Eräs 2000-luvun vaihtoehtorockin suuria tarinoita on ollut niin sanottu
post –post punk. Niinkin paljon siitä yhdessä vaiheessa innostuttiin,
että termiä on heitelty aika vapaalla kädellä hyvin monenlaisten
yrittäjien ristiksi. Simon Reynoldsin erinomaisen Rip It Up and Start
Again –historiikin jälkimainingeissa niin kriitikot kuin muusikot
tuntuivat yhtäkkiä löytäneen aivan uuden version 70-luvun
lopusta; siinä Joy Division, Gang of Four ja Pere Ubu hakkasivat mennen
tullen Sex Pistolsin, Clashin ja Ramonesin.
Tavalliseen tapaan lapsi meni pesuveden mukana niin, että post punk –pastisseja alettiin kuulla jo sielläkin, missä niitä ei jälkikatsannossa oikeastaan ollut. Tämä koitui Editorsinkin kohtaloksi. Brittibändin 2005 ilmestynyt The Back Room –esikoinen kuitattiin yleisesti Joy Division –pastissiksi, eivätkä nuo vertailut ole sittemminkään laantuneet. Tosiasiassa syynä on lähinnä Tom Smithin äänenväri, joka nyt sattuu olemaan kovasti samanlainen kuin marttyyrilegenda Ian Curtisilla. Editorsinkin musiikki on ollut pääsääntöisesti tummasävyistä, mutta muuten aika lailla erilaista kuin ”esikuvillaan”: ulospäin suuntautunutta, mahtipontista, melodista, suorastaan stadionhenkistä. Ei sovi sivuuttaa sitäkään, että Smithin teksteistä löytyy kosolti Curtisille vieraan sävyistä tunteenpaloa. Niissä uskotaan elämään, ei olla hirteen menossa, vaikka välillä tulisikin mutkia matkaan.
Kriitikoiden jonkinasteinen epäluulo ei sinänsä ole Editorsin taivalta hidastanut. Tarttuvat biisit tekivät tehtävänsä, ja yhtye nousi suureen suosioon varsinkin Englannissa, mutta Wikipedian tarjoamien listasijoitusten perusteella myös synkistely-ystävällisessä Keski-Euroopassa. The Back Room on monine hienoine biiseineenkin vielä harjoitustyö, vuoden 2007 An End Has a Start taas Editorsin tähänastinen mestariteos. Siltä ei heikkoa raitaa löydy.
Rockin perinteiden mukaisesti seuraavaksi on vuorossa ”vaikea kolmas levy”, jolla ”kokeillaan jotain uutta”. Tässä tapauksessa elektronisempaa ilmaisua, jota loihtimaan värvättiin tuottajaguru Flood, monessa ansioitunut mies. Muutos on periaatteessa merkittävä, sillä syntikoiden läsnäolosta huolimatta aiemmat Editors-levyt ovat olleet selkeitä bändikiekkoja, eikä poppoo habitukseltaan muutenkaan lainkaan muistuta viileitä namikanvääntäjiä.
Ensisingle ”Papillon” lupasi pelkästään hyvää. Biisi singahtaa vaivatta yhtyeen parhaimmistoon. Sen sotilaallisesti jyräävä biitti täyttää väistämättä tanssilattiat siellä, missä tähän ei vaadita minkäänasteista ”funkya meininkiä”. Vaikutteita lie otettu esim. goottien suosimasta ebm-musasta, mutta Editorsin melodinen pelisilmä ja tutun eeppinen kertosäe nostaisivat kappaleen maileja belgialaisen bulkkitavaran yläpuolelle ilman moniselitteisesti kahleista ja niistä vapautumisesta kertovaa hienoa tekstiäkin.
Albumi ei valitettavasti täytä sinkun asettamia odotuksia. Papillon on ainoa biisi, jossa uusien asioiden kokeileminen tuottaa loistokkaita tuloksia. On suorastaan huvittavaa, että kaikki muut kärkiraidat ovat niitä kappaleita, joissa yhtye luottaa An End Has a Startilta tuttuihin temppuihin, korkeintaan enemmän pintaan nostetuilla synamatoilla musiikkia värittäen. ”Bricks and Mortar”, ”Boxer” tai ”Like a Treasure” eivät jäisi häpeään tuolla tai millään muullakaan albumilla, ja mielikseenhän niitä kuuntelee. Ne ovat ylväitä, tunteellisia, tarttuvia, isoja biisejä, jollaisia ei koskaan sävelletä liikaa.
Pahimmillaan meno on sitten sellaista kuin hieman vastenmielisesti nimetyllä ”Eat Raw Meat = Blood Drool” –raidalla: omituista jumppabiittiä, rasittavaa hokemista, mihinkään etenemätöntä hahmottomuutta. Loput biiseistä jäävät välimaastoon: eivät erityisemmin ärsytä, joskaan eivät sytytäkään. Niissä uutta on kokeiltu varovaisemmin, ehkä enemmänkin periaatteesta, ilman suurta ideaa siitä, mihin ollaan menossa. Rakenteellisesti tai soundillisesti nämä keskitason biisit eivät ole radikaaleja, mutta ei niistä löydy aiempien iskusävelmien häikäilemätöntä koukkuisuuttakaan. Päätösraita ”Walk The Fleet Road” sentään huipentuu tunnelmalliseen synteettiseen sinfonianostatukseen.
Sanoitukset ovat In This Lightilla ehkä aiempaa valoisampia. Edellisellä albumilla menetettiin, luovuttiin ja yritettiin selvitä. Nyt fiilistellään öistä Lontoota ja tunnetaan kiihkeästi. Välillä tosin aika epämääräisesti. Mielenkiintoista muuten, että Smith viljelee paljon vähän samanlaista vapausretoriikkaa kuin Matt Bellamy Musen uusimmalla. Ikään kuin jotkin angstit taannoisesta terrorisminvastaisesta sodasta olisivat iskeneet brittirokkareilla vasta nyt päälle.
Kolmannen albuminsa myötä Editors säilyy erinomaisen kiinnostavana bändinä, joka todennäköisesti tekee suurta musiikkia jatkossakin. Voihan sitä paitsi olla, että yhtye on vasta päässyt makustelemaan sellaisia ideoita, jotka kantavat kunnolla hedelmää myöhemmin. Ja Papillon on vahva ehdokas vuoden biisiksi.
Teksti: Niko Peltonen
Papillon-video:
