Duffy: Rockferry (A&M, 2008)

Hoidetaan ensinnäkin tämä vertailukysymys heti pois alta. Minun mielestäni on aivan täysin yhdentekevää onko Duffy ”kiltti Amy Winehouse”. Duffy ei kenties ole maailman omaperäisin artisti siinä mielessä, että hän ammentaa musiikilliset vaikutteensa lähes yksinomaan 60-lukulaisesta soul-musiikista. Näin tekee myös Winehouse. Tämänkaltaisia artisteja ei kuitenkaan allekirjoittaneen mielestä ole missään tapauksessa liikaa. 60-lukulainen soul-soundi on yksi maailman parhaista soundeista, jumalauta! Sitä paitsi Duffy on ainakin minun mielestäni Winehousea rutkasti parempi laulaja, mutta tästä voitaisiin kaiketi väitellä maailman tappiin asti. Tässä olisi kuitenkin tarkoituksena arvioida Duffyn debyytti-levy Rockferry itsenäisenä teoksena, eikä suhteessa Amy Winehousen tuotantoon. Sopiiko? Hyvä.

Sivun toteutus ja suunnittelu: Kimmo Vanhatalo

Kuusi-logo: Antti Vanhatalo

Tietenkään vaikutteiden listaamiselta ei voida kokonaan välttyä Rockferrya arvioitaessa. 60-luvun soul on siis ilmeinen lähtökohta. Levyn soundi on kaiken kaikkeaan hyvin orgaaninen, rakentuen pääasiassa rummut, basso, kitara, koskettimet pohjalle. Kaiken yllä lepää tyylikäs Phil Spector-jousikuorrutus. Levyn nimibiisi tuo mieleen Lee Hazlewoodin ja Nancy Sinatran hitaasti hautuvat kalifornialaiset aavikkosinfoniat. ”Syrup & Honeyssa” ammennetaan Otis Reddingin nerouden pohjattomasta kaivosta; biisin tremolo-arpeggiot ovat suoraan Steve Cropperin niksinurkasta. Heti seuraava ”Hanging on Too Long” taas vie kuulijan suoraan tuuliseen Chicagoon, Curtis Mayfieldin melankolisen gospelvaikutteisen funksoulin äärelle. Suurimmat vaikuttajat levyllä kuitenkin ovat brittiläiset (tai siellä uransa luoneet) soul/r & B-laulajat, kuten Dusty Springfield, Lulu ja P.P. Arnold. Varsikin hittikappale Mercy huokuu brittiläsen mod-soulin perinnettä Ian McLagan -tyylisine urkuineen.

Mukan levyllä on ollut vanha Suede-äijä Bernard Butler (ja hänen vanha kaverinsa David McAlmont!), joka tuntuu löytäneen muusansa pitkästä aikaa. Varsinkin Duffyn kanssa yhdessä kirjoitettu ”Serious” on oikein näppärää pop-soulia. Todellinen yllättäjä on kuitenkin Duffyn toinen yhteistyökumppani, jokseenkin yhdentekevää uraa tähän mennessä luonut rivituottaja/ lauluntekijä Jimmy Hogarth, jonka ”Warwick Avenue” on ihan jumalattoman hieno biisi! Lieneekö vahinko äijältä joka on vääntänyt kappaleita mm. Kuusen paskalistan kärjessä keikkuvan James Bluntin All the Lost Souls-levylle, mutta tämä laulu olisi ollut soul-klassikko millä tahansa vuosikymmenellä.

Duffy on mitä ilmeisimmin sanoittanut levyn biisit itse. Lyriikat eivät ole mitenkään erityisen vavahduttavia, mutta soulissa onkin usein enemmän kysymys siitä miten laulaa, kuin mitä laulaa. Ja Duffyn ääni on todella varteenotettava instrumentti. Hän ymmärtää olla laulamatta liikaa ja nostattaa biisejä vain silloin kuin on tarvetta. Duffyn lauluäänessä on pientä tyttömäistä nasaalisuutta, joka antaa sille sopivan annoksen seksikästä pohjavirettä. Nyt tarvitaan enää vittumaisia poikaystäviä, ahneita levy-yhtiöpomoja, viinaa, huumeita, jatkuvaa stressiä ja hermoromahdus ja Duffylla on hallussaan todella klassinen pop-soul-ääni!

Rockferry on siis kaiken kaikkiaan erinomainen levy. On todella positiivista, että tällainen sydämestä kumpuava, rakkaudella tehty intohimoinen musiikki voi nousta maailman myyntilistojen kärkeen. Rakkaat lukijat, retro ei aina ole kirosana. Tällainen musiikki on aina miljoona kertaa enemmän soulia, kuin Leona Lewisin kiiltäväksi puunattu paska, joka on laulajan ihon väristä huolimatta suunnilleen yhtä ”mustaa” kuin Nicole Scherzingerin hampaat. Soul-musiikki ei kasva amerikkalaisissa tai englantilaisissa laulu/tanssikouluissa, mutta se voi hyvinkin kasvaa Nefynissä, Walesissa tai jossain muualla jumalan selän takana, missä ihmisillä on vielä jotain muuta ajateltavaa kuin Louis Vuitton, Michelin tähdillä palkitut ravintolat ja pullorusketus. Lisää tällaisia pop-idoleita!

 

Teksti: Antti Vanhatalo

Linkit:

Duffyn kotisivut

Duffy @ MySpace