2000-luvun
alussa Britanniasta ilmaantui paljon tunteellisia yhtyeitä, joiden keulakuvana
toimi surumielisellä tenorilla laulava mies. Vuonna 2001 Asleep In The
Back -debyyttinsä julkaissut Elbow ei ollut niitä kaikkein huomatuimpia.
Vaikka yhtye alleviivasi musiikillista kunnianhimoaan mm. kertomalla soittavansa
”progea ilman sooloja”, suuri yleisö taisi niputtaa sen samaan
itkurunkkareiden sarjaan Coldplayn ja kopioijiensa kanssa. Oman kulttinsa
Elbow onnistui luomaan ja vahvistamaan sitä kriitikoiden kehumilla albumeilla
Cast Of Thousands (2003) ja Leaders Of The Free World (2005), mutta crossover
jäi haaveeksi.
Tuuli saattaa kuitenkin olla kääntymässä. Kesän korvalla julkaistu The Seldom Seen Kid ylsi briteissä jo ilmestyessään top kymppiin ja palasi sinne alkusyksystä, kun levylle myönnettiin saarivaltakunnan arvostetuin musiikkipalkinto Mercury. Kriitikot ovat yleensäkin olleet albumista haltioissaan. Itseltäni Asleep In The Backin jälkeinen tuotanto on jäänyt vähälle kuuntelulle, joten on hauska havaita, ettei bändi ole välivuosina ainakaan menettänyt otettaan. Päin vastoin, se on yltynyt entistä rohkeammaksi ja omaperäisemmäksi.
Voisi spekuloida, että Elbow on tehnyt sen albumin, jonka Coldplay haluaisi tehdä. Kyllähän yhtyeen vokalisti Guy Garvey kuulostaa hieman Chris Martinilta, tosin tuohon absolutisti-megatähteen verrattuna hänen äänessään on enemmän paatuneen tuoppiinitkijän karheutta. Ennen kaikkea ero on siinä, että Elbowilta taittuu luontevasti sellainen musiikillinen kokeilevuus ja moniulotteisuus, johon Coldplay ajoittain viittailee näitä lupauksia koskaan lunastamatta. The Seldom Seen Kidin kappaleet eivät rakennu stadioneiden logiikalle, vaikka äänikuvassa riittääkin tavaraa ja sävellyksissä mahtipontisuutta. Pakolliset yhteislaulukertosäkeet loistavat poissaolollaan.
Dynamiikalla Elbow pelaa tehokkaasti. Avausraita ”Starlings” on ydinolemukseltaan minimalistinen, pilisevän syntikkamelodian kuljettama balladi, mutta säkeistöjen välissä korviin hyökkää massiivinen äänivalli. Räväkämmät kappaleet, kuten ”The Bones Of You” ja ”Grounds For Divorce” eivät millään muotoa kuulosta orgaaniselta treenikämppärokilta, vaan studiossa kieli keskellä suuta rakennetuilta, mutta ihan hyvässä mielessä. Post punkin kulmikkaita sävyjä sisältävät biisit jyräävät vastalauseet alleen: kun jälkimmäisen kappaleen väliosan bassoriffi hyökkää kauittimista, tuntuu kuin jäisi höyryjyrän alle. Toisaalta Elbow osaa olla siistin melodinen silloin kuin pitää, esimerkiksi hieman elokuvallisessa, jopa bondmaisessa balladissa ”An Audience With The Pope”.
Puolivälin jälkeen biisimateriaalin taso pääsee vähän lerpahtamaan. Mielikseen näitä avaria äänimaisemia silloinkin kuuntelee, mutta taustamusiikiksi jäämisen vaara on olemassa. Äänekkäämpiä kappaleita voisi olla enemmänkin. Aina silmän välttäessä Elbow alkaa soittaa hidastempoista, maalailevaa musiikkia ja Guy Garveyn melankolinen ääni luisua instrumentiksi muiden joukossa hieman Radioheadin vuosituhannen vaihteen tuotannon tapaan.
Tämä on sääli sikäli, että Elbow hallitsee rytmiikan. Tavanomaista rokkibackbeatia ei kuule juuri koskaan. Vaikutteita on yllättäen jopa afromusasta, ehkä sentään Talking Headsin läpi suodatettuna. Tämäntyylistä perkussiointia viljellään jopa kappaleessa ”The Fix”, joka muuten kuulostaa kohtalokkaalta 60-lukuiselta balladilta. Sen onkin laulanut ja osaksi kirjoittanut omista vastaavistaan tunnettu Richard Hawley.
Toiseksi viimeisenä kuullaan levyn mahtipontisin kappale, raskaasti
orkestroitu ”One Day Like This”, joka kuuden ja puolen minuutin
kestonsa aikana jättää popbiisin rakenteen kauas taakseen ja
kasvaa pienoissinfoniaksi. Jousisovitukset ovat Garveyn käsialaa ja rockyhtyeelle
kiitettävän luovia.
Erityiskiitosta yhtyeelle on annettava myös taustalaulujen käytöstä.
Välillä ne vetävät enkeliharmonioita Garveyn tukena, mutta
esim. Grounds For Divorcessa kuullaan dramaattisempaa kuoroa.
Sanoitukset ovat heikko kohta. Musiikin luonteen takia niitä ei onneksi tule niin tarkalla korvalla kuunnelleeksikaan. Kansilehteä tavaamalla ne paljastuvat abstrakteiksi, näennäissyvällisiksi ihmissuhdemietelmiksi. Niinkin kiinnostavasti nimetyt kappaleet kuin An Audience With The Pope ja ”The Loneliness of a Tower Crane Driver” taitavat lopulta kertoa vain jostakin mimmistä. Ensin mainitun tekstikoukku perustuu siihen, että kertoja tulisi häntä koipien välissä naisensa luo, vaikka olisi audienssi paavin kanssa sovittuna.
Parin viikon intensiivisen kuuntelun jälkeen päällimmäiseksi jää tunne siitä, että tältä levyltä on vieläkin löydettävissä uusia asioita. Elbow olisi varmasti suositumpi ja hypetetympi yhtye, jos se sopisi vaivatta johonkin trendiin, jos sen jäsenet näyttäisivät hyvältä tai jos sen biisejä voisi tanssia indiediskossa. Nyt se joutuu pärjäilemään puhtaasti musiikillisilla ansioilla. Toivottavasti pärjäilevät.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: Elbow
@ MySpace
Julkaistu 2.11.2008
