Kukapa
olisi 80-luvulla arvannut, että laulaja/laulunkirjoittaja Daniel Dale
Johnstonin ura osoittautuisi näin pitkäikäiseksi. Vuosikausia
kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt 48-vuotias
Johnston on lähes 30 vuotta kestäneellä urallaan julkaissut
kymmeniä levyjä, sekä yksin että eri yhteistyökumppaneiden
ja yhtyeiden kanssa. Johnstonin levytetty tuotanto on sekava kasa erinäisiä
uudelleenjulkaisuja, projekteja, ylijäämäjulkaisuja sekä
tietysti varsinaisia studiolevyjä. Toki studiolevy on Johnstonin kohdalla
harhaanjohtava termi, koska hänen kuuluisimmat albuminsa 80-luvun alusta
ovat kasettinauhurilla tehtyjä kotiäänityksiä. Johnstonin
uran suurimmat kompastuskivet ovat luonnollisesti olleet häntä sitten
college-ajoista vaivanneet mielenterveysongelmat. Hänen tuotantonsa on
heittelehtinyt julkaisuista, jotka sisältävät joitain hienoimmista
ikinä kirjoitetusta pop-kappaleista surullisiin sekoiluihin pullollaan
melodiatonta harhailua.
Johnston hidasti julkaisutahtiaan 90-luvulla pahenevien ongelmiensa takia, mutta 2000-luvulla hänen lääkityksensä on viimein saatu hyvälle mallille ja erilaisia julkaisuja on tupsahdellut lähes vuosittain. Sparklehorsen Mark Linkousin kanssa tehty mahtipontinen Fear Yourself saattaa olla edellinen varsinainen uutta materiaalia sisältävä soololevy, mutta 2000-luku on ollut Johnstonille täynnä kokoelmia, cd-julkaisuja vanhoista kasettilevyistä ja Danny & The Nightmares -yhtyeen kanssa äänitettyä lo-fi-räyhäämistä. Edellinen Johnston-julkaisu oli mainio, mutta lähes huomaamatta julkaistu Lost and Found (2006), joka sisälsi ennen julkaisematonta materiaalia vuonna 1999 julkaistun Rejected Unknown -levyn sessioista.
Daniel Johnstonin levytyksien epätasaisuuteen on taiteilijan henkisen tasapainon lisäksi vaikuttaneet vaihtelevat yhteistyökumppanit. Sitten vuonna 1990 julkaistun 1990-levyn hänen albumeillaan on ollut mukana joukko erinäisiä Johnstonia fanittavia tuottajia, jotka tuoneet voimakkaasti mukanaan oman näkemyksensä siitä, miltä hänen musiikkinsa tulisi kuulostaa. Johnstonista tuli 80-luvun aikana hipstereitten suosima kulttihahmo ja hänen musiikkiaan ollaan toistuvasti pyritty tuomaan suuremman yleisön tietoisuuteen "parempien" tuotantoarvojen avulla. Vaikka Johnstonin kappaleet saattoivatkin olla parhaimmillaan 80-luvun alun suhiseville kasettijulkaisuilla, on kehitys ollut loogista. Johnstonin omissakin nauhoituksissa kuului aina nuoruudestaan Beatlesia palvoneen taiteilijan pyrkimys, rajoituksista huolimatta, kokonaisvaltaisiin ääniteoksiin. Huonoimmillaan Johnstonin musiikki onkin sitten 80-luvun alun ollut silloin, kun hänen outouttaan ja lo-fi-juuriaan on korostettu (katso esimerkiksi Kramerin tuottama Artistic Vice (1991), jolla amatöörimäinen bändi onnistuu mällimään suurimman osan kappaleista), parhaimmillaan silloin, kun laulujen on annettu loistaa läpi (Fun (1994), Fear Yourself (2003)).
Daniel Johnstonin uusimalla levyllä Is and Always Was tuottajan pallilla häärii powerpop-kulttinimi Jason Falkner. Falkner aloitti uransa 80-luvun psykedelia-garagea soittaneessa, ns. paisley underground -skeneen kuuluneessa, The Three O'Clock -yhtyeessä ja liittyi bändin hajottua 80-90-lukujen taitteen powerpop-sankareihin Jellyfishiin. Lyhytaikaista pestiä seurasi levy The Graysin kanssa, johon kuului myös toinen melodisen vaihtoehtopopin kulttiheeros Jon Brion. 1990-luvulla Falkner julkaisi kitarapopfanien ja kriitikkojen rakastamat soololevyt Present Author Unknown (1996) ja Can You Still Feel? (1999). Hehkutuksesta ja kiistämättömistä laulunkirjoitustaidoista huolimatta Falknerin levyt olivat kaupallisia floppeja ja hän vetäytyi tuottajaksi ja taustahahmoksi, joka työskenteli mm. Beckin, Airin, Brendan Bensonin, Aimee Mannin ja itsensä Paul McCartneyn kanssa. Falkner palasi oman materiaalinsa pariin 2000-luvun loppupuolella, mutta hänen tuoreimmat levynsä (I'm OK... You're OK (2007) ja All Quiet on The Noise Floor (2009)) ovat toistaiseksi julkaistu vain powerpoppia rakastavassa Japanissa.
Kahden persoonallisen vaihtoehtopop-kulttinimen ja 60-luvun popin rakastajan yhdistäminen vaikuttaa, sekä kaupallisesti että taiteellisesti nerokkaalta vedolta, mutta kuinka sitten toimii näiden hengenheimolaisten yhteistyö? No tietenkin on selvää, ettei yhteistyö ole tasapuolista, kaikista yhtäläisyyksistä huolimatta vastakkain on monessa sopassa keitetty maailmanmies ja hauras, eksentrinen säveltäjä. Tälläkin kertaa tarkoituksena on tuottaa Johnstonin omintakeisista lauluista "ammattimaisesti äänitetty lopputulos". Vaikka kaikki osapuolet epäilemättä tarkoittavat hyvää, on lähtökohta auttamattoman holhoava. Silti, paluuta Johnstonin alkuaikojen kotiäänityksiin ei taida olla, joten eri tuottajien läpi siivilöity visio on ainoa, mitä on mahdollista nykyään Johnstonin kohdalla kuulla.
Is and Always Wasilla Falkner hoitaa tonttinsa mallikkaasti, mutta ylenmääräisestä vokaalikaiun ja tuplauksen käytöstä tulee hienoinen päälleliimauksen maku. Ylipäänsäkin soundi on kautta levyn turhan pehmeä ja eteerinen. Daniel Johnstonin kappaleet kuitenkin ovat parhaimmillaan mahdollisimman yksinkertaisina ja kirkkaina. Välillä vaikuttaa siltä, ettei Falkner ole halunnut tehdä samoin kuin Mark Linkous Fear Yourself -levyllä, ja tuottaa likaa oman näköistään "normaalia" vaihtoehtopoplevyä, joten lopputulos on jotain hiukan epämääräistä popin ja lo-fin välimaastosta.
Suurin ongelma Is and Always Wasin kohdalla kuitenkin on, ettei Johnston tällä kertaa ole tuonut mukanansa terävintä kappalemateriaaliaan. Mind Movies aloittaa albumin kohtuullisen vahvasti. Falknerin avulla biisiin tulee mukaan psykedeelisiä sävyjä, mutta kertosäkeen upottaminen kaikuun onnistuu vain etäännyttämään kuuntelijan. Mind Movies ei ole Johnstonin parhaita sävellyksiä, mutta saattaisi toimia paremmin pirteämmässä muodossa. Joka tapauksessa Mind Movies on suhteellisen positiivinen aloitus levylle. Sanoitustensa osalta kappale Johnstonille tyypillisiä teemoja - mielisairautta, rakkauden mahdottomuutta ja jälleen kerran, kuten kuolemaviittaukset antavat ymmärtää, Laurieta, Johnstonin college-aikojen ihastusta, saavuttamattoman rakkauden symbolia ja "ikuista muusaa", joka jätti Johnstonin hautausurakoitsijan takia. Säe "I’m just a psycho trying to write a song" edustaa Johnstonin huumoria mustimmillaan.
Fake Records of Rock and Roll kertoo rullaavan blues-rockin tahtiin tarinan, joka aluksi kuulostaa siltä kuin Johnston kritisoisi rockin kehnoa tilaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla: "Well it used to be you’d hear the rock and roll play/ But the people nowadays just turn their heads and walk away/ Since the day / The music died", mutta ainakin Pitchfork-musiikkisivuston arvostelun mukaan kappale kertoisi itseasiassa siitä shokista, joka kohtaa, kun ostaa levykaupasta bändin halpalevyn ja se sisältääkin surkeita studiomuusikkojen uudelleennauhoituksia. Ehkäpä laulu kertoo hiukan kummastakin. Joka tapauksessa Fake Records of Rock and Roll on energinen rokkipala, muttei kuitenkaan Johnstonin parhaita. Turhan kevyt ote ei pue kappaletta, joka ei pääse lähellekään kovimipia Johnstonin rock-biisejä, kuten Rock & Roll/EGA tai Billions/Rock.
Seuraavaksi levyltä soiva biisikolmikko Queenie the Doggie, High Horse ja Without You muodostavat levyn ehdottoman huipun. Pirteä, suloinen ja hauska Queenie the Doggie kertoo edesmenneestä lemmikistä ylisanoin, jotka Johnston on aikaisemmin varannut ystävälleen Casper-kummitukselle: "Queenie the doggie, sent down from heaven above/ An angel in disguise, filled with such love." Sen folkahtava ja lähes lastenlaulumainen poljento osoittaa Johnstonin yksinkertaistamisen taidot parhaimmillaan. Tyylillisesti kappale muistuttaa (Johnston faniksi tunnustautuneen Mark Everettin) Eelsin tuotantoa etenkin Blinking Lights and Other Revelations -levyllä.
High Horse palaa taas Johnstonin vakioaiheeseen, Laurieen. Sydäntä särkevän kaunis, beatlesmainen kappale esittelee Johnstonin melodisia taitoja parhaimmillaan. Hänen lapsekkaan korkea äänensä sopii tällaisiin kaunokkeihin upeasti ja Flaming Lipsin ja Mercury Revin tapaisten yhtyeiden velka Johnstonille on selvästi nähtävissä. Lyriikoissa Johnston muistelee sitä hetkeä, joka on synnyttänyt lukemattomia kappaleita hänen tuotannossaan. Kun ihastuksesta Laurieen ei tullut mitään, ja mielisairauden merkit alkoivat pahentua: I was dreaming you understood/ But you was thinking you wished you would/ Looking down from your high horse/ Like I didn’t matter, of course/ And what they say at the funeral is often in remorse."
Without You on lähimpänä levyn innoittajana toiminutta ELO-yhtyettä kepeän tarttuvasti rokkaavassa melodiassaan, joka pyörii ympäri huolettomasti kuin karuselli. Tällä kertaa Johnston on itsevarman ja toiveikkaan uhmakas. Sanoitukset, kuten: "Without you, I’ll be a magic spell/ Without you, I’ll escape hell/ Without you, I’ll be doing well/ Without you, I’ll be alright" ja "Seems like you whip everybody at your pity party/ Just to get your way at the stage you play/ But I wish to see you die" viittaavat selvästi Johnstonin masennukseen ja pyrkimyksiin sen kukistamiseksi.
Tämän loistokolmikon jälkeen Is And Always Was valitettavasti menettää otteensa, vaikkei mistään mahalaskusta olekaan kyse. Lyhyt, suriseva I Had Lost My Mind on luonnostelmamainen ja Freedom junnaa Falknerin tuotantokoristeista huolimatta paikallaan. Keinahteleva Tears toimii paremmin, mutta sen melodista kekseliäisyyttä häiritsee Johnstonin lässyttävä laulu, jonka heikkoja puolia tuplaus vain korostaa. Todellinen ongelma kuitenkin on, että melodia tuntuu hiukan liian itsestään selvältä ja Johnstonin tuotannossa aiemminkin kuullulta.
Levyn päättää kolmen kappaleen putki psykedeliaan tähtäävää jumittelua, joista levyn nimibiisi kuulostaa jankkaavine sointukulkuineen outrolta, josta on väännetty kokonainen biisi ja synkkä Lost in My Infinite Memory olisi sopinut Oasiksen viimeiselle levylle. Tosin Johnstonin ironinen kommentti musiikkinsa toistuviin teemoihin - "It's the same old "Songs of Pain"/ Gone on public domain" - on varsin terävä.
Levyn lopettava mahtipontinen, kauniilla kertosäkeellä varustettu The Wings ja ELO -henkeä uhkuva Light of Day onnistuu nostamaan mittarin takaisin lämpimimpiin lukemiin, mutta Johnstonin parhaiden levytysten tasolle Is and Always Was ei millään yllä. Johnstonin levyt ovat lähes poikkeuksetta epätasaisia, mutta tällä kertaa todellisia helmiä on siunautunut vain kolme, eikä se millään riitä.
Silti, jokainen Daniel Johnston -levy on lahja, josta tulee riemuita. Hänen yksinkertaiselta kuulostavien kappaleidensa taakse piiloutuu neroutta lähentelevä melodiantaju, joka tälläkin kertaa pilkahtelee keskikertaisten kappaleiden varjoista. Sitä paitsi mihinkään noloihin väsäelmiin Johsnton on kykenemätön. Tällä levyllä ei kuulla autotunea, konebiittejä, kasarisynaa tai postpunk -bassoa, vaan yhtä sukupolvensa hienointa laulukirjoittajaa seuraamassa omaa mutkittelevaa polkuaan. Is an Always Was ei ehkä ole Johnstonin tuotannon kirkkain tähti, mutta se on yhtä kaikki osa yhtä amerikkalaisen musiikin hienointa ja omaperäisintä laulukirjaa.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 20.12.2009
