Elokuun 15. 2009 tuli kuluneeksi 40 vuotta rock-historian legendaarisimmasta festivaalista Woodstockissa. Se pistää miettimään, kun mutustelee ylisuolattua kymmenen euroa maksanutta mozzarella-voileipää ja katsahtaa kohti viereistä sushi-kojua. Sanomattakin on selvää, etteivät pop-festivaalit ole enää samanlaisia kuin 60-luvulla tai edes 2000-luvun alussa. Flow on hyvä esimerkki pop-kulttuurin pirstaloitumisesta ja kuuntelutottumusten erikoistumisesta. Ennen p2p-verkkojen, nettilevykauppojen ja nettilehtien aikaa olisi ollut vaikea kuvitella Suomessa festivaalia, jolla esiintyy vain pari maamme top-40-listalle nousutta artistia, mutta joka silti vetää kymmenien tuhansien ihmisten yleisön.
Flow-festivaaleilta on turha etsiä teinibiittiä (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta), rockin potkua tai naiskentelevaa, sekoilevaa ja mudassa kylpevää nuorisoa. Näissä festareissa ei ole kyse rockin ja popin myyttisestä dionyysisesta kuolemattomuuden etsimisestä, vaan sivistyneestä tuontioluen lipittämisestä, laadukkaan ruuan syömisestä ja keskiluokkaisesta nautiskelusta. Tai ehkäpä pitäisi puhua siitä kuuluisasta ”luovasta luokasta”. Ainakin Flow-festivaali näyttää ja tuntuu usein siltä, että se olisi suunnattu nuorison sijaan graafisille suunnittelijoille, ad:ille, uusmedia- ja muotialan ihmisille. Riippuen siitä, mitä hakee, Flow saattaa olla liian kallis, hiukan tylsä, tunnelmaltaan kylmä ja täynnä raskaita rikoksia muotia vastaan tai juuri sopivan hienostunut, rauhallinen, viileä ja täynnä tyylikkäitä ihmisiä. Flow'ssa ei koe legendaarisia festarisekoilun näytöksiä, muttei myöskään törmää kovin moneen festariurpoon.
Se on joka tapauksessa selvää, että Flow on musiikilliselta tarjonnaltaan Suomessa ainutlaatuisen kiinnostava. Perinteisen kotimaisen festarin, jossa samalla lavalla soittavat pari tuoretta vaihtoehtobändiä, muutama heviyhtye, joku kallis legenda ja ”kovat kotimaiset”, aika alkaa olla vähitellen ohi. Se ei aina ole välttämättä musiikillisen monimuotoisuuden kannalta paras ratkaisu, mutta toisaalta esimerkiksi Le Corps Mince de Francoise, Kolmas nainen, Nick Cave ja Manowar à la Provinssirock ovat naurettava yhdistelmä samalla festarilavalla. Provinssirockin tai Ankkarockin lähes epätoivoiselta haiskahtavat sillisalaatit tuntuvat jämähtäneen niihin aikoihin, jolloin festareille otettiin kaikki Amerikan ja Englannin ihmeet, jotka vain mahdollisesti saatiin, musiikillisesta linjasta viis. Flow'ssa valikoima on tarpeeksi monipuolista ollakseen kiinnostavaa, mutta tarpeeksi samakaltaista, jotta päivistä muodostuu yhtenäinen kokemus. Hyvässä tai pahassa Flow'n tapaiset festivaalit ovat tulevaisuus.
Tänä vuonna Suvilahteen oli ilmaantunut kaiken kaikkiaan noin 40 000 kävijää neljän päivän aikana. Flow on tullut pitkän matkan vuonna 2004 järjestetystä ensimmäisestä festivaalista, joka esitteli ”sekä tutumpaa että Suomessa ennenkuulematonta [sic] urbaania rytmimusiikkia, jonka juuret ovat etenkin jazzissa ja soulissa – musiikkia, joka on kuitenkin samalla tiukasti kiinni 2000-lukulaisessa klubiestetiikassa.” Rytmimusiikkia kuultiin toki edelleen, mutta suurin osa esiintyjistä edusti indie- ja vaihtoehtopoppia. Lily Allenin myötä Flow'hun oli saatu myös ihan ihka oikea pop-tähti. Samalla festarin esiintyjäkaarti lipui entistä lähemmäs valtavirtaa. Ehkä juuri siksi se oli myös ohjelmansa puolesta epäilemättä kiinnostavin Flow tähän mennessä.
Kuusi-lehti raportoi Flow'sta yhden hengen voimin, joten paljon jäi näkemättä. Kuusi ei ollut paikalla festivaalia edeltäneellä Kraftwerkin keikalla 13.8.
Perjantai 14.8.
Festivaali alkoi (omalta osaltani) varsin positiivisesti Frida Hyvösen keikalla perjantain alkuillasta. Siinä missä Hyvösen tuorein albumi Silence Is Wild tasapainoilee välillä sekavasti pirtsakan fiftari- ja tyttöbändipopin ja dramaattisten, välillä turhankin alavireisten balladien välillä, hänen keikkansa onneksi keskittyi suurimmilta osin vauhdikkaampaan materiaaliin. Vaikka kylmät väreet selkäpiihin nostattava Dirty Dancing taitaa olla toistaiseksi Hyvösen ainoa todellinen täysosuma, toimi hänen ja iloluontoisen rytmiryhmänsä työskentely hienosti. Live-tilanteessa Silence Is Wildin hiukan huomaamattomaksi jääneet pop-kappaleet, kuten London ja Scandinavian Blonde, muotoutuivat hauskoiksi iskusävelmiksi. Ikimuistoisin hetki taisi kuitenkin olla rumpalin suorittama lyhyt steppiesitys erään kappaleen keskellä.
Yann Tiersenin aloitellessa olikin sitten aika siirtyä festarin ensimmäisien alkoholiannosten pariin, vaikka ei ranskalaisten vyörytykseltä oikein voinut volyymin takia välttyä. Niin puuroiselta soundi kaljakarsinaan kuulosti, ettei siitä oikein voinut mielipidettä muodostaa.
Tankkauksen jälkeen ohjelmassa oli nimen perusteella valittu Ponytail. Keikkapaikkana Makasiini oli kieltämättä tunnelmallinen, mutta liian pimeä. Näki siellä sentään kaatumatta hakea lasillisen viiniä ja nauttia hetki Ponytailin annista. Bändi aloitti jonkinlaisena kansanmusiikkityylisen laulun ja konepiipityksen suhteellisen tunnelmallisena yhdistelmänä. Jossain vaiheessa musiikki vaihtui melko mielikuvituksettomaan Nintendo-nakutukseen ja mielenkiinto alkoi harhailla. Oli aika mennä katsastamaan tuttujeni hehkuttama Suomi-elektro-legenda Organ.
En ollut ennen todistanut Organia livenä ja olihan se osittain melko hämmentävä kokemus. Lähinnä kirjaston sediltä, opettajilta tai kirpputorin myyjiltä näyttäneet papat soittelivat suosituimpia hittejään itseään (ainakin) puolet nuoremmalle yleisölle. Mikko Saarelan humoristisia ja ennen kaikkea ironisia kaskuja kuunneltiin innokkaasti hurraten ja yhtyeen isoimmat hitit, kuten Organ, Itäväylä, Kärpästen juhlat, Regina Linnanheimon silmät ja kuolematon Kundi meikkaa saivat trendipetterit tanssin pauloihin. Välillä oli vaikea sanoa, kuka nauroi kellekin, kuinka tosissaan oltiin ja kenen asenne oli holhoava. Kaiken kaikkiaan keikka oli kuitenkin hauska, vaikka yhtyeen lavakarisma oli nolla, sovitukset noudattelivat aika pitkälti Nekrofiilis-levyn linjoja, Saarelan lauluääni kuulosti välillä enemmän Aku Ankalta kuin Ralf Hütterilta ja keikkapaikkana toiminut Tiivistämö oli aivan tukossa. Soittipa Organ pari uuttakin kappaletta, mutta erityisesti ns. ”etnobiisi” erosi aivan liikaa muusta, lähes 30 vuoden takaisesta, materiaalista.
Perjantai-illan
päälavan pääesiintyjänä toimi newyorkilainen
indie-lemmikki Vampire Weekend. Bändi näytti juuri niin jenkkiyliopistonöskeiltä
kuin olettaa saattoi. Laulaja/kitaristi Ezra Koeningin tukka liehui kuin isukin
purjeveneen kannella, kosketinsoittaja Rostam Batmanglij oli tyylikkään
resuinen flanellipaidassa ja sänkiparrassa ja basisti Chris Baiolla oli
urheilupusakka. Bändin viime vuonna ilmestynyt debyytti oli yksi vuoden
parhaista, mutta isolla festivaalilavalla sen afro-indie ei toiminut aivan
ongelmitta. Bassovoittoinen soundi tahtoi peittää laulun, kitaran
ja koskettimet alleen, ja välillä yhtye kuulosti kiusallisen ohuelta.
Kappaleet eivät aina oikein lähteneet kunnolla liitoon. Silti parhaimmillaan
sellaiset hitit, kuten Cape Cod Kwassa Kwassa, Oxford Comma, Mansard Roof,
sekä erityisesti yhteislauluksi muotoutunut Blake's Got a New Face, vauhdikkaampi
I Stand Corrected ja keikan päättänyt Walcott toimivat. Yleisö
oli paikoitellen sekaisin innosta ja bändi iloisen yllättynyt saamastaan
vastaanotosta. Pari uuttakin kappaletta soitettiin, mutta ainakaan kertakuulemalta
ne eivät vaikuttaneet miltään ikimuistoisilta klassikoilta.
Toivottavasti materiaalia vielä työstetään hieman syksyllä
julkaistavalle yhtyeen toiselle albumille.
Uusseelantilaisen Ladyhawken kliseistä, mutta melodisesti voitokasta kasarisynapopin ja pöyhkeän AOR-rockin yhdistelmää olin jossain määrin odottanut, mutta valitettavasti hänen keikkansa osoitti festarin ainoan suuremman järjestelymokan. Kun päälavan ohjelma Vampire Weekendin jälkeen päättyi, kaikki rynnistivät joukolla Telttalavalle. Lopputuloksena oli niin murskaava ryysis, ettei keikan katsomisesta tullut oikein mitään. Ensimmäiset parikymmentä minuuttia ainakin kuulostivat hyvältä.
Lauantai 15.8.
Lauantaina
onnistuin vääntäytymään festareille juuri parahiksi
Vivian Girlsin keikan alkaessa Telttalavalla. Legendaarisen outsider-taiteilija
Henry Dargerin The Story of the Vivian Girls, in What is Known as the Realms
of the Unreal, of the Glandeco-Angelinnian War Storm, Caused by the Child
Slave Rebellion -teoksen mukaan nimetty yhdysvaltalainen indie-skenen lemmikki
veti The Shaggsin outsider-poppia, C86/twee:tä, shoegazingia, garage-rockia
ja punkia yhdistelleen settinsä energialla läpi ja varsinkin basisti
Kickball Katyn innokkaasta vastaanotosta selvästi ilahtunut esiintyminen
oli hauskaa katseltavaa. Välillä mieleen tosin hiipi häiritsevä
ajatus siitä, että ilman indiefanien hyväksyntää
haparoiden soittaneella ja epävireisesti laulaneella yhtyeellä olisi
vaikeuksia päästä eteenpäin edes bändikilpailujen
alkueristä. Erityisesti laulaja/kitaristi Cassie Ramone oli yhtyeen heikko
lenkki nyrpeän olemuksensa, olemattomien instrumentaalikykyjensä
ja hentoisen laulunäänensä ansiosta, joka ei tahtonut millään
kuulua yhtyeen soiton yli. Mutta toisaalta olihan se epäilemättä
tarkoituksenmukaistakin. Kaiken kaikkiaan on kuitenkin epäselvää,
mitä uutta Vivian Girls tuo musiikkimaailmaan. No ainakin naiset antoivat
seksuaalisia värähtelyitä lavan reunalle kuolanneille nörttipojille.
Bonuspisteitä myös keikan päättäneestä soittimien
vaihdosta. Uusia kappaleita syksyllä ilmestyvältä toiselta
levyltäkin soitettiin, mutta ne kuulostivat täsmälleen samanlaisilta
kuin vanhemmatkin kappaleet. Ei mikään ihme, sillä Vivian Girlsin
jokainen kappale oli käytännössä sama biisi.
Seuraavaksi päälavalla esiintynyt White Lies ei oikein tuntunut sopivan festivaalin muutoin niin viileään tyyliin. Yhtyeen lähes tuskallisen vakavamielisessä yhdistelmässä 80-luvun punkin jälkeistä synkistelykitarapoppia ja uhkeasti lipuvaa stadionrockia ei ole pisaraakaan ironiaa, kekseliäisyyttä, leikkisyyttä tai mitään ”urbaaniin rytmimusiikkiin” viittaavaa. Levyllä lähinnä tylsältä kuulostava yhtye toimi paljon paremmin festivaalilavalla. White Liesin pompöösi tosikkomaisuus täytti tilan, ja hitit, kuten Death ja To Lose My Life kelpasivat faneille, mutta kovin vähän englantilaisten koulupoikien näköisten herrojen musisointi loppujen lopuksi antoi. Portisheadin The Ripin versiointi onnistui vain osoittamaan, kuinka kaukana White Lies on todella vaikuttavasta musiikista.
White Liesin tyhjyys ja tylsyys korostui erityisen paljon sitä seuranneen sähköisen maagisen esityksen ansiosta. Toisaalta, mitä mahdollisuuksia englannin räkänokilla voikaan olla aivan oikeaa, ihkaelävää musiikkilegendaa vastaan? Suhteellisen ”tavallisena” diskodiivana 70-luvun lopulla aloittaneesta Grace Jonesista tuli 80-luvun myötä tyyli-ikoni, ja viileän modernistinen, reggaen sävyinen new wave -soundi johti sellaisiin klassikkolevyihin, kuten Warm Leatherette (1980) ja Nightclubbing (1981). Levyillään Jones esitti pitkälti covereita (mm. The Policelta, The Pretendersilta, The Normalilta, Roxy Musicilta ja Iggy Popilta), mutta sai ne aina kuulostamaan vain ja ainoastaan Grace Jonesilta. Stylisti Jean-Paul Gouden kanssa tehty tyylinvaihdos oli lähes yhtä tärkeä kuin musiikillinen muutos. Lopputuloksena oli yksi pop-maailman iskevimpiä, radikaaleimpia ja ikimuistoisimpia imagoja – Jonesista tuli kuin muovisesta ebenpuusta veistetty mahdoton voodooveistos, jotain samalla modernia, sci-fiä ja iänkaikkista.
Flow-keikallakaan 61-vuotias rouva Jones ei säästellyt toinen toistaan ällistyttävämpiä hattuviritelmiä ja muotiluomuksia. Hänen esityksessään oli ihastuttavaa vanhakantaisen show-bisneksen säihkettä. Vaatteita vaihdettiin lähes joka kappaleen välillä, laservalot välkkyivät, tuulikoneet pörisivät ja lopuksi Jones pyöritti koko Slave To The Rhythm -kappaleen ajan hula-vannetta. Samanlaista viihteen ja taiteen sekoitusta ei Flow'ssa eikä muutenkaan juuri enää näe, ja ehkä siksikin Jones tuntui niin virkistävältä. Sanalla sanoen hänessä oli tyyliä.
Musiikillisesti keikka oli hittiputki, jota koristeltiin välistä viime vuonna ilmestyneen onnistuneen comeback-leyn Hurricanen kappaleilla (ainakin Corporate Cannibal ja Hurricane soivat). Nightclubbing, Demolition Man, I've Seen That Face Before (Libertango), La Vie En Rose, Love Is The Drug, hiukan absurdiin yhteislauluun yltynyt Pull Up To The Bumper ja Slave To The Rhythm ovat kaikki pop-klassikkoja ja soivat hienosti festarilavalta, vaikka Jonesin ääni ei tahtonut enää täydellisesti kantaa ja mikrofoninkin kanssa oli ongelmia. Keikan visuaaliseksi huippukohdaksi nousi Love Is The Drug, jonka aikana Jones seisoi valokeilassa peilipallomainen knalli pääsään. Valonsäteet sinkoilivat yleisön yli, ja Jones näytti katoavan, kunnes vain loistava hattu leijui lavalla.
Sunnuntai 16.8.
Flow'n päättäneen sunnuntain ensimmäisenä esiintyjänä allekirjoittaneen kohdalla toimi kotimainen Vuk, joka on jo pidemmän aikaa pyörinyt (pääosin) Helsingin vaihtoehtokuvioissa ja julkaissut pari levyäkin. Naisen viimeisin albumi The Plains on saanut aikaisempaa enemmän huomiota, mutta muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta olen onnistunut välttämään Vukin musiikin suhteellisen totaalisesti. Sitä vaikuttavampi kokemus keikka olikin, koska se onnistui yllättämään täydellisesti. Aikaisemmin olen mieltänyt Vukin vain jonkinlaiseksi kotimaiseksi PJ Harvey -kopioksi, jolta kuitenkin puuttuvat Englannin esikuvansa rock-vaikutteet. Ei voi vieläkään väittää, että Vuk erityisesti rokkaisi, enemmänkin hän lipuu tai purjehtii merellisen musiikkinsa aalloilla, ja onhan ne Harveyt ja ainakin Tom Waitsit välillä kuunneltu hiukan turhan tarkkaan, mutta kyllä Vukin musiikin syvyyksiin on silti hyvä uppoutua. Keikalla kuultiin taustabändin rumpujen ja urkujen lisäksi sellaisia hieman (nykyaikana ja pop-kontekstissa) eksoottisempia soittimia, kuten polkuharmonia, triangelia ja autoharppua. Keikan tunnelma oli vahva, kappaleet pääosin hyviä, ja Vukin ja hänen bändinsä intensiivinen esiintyminen sai ihon kananlihalle.
Vukia ei olisi Telttalavalla voinut seurata erilaisempi bändi kuin Cats on Fire. Siinä missä Vuk oli intensiivinen, aito, musikaalinen ja bluesahtava, Cats on Firen esitys oli flegmaattinen, teennäisyyden rajoilla lipuva, yksipuolinen ja epädynaaminen. Levyllä turkulaisyhtye vielä kuulostaa paikoitellen hyvältä, mutta jotenkin Flow'n sunnuntaina, jolloin oli nähty monta hienoa esitystä, jotka olivat vain niin paljon parempia, bändin retrohtavan pikkunätti indiepop kuulosti lähinnä tympivän kliseiseltä. Keskimäärin bändin ensilevyn kappaleet, kuten Higher Ground, kuulostivat paremmalta kuin tuoreemman Our Temperance Movementin hiukan mitäänsanomattomat vedot. ”Ihan kivahan” bändi välillä oli, mutta jotain kenties kertoo se, että keikan paras hetki taisi olla takaani kuultu kommentti: ”Kuinka usein noi jätkät oikeen käy parturissa, kun niiden tukat on aina täsmälleen saman näköisiä?”
Entistä vaatimattomalta Cats on Firen esiintyminen vaikutti, kun sitä vertasi Päälavalla seuraavaksi esiintyneeseen Jenny Wilsoniin. Wilsonia en ollut onnistunut kuulemaan nuottiakaan ennen keikkaa, mutta ainakin livenä hänen musiikkinsa yhdistelmä soulpoppia, noir-jazzia ja jonkinlaista luomuversiota modernista r&b:stä toimi loistavasti. Bändi soitti taidokkaasti, kappaleiden rytmit olivat kekseliäitä, ja jopa yleensä (popissa ja rockissa) vihaamani saksofoni kuulosti hyvältä. Saattoi olla, että loppujen lopuksi Wilsonin kappaleet olivat keskenään hiukan turhankin samanlaisia, mutta hyväntuulinen esiintyminen paikkasi puutteet. Yleisö oli lopulta niin innoissaan, että myös keikan lopuksi kuultiin myös festareiden ainoa todistamani encore.
Wilsonin jälkeen olikin viimein syytä hieman sosialisoida kalja-aitauksen ruohikolla. Taustalla esiintyneen Nitin Sawhneyn musisointi kuulosti melkoisen aikuismaiselta tunnelmoinnilta, mutta sopi parhaimmillaan hyvin aurinkoisen illan fiilikseen.
Kellon
lähestyessä yhdeksää oli aika viimein valmistua siihen,
mitä itseni lisäksi epäilemättä festareiden lukemattomat
Lily Allen -kloonit olivat odottaneet. Allenin It's Not Me, It's You on yksi
kuluvan vuoden parhaista levyistä, ja hän oli etukäteistietojen
mukaan vetänyt kovia keikkoja mm. Glastonburyssa. No, Lily Allen ei ole
turhaan tunnettu arvaamattomuudestaan. Keikka alkoi myöhässä
ja hämmentävissä tunnelmissa – Everyone's on It kuulostaa
jotenkin haparoivalta, ja mitä...? Ihan kuin Allen pyyhkisi kappaleen
jälkeen kyyneliä silmistään. Ehkä hän on liikuttunut
omista sanoituksistaan, mutta Everyone's on It:iä on kyllä vaikea
nähdä kovin liikuttavana kappaleena. Seuraavan biisin jälkeen
yleisökin sitten pääsee juoneen mukaan. Allen kertoo nyyhkien
kaatuneensa edellisenä iltana ja satuttaneensa selkänsä. Nyt
sitten selkää särkee ja kivun takia peppuun piikitetty lääke
sai Allenin tuntemaan itsensä vähän sekavaksi.
Selkäkivuista huolimatta hän taisteli herooisesti vajaan tunnin kestäneen keikkansa läpi, lauloi suosituimmat hittinsä (mm. Smile, LDN, The Fear, 22, Britney Spears -cover Womanizer ja Kaiser Chiefs -versiointi Oh My God). Syy saattoi olla ymmärrettävä ja raskasta työtä raatavaa miljonääritähteä kävi sääliksi, mutta jotain keikasta jäi puuttumaan. Homma vedettiin ammattitaidolla läpi, mutta katharsis tai valaistuminen jäivät väliin. Faneille epäilemättä toimi, mutta todella kovaksi meno yltyi vasta kahden viimeisen kappaleen aikana. Sänkyhommia osaamattomasta poikaystävästä kertova kantrivaikutteinen Not Fair omistettiin naisyleisölle, ja se into, millä he säkeitä hoilasivat, sai hetkellisesti jopa Kalevalan urhot epäilemään mieskuntoaan. Lopullisen niitin Allen iski loistavalla Fuck Youlla, joka on yhä yksi vuoden parhaista biiseistä.
Kaikesta huolimatta Allenin arvaamattomuus toi festarin jännittävimmän kokemuksen ja oli Flow-kontekstissa lähes punkia. Keikka ei jäänyt kenties ikuisesti mieleen musiikkinsa takia, mutta kyllä tupakka ja paukkulasi kädessä toikkaroivassa, kyyneliä tihrustavassa ja läpinäkyvään paitaan sonnustautuneessa hemmotellun oloisessa pop-prinsessassa oli jonkinlainen pieni muru parhaaseen poppiin ja rokkiin kuuluvaa vaaran tuntua. Hänessä oli sitä jotain, mitä kaikista muista Flow-esiintyjistä puuttui, ehkä Grace Jonesia lukuun ottamatta. Allen oli mauton ja tyylikäs, nenäkäs ja sympaattinen, viaton ja seksikäs. Yksinkertaisesti Lily Allen oli pop.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Kuvat: Sami Heiskanen (yleiskuva, Frida Hyvönen), Vilhelm Sjöström
(Vampire Weekend, Lily Allen) ja Jussi Hellsten (Vivian Girls, Grace Jones)
