Rocktoimittajat
rakastavat luokittelemista, kategorioita ja kohderyhmiä. Kun artisti
vakiinnuttaa asemansa, häneltä odotetaan lisää ainakin
suunnilleen samanlaista musiikkia. Eipä siis ihme, että monissa
julkaisuissa Harmaan Geton esikoisalbumille on jaettu yhtä ja kahta tähteä.
Tämä konsepti ei vain mahdu rocktoimittajan pieneen päähän:
Joose Keskitalo, Helmi-levyjen Arwi Lind ja Paavoharjun Lauri Ainala tekemässä
raskassoutuista, kokeellista rytmimusiikkia. Vieläpä rap-osuuksilla.
Näiden miestenhän piti erikoistua usvaiseen folkiin ja virsimäisiin
kuolemankaipuulauluihin! Joka tapauksessa johonkin akustiseen ja ”aitoon”.
Yleisin Harmaata Gettoa koskeva väärinkäsitys on, että tässä tehtäisiin suomihoppia, mutta huonosti. Kieltämättä rap-osuudet (joista ilmeisesti vastaa herra Lind) ovat teknisesti kömpelöitä, mutta sitä ei edes yritetä peitellä. Ei ole kyse huonosta flowsta, tökkivästä versiosta jostakin, jonka muut tekevät paremmin. Aggressiivisesti haukahteleva puhelaulu toimii yhtenä säröilevänä, kaoottisena meluelementtinä muiden joukossa. Välillä on katsottu aiheelliseksi räpätä myös perinteisessä mielessä sujuvasti, ja silloin onkin kutsuttu apuun Jontin kaltaisia alan osaajia.
Kyse ei myöskään ole minkään valtakunnan suomihopista, vaikka Harmaalla Getolla epäilemättä on jonkinlainen suhde tähän genreen. Tuo suhde on helppo tulkita lähinnä ironiseksi ja parodiseksi. Esimerkiksi kokoonpanon avautumiset nyt jo kuuluisassa Basso-haastattelussa olivat varmasti tietoisia viittauksia suuren maailman rap-artistien tavanmukaiseen kielenkäyttöön. Samaa tarkoitusta palvelee myös tehokkaan ”Harmaata ku harmaata” –biisin huvittavan tyly avaustokaisu: ”Okei, alamaailmasta pärähtää sellanen harmaa vittu että huh!”
Mutta vaikka mainitussa kappaleessa alleviivataankin ”alamaailman” olojen ankaruutta hiphop-slangilta kuulostavin sanankääntein, sopii itse kunkin miettiä, mikä se alamaailma nyt sitten on. Siihen viitataan kuin johonkin pahamaineiseen asianosaisten kotilähiöön, ja aika tiukoista huudeista tässä taitaakin olla kyse. Harmaa Getto = Harmageddon, Ilmestyskirjan ennustama maailmanloppu siis. Eikä tämän levyn alamaailmaan taida olla pääsyä ennen lopullisen rajan ylittämistä. Kuinka ollakaan, Keskitalo kumppaneineen on pitäytynyt varsin lähellä aiemman tuotantonsa tematiikkaa.
Vaikka maailmanloppua ja kuolemaa käsitelläänkin nyt kieli poskessa, niin onhan Keskitalokin osoittanut huumorintajunsa jo soololevyillään, kuten taannoisessa Tule minun luokseni, kulta –levyn arviossa totesin. Harmaan Geton jätkien höpinät apokalyptisistä asioista ovat harvinaisen viihdyttäviä omalla surrealistisella tavallaan. Tälläkin levyllä on silti ennen muuta kyse musiikista. Juuri äänimaisema kaikkine särmineen, ohikiitävine yksityiskohtineen ja raskaina möyryävine bassoineen luo pitävän pohjan sekoilulle. Uskoakseni ulkomailla tällaista soundia viljellään underground-rytmimusapiireissä ahkerastikin ja kutsutaan kaikenlaisilla alagenrenimillä, joiden tarkempia merkityksiä en edes väitä tuntevani. Suomessakin esimerkiksi Kaucas on tehnyt jotakin samankaltaista. Harmaa Getto ei siis uurra aivan omaa uraa, mutta tekee juttunsa poikkeuksellisen tehokkaasti. Kovalla kuunneltuna Suomimorsiamen pyhä tie on aika tajuntaa laajentava elämys.
Pelkässä peruskaavassa levy ei suinkaan pitäydy, vaan sävyjä lisäillään pitkin matkaa. Heti introssa kuullaan Keskitalon laulamaa tuttua hautajaisbluesia, ja sitä on tarjolla lisääkin. Joosen keikoillakin esittämä ”Taipale” on huikea kuolemandiskobiisi aiheenaan talvisota. ”Saatana tääl oo nähty yhtään elävää / kuolleita kituu vielä pitkin pitäjää”, Lind sanailee verenhimoisesti, ja kertosäe sopisi vaikka herätyskokouksessa yhdessä laulettavaksi. ”Pyhän hengen kevätsateet” –raita rakentuu ties minkä toivottavasti autenttisen saarnamiehen puheelle, joka pitää kuulla uskoakseen sen todeksi. Sitten on vielä Harmaata ku harmaata –biisin ”Dr Robotnik” –remix, joka vie jollekin maailmanlopun houseklubille ja on vuoden varmasti kovin tanssibiisi Suomessa.
Kieltämättä kokonaisuus on hieman hajanainen, mutta onneksi nerokkuudet on levitetty sopivasti ympäri levyä, jonka reilu 40 minuutin mittakin on oikein käyttäjäystävällinen. Arvostelija melkeinpä yllättyy joutuessaan toteamaan, että Suomimorsiamen pyhä tie nousee kestokuuntelussa kiehtovasta kuriositeetista yhdeksi vuoden varmasti parhaista kotimaisista levyistä. Helmi-levyjen tallista näitä on vuonna 2009 tullut jo aika monta. Puulaakilla on uskomaton meno päällä, eikä genrerajoista toivottavasti piitata jatkossakaan.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 1.7.2009
