Kukaan
ei varmaan voi kieltää, että Guns n' Rosesin 14 vuotta tekeillä
olleen Chinese Democracyn julkaisu oli rockin saralla suhteellisen kuivan
vuoden 2008 suurin tapaus. Se ylitti selkeästi muiden hard rock -veteraanien,
AC/DC:n ja Metallican, paluulevyjen (saati sitten Queenin ”comebackin”
The Cosmos Rocksin, joka oli lähinnä räjähdyksen sijasta
märkä pörähdys) aiheuttamat täpinät. Tavallaan
surullista tietysti oli, että Yhdysvaltojen listalla se jäi toiseksi
Kanye Westin 808s & Heartbreakille (JA country-tähti Taylor Swiftin
jo paria viikkoa aiemmin julkaistulle albumille), Englannissa puolestaan The
Killersin uudelle Day and Age -levylle. Mitä muuta toisaalta voi odottaa?
Tällä vuosituhannella on jo omat, uudet pop- ja rock-sankarinsa
(tosin The Killersin jälkeen Brittien listan paalupaikan otti haltuunsa
erittäin ysärin Take Thatin The Circus!). Joka tapauksessa ennakko-odotukset
olivat kovat, ainakin 1980- ja -90-lukujen vaihteessa nuoruutensa Gunnareiden
parissa viettäneiden kolmikymppisten keskuudessa. Tietysti myös
rock-kriitikot olivat innoissaan, olihan Axl Rosen mammuttiprojektista tullut
jo yleinen vitsi. Kun Chinese Democracyn julkaisu sitten viimein koitti, vieläpä
verrattain yllättäen (olihan levyn julkaisupäivää
siirretty kerta toisensa jälkeen), pystyi melkein kuulemaan kriittisten
veitsien teroittelun.
Levyn vastaanotto on vaihdellut totaalisesta murskaamisesta varovaisen positiivisiin hymistelyihin. Periaatteessa levy on siis joko ”aivan paska” tai ”ihan kiva”, korkeintaan ”hyvä, mutta...”. Ei kenties ihan sitä, mitä herra Rose olisi toivonut, mutta loppujen lopuksi Chinese Democracyn kulttuurinen painolasti on aivan liian suuri, jotta se olisi koskaan voinut vastata sille asetettuihin odotuksiin. Amerikkalaisen Spin-lehden www-sivujen blogissa Steve Kandell vertaa albumia George Lucasin Star Wars -trilogiaa 90-luvulla jatkaneen Pimeä uhka (The Phantom Menace) -elokuvan aiheuttamaan pettymykseen. Nuoruuden muistot ovat kerrassaan liian voimakkaita voitettaviksi. Toisaalta onhan pettymyksessä mukana myös totuuden siemen – Star Warsin ”episodit I-III” olivat elokuvallisesti surkeita erikoistehostenäytöksiä, eikä Chinese Democracykaan mestariteos ole. Monimutkaista ennakkoon nauruaan pidätelleiden kannalta on, ettei se myöskään ole täysin epäonnistunut levy.
Chinese Democracya ympäröivä kohu on ennen kaikkea ollut oiva osoitus siitä, kuinka levy-yhtiöt, managerit ja Rose itse ovat onnistuneet sumuttamaan kerran megasuositun yhtyeen yleisöä. Harva on kyseenalaistanut sitä seikkaa, että levy edes olisi Guns n' Rosesin tekemä, vaikka fanien rakastama Slash, basisti Duff McKagan saati sitten useimmat yhtyeen parhaista kappaleista ainakin osittain säveltänyt kitaristi Izzy Stradlin ei ole ollut mukana menossa enää pitkään aikaan. Viimeistään tätä albumia kuunnellessa on selvää, ettei yhtye tarkoita samaa kuin sen laulusolisti. Samoin kuin paljon nopeammin toteutettu Smashing Pumpkinsin comeback-albumi Zeitgeist oli käytännössä Billy Corganin soololevy, Chinese Democracy on ennen kaikkea Axl Rosen vastaava. Sen julkaisu Guns n' Rosesin nimellä on epäilemättä taloudellinen ratkaisu, mutta asettaa levyn myös alttiiksi entistä ankarammalle kritiikille. Vaikka yhtyeen fanit toivoisivat, että levy tulisi arvostella ”avoimin mielin” tai itsenäisenä teoksena, Chinese Democracy ei millään voi välttyä vertauksilta yhden aikakautensa suosituimman yhtyeen menneisyyden riemuvoittoihin. Ja tässä vertailussahan tämä albumi jää auttamatta toiseksi.
Oma näkökulmani Chinese Democracyyn on siinä mielessä poikkeuksellinen, etten ole koskaan ollut Guns n' Rosesin musiikin fani. Kiistämättä yhtyeen vuonna 1987 julkaistu debyytti Appetite for Destruction on yksi hard rockin klassikoista, mutta mitään nostalgisen ruusuista suhtautumista minulla ei Roseen, Slashiin ja heidän rock-retkueeseensa ole. Tämä auttaa näkemään Chinese Democracyn suhteellisen itsenäisenä teoksena ja surullinen totuus on, että se on ajastaan jäljessä oleva, pöhöttynyt, paikoitellen imelä ja loppujen lopuksi tyhjyyttä kaikuva, keskinkertainen rock-levy. Se on myös selkeästi 46-vuotiaan miehen tekemä – levyllä ei ole jälkeäkään 1980-luvun lopun nuorten rokkiporsaiden seksuaalisesti ylikierroksilla käyvästä sähköstä. Väsynyttä pullistelua, uhoamista ja katkeruutta sen sijaan piisaa. Kaiken takana sykkii surullinen pelon ja epävarmuuden ilmapiiri.
Levyn avaa osuvasti sen nimibiisi, jonka intro käy tyhjää huolestuttavan pitkään. Chinese Democracy ei räjähdä silmille kuin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen toivoisi, vaan haahuilee ja empii melkein puolitoista minuuttia kolonsa suulla ennen kuin luikertelee esiin. Tästä seuraa melodisesti vähemmän kiinnostava rock-kappale, joka sisältää useita mielikuvituksettomia kitarasooloja ja persoonattomaksi pötköksi kompressoituja heavy-riffejä. Hiki alkaa nousta pintaan, kun seuraava kappale Shackler's Revenge alkaa 1990-luvun The Prodigyn soundivarastosta napatuilla efekteillä ja sellaisilla industrial-kitaroilla, jotka kuulostivat vanhentuneilta noin kymmenen vuotta sitten. Lopulta kappaleen kuitenkin pelastaa toimiva kertosäe ja ennen kaikkea Rosen monikerroksinen vokalisointi. Tässä Guns n' Rosesin kokoonpanossa on tallella juuri se, mitä olettaa saattaakin – Axl Rosen hieno rock-ääni.
Chinese Democracyn kolmas raita Better on levyn paras kappale. Varsinkin sen loistavat säkeistöt vakuuttavat, ja se, kuinka Rose sylkäisee kertosäkeen ”better”-sanan, on kaiken ylituotannon seassa ilahduttavaa kuunneltavaa. Pro Tools tosin kuuluu siinä, että kertosäe on selvästi kopioitu biisiin yhdestä otosta – laulu nimittäin tulee täsmälleen samalla tavalla kerta toisensa jälkeen (levyn kansilehdessä seitsemän eri henkilöä ovat saaneet krediitikseen ”Additional Pro Tooling”). Väliosan bansheemainen huuto on niin ikään loistokasta työtä. Better on myös siitä erikoinen biisi, että sen säkeistö on huomattavasti kertosäettä tarttuvampi. Chinese Democracyn kontekstissa se eroaa inhimillisyydellään.
Street of Dreams edustaa sellaista Queen/Elton John -vaikutteista powerballadiosastoa, josta Axl Rose on tunnettu sitten Use Your Illusion -levyparivaljakon. Se myös kuulostaa huolestuttavan paljon Robbie Williamsin mahtipontisilta radioballadeilta. Melodisesti kappale on kohtuullisen toimiva, mutta toisaalta auttamattoman imelä ja pöyhkeä. Vaikea sanoa moniko GNR-fani on odottanut suosikiltaan yhdistelmää sankariheviä ja keskitien AOR-slovareita.
Sama outo Robbie Williams -vaikute leijailee myös If The Worldin ja There Was a Timen yllä. Kummallista on, että ensiksi mainittu edustaa monilta osin sellaista 1980-luvun synteettistä poppia, jonka vastalääkkeenä Guns n' Roses alunperin tuli tunnetuksi. Lieneekö Rose kuunnellut 1990-luvun lopun kulttibändi Mansunia? Kitarasoolo muistuttaa aika lailla Mark Knopfleria, ja ylituotetut flamenco-kitarat sopivat paremmin Radio Novalle kuin Radio Rockille. There Was a Timen säkeistö edustaa edellisen kappaleen kaltaista tunnelmaa, mutta kertosäe sentään muistuttaa etäisesti Guns n' Rosesia. Biisin lopussa Rose ujeltaa jousien ja kitarasoolojen päälle kuin Euroopan korskeimmat heavy-soturit. There Was a Time jopa loppuu kuorolauluun. 80-luvun eeppisen aikuispopin vaikutus kuuluu myös esimerkiksi Riad n' The Bedouins -kappaleessa.
Catcher in the Rye on toinen levyn selkeä huippukohta. Se on lämpimän melodinen ja Betterin tapaan ympäröivää ilotulitusta inhimillisempi, jopa sympaattinen kappale. Rosen omanarvontunnosta kertoo paljon se, että hän vertaa itseään legendaariseen kirjailijaerakkoon J.D. Salingeriin. Toisin kuin Salinger, joka on sanonut: "There is a marvelous peace in not publishing.… I like to write. I love to write. But I write just for myself and my own pleasure", Rose vaikuttaa yhä olevan auttamattoman ihastunut julkisuuteen. Monet kappaleet tuntuvat kertovan Chinese Democracyn synnystä ja siihen liittyvistä traumoista. Muutenkin Rose haluaa sijoittaa itsensä historian suurmiesten ja kapinallisten elokuvasankareiden joukkoon – Madagascarissa kuullaan pätkiä Martin Luther Kingin puheista ja mm. Mississippi palaa (Mississippi Burning) ja Lannistumaton Luke (Cool Hand Luke) -elokuvista. Ei sinänsä ole mikään ihme, että Rose haluaisi nähdä itsensä Luke Jacksonin tapaisena peräänantamattomana kapinallisena, jopa marttyyrina, mutta loppujen lopuksi Rose itse kaivoi oman kuoppansa, ei ymmärtämätön yhteiskunta.
Rosen pianon ja äänen sekä osuvasti Hollywoodin toiminta- ja kauhuviihteen parissa kannuksensa ansainneen Marco Beltramin (mm. Scream-elokuvat) sovittaman orkesterin duettona alkava This I Love on jollain tavalla levyn kuvaavimpia kappaleita. Se on pateettinen ja mahtipontinen balladi, joka sopisi varsin mainiosti vaikkapa Il Divolle. Vaikka kappale on päällisin puolin tietysti dramaattinen rakkauslaulu, Rose tuntuu tälläkin kertaa laulavan ainakin osittain levystään. Mies nostaa kappaleessa luomistaiston eeppisiin mittasuhteisiin: ”No matter how I try/ They say it's all a lie/ So what's the use of my/ Confessions to a crime/ Of passions that won't die/ In my heart.”
Kokonaisuutena Chinese Democracy on juuri niin suuri ja ylituotettu kuin sen vaikeasta syntyhistoriasta voikin päätellä. Henkeä ei juuri vedetä, vaan kaikki kappaleet puskevat eteenpäin samalla tyylillä kuin Hollywoodin erikoistehostespektaakkeleissa – niin rock-biisit kuin balladitkin on tungettu täyteen loputtomia kitaroita (levyllä esiintyy yhteensä viisi eri kepittäjää), syntetisaattoreita, lauluosuuksia ja kaikenlaisia efektejä. Monet kappaleet kuulostavat aluksi hyviltä, mutta korva väsyy nopeasti täyteen tungettuun soundiin ja polveileviin sovituksiin. Jotta levystä saa edes jotain tolkkua, se täytyy kuunnella uudestaan ja uudestaan. Rosen on varmasti turha odottaa montaakaan uutta käännynnäistä – harva jaksaa levyyn näin perusteellisesti perehtyä, varsinkin, kun siitä saatava musiikillinen nautinto on huimassa epätasapainossa sen vaatiman vaivan kanssa.
Loppujen lopuksi Chinese Democracy on paljon kiinnostavampi historiansa puolesta kuin albumina. Se on hiukan ylipitkä, ehdottomasti ylituotettu (avustavia äänittäjiä on huimat 22 kappaletta), sieluton ja voitokkaaksi paluulevyksi kummallisen surumielinen. Osa biiseistä on onnistuneita, mutta harva näistä lauluista nousee GNR:n parhaiden kappaleiden joukkoon. Toisaalta se ei myöskään ole mikään totaalinen epäonnistuminen. Lopulta yksi 2000-luvun odotetuimmista levyistä on vain melko hyvä ja erittäin hämmentävä kokemus. Koska levy kuitenkin luonnollisesti vertautuu Guns n' Rosesin aikaisempaan tuotantoon, se jää auttamatta lähes kaikkien ”comeback”-levyjen tapaan kuriositeetiksi yhtyeen diskografiassa. Luonnollisesti yhtyeen fanit ovat nyt innoissaan, mutta kuka tätä kuuntelee enää vuoden-parin päästä? Chinese Democracylla Axl Rose on lopulta niin kietoutunut itseensä, että on vaikea uskoa näiden kappaleiden tarjoavan kuuntelijoille samankaltaisia samastumiskohteita kuin Guns n' Rosesin menneisyyden huiput.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Guns
n' Roses @ MySpace
Julkaistu 14.12.2008
