä osakunnian aviomiehelleen, amerikkalaiselle indiemuusikko Nathan Larsonille, mikä tuo taas yhden lisäkulman albumiin: pääasiassa parisuhdeongelmista kertovaa levyä on siis työstetty perhepiirissä...

Mikään suuri menestys Long Gone Before Daylight ei ollut. Vuosien poissaolo ja äkillinen musiikillinen suunnanmuutos varmaankin vaikuttivat siihen, että levy jäi kansainvälisesti kauas edeltäjiensä myyntiluvuista. Mieleni tekisi myös vierittää osasyy singlevalintojen niskoille. ”For What It's Worth” ja ”You're The Storm” ovat hyviä kappaleita, mutta eivät ne yllä Please Sisterin leuat loksauttavalle tasolle. Toisaalta harvoinpa levyjä on laadulla myyty, ja kaiketi For What It's Worthin hieman rallatuksenomaisessa kertosäkeessä on ihan uskottavastikin voinut havaita hittipotentiaalia. Tunnelmiltaan se on levyn kepein kappale.
Ruotsalaisesta musiikista voi sanoa paljon niin hyvää kuin huonoa. Tämän levyn tapauksessa on vaikea määritellä tarkkaan, missä mielessä kyse olisi erityisen ruotsalaisesta musiikista, mutta väitän, että Suomessa Long Gone Before Daylight ei olisi voinut syntyä. Ensinnäkin, Ruotsissa on juuri tällaisen musiikin tekemiseen vaadittavaa ammattitaitoa rutkasti enemmän, ja toiseksikin, useimmat suomalaisbändit olisivat lähteneet korostamaan tämän levyn fiiliksiä hevikitaroilla. Ja sehän taas olisi pilannut kaiken.

-Teksti: Niko Peltonen

Linkit:

Cardigansin kotisivu