Suomessa
elää viimeistään Sielun Veljien myötä syntynyt
älykkörockperinne, jota ei voi juurikaan tyhjentää ulkolaisiin
vaikutteisiin. Genremäärityksiä hankaloittaa entisestään
se, etteivät nämä yhtyeet välttämättä muistuta
musiikillisesti toisiaankaan kovin likeisesti. Kyse on asenteesta, tietystä
ulkopuolisen pohdiskelijan tavasta tarkastella maailmaa ja pukea ajatuksensa
sanoiksi. Artistin ollessa aidosti lahjakas, tuloksena on Kauko Röyhkän
tyyliin 30 vuoden monumentaalinen ura; aika usein lopputulos kuitenkin kuulostaa
lukion äidinkielentunneilla loistavan pojan viisastelulta.
Satakunnan ylpeys Maj Karma kuuluu eittämättä tähän traditioon, makuasia sitten mihin kohtaan nokkimisjärjestystä. Se on koko uransa ajan ollut ilmeisellä tavalla velkaa mm. juuri Röyhkälle, mutta vuosia jatkuneen suosionsa myötä toki vaikuttanut itsekin uudempiin tulokkaisiin. Tällaiseksi voi kenties laskea myös samoilta seutukunnilta ponnistavan Itkevän Tytön, vaikka vertailusta tekee tavallaan liian helppoa se seikka, että IT levyttää Karma-yhteyksiselle Kaakao-merkille.
Itkevä Tyttö on ainakin paikallistasolla hankkinut innokkaan fanikunnan, joka tuntuisi koostuvan ennen kaikkea tunteellisista tytöistä. Tässä on sentään tiettyä sävyeroa Karmaan, onhan Herra Ylpön kyynistä etäännyttämistä ja vereslihaista tunnustuksellisuutta yhdistelevä tyyli olennaisesti ambivalentimpi ja ehkä laskelmoidumpikin. IT:n nokkamies Lauri-Matti Parppei taas asettuu selkeämmin ihmissuhteissa epäonnistuvan herkän nuorukaisen rooliin – toki sellaisen nuorukaisen, joka on lukenut klassikkoromaaneja ja miettinyt asioita jossakin ullakkohuoneessa. Ylpössä on härski panomiespuolensa, Parppei taas tuntuvan haikailevan lähinnä sitä yhtä toimivaa naisjuttua.
Yhtye soittaa uudella albumillaan melodramaattista kitararockia maustettuna koskettimilla ja ajoittaisilla jousien tapaisilla koristeilla. Timo Kuismasen tuottama levy kuulostaa isolta olematta silti liian kliininen. Jonkinasteinen maksimalismi vaivaa: turhaan tukkoon kaikki kanavat on haluttu ängetä. Suuria musiikillisia ongelmia on kaksi. Ensinnäkin Parppein sävellykset hakevat draamaa biisistä toiseen samoin aika yksinkertaisin keinoin, joihin kyllästyy äkkiä. Toiseksi hän sortuu laulajana jatkuvasti yliyrittämiseen, pingotettuun tunteen hakemiseen hampaat irvessä. Laulajana hän on varsin maneerinen. Niin on tällä kentällä moni muukin, mutta esimerkiksi Ylppö hallitsee maneerinsa paremmin ja on siksi luontevampi.
Luulenpa kuitenkin, että Itkevää Tyttöä kuunnellaan paljolti sanoitusten kautta. Niistä ei ole juuri hyvää sanottavaa. Ne ovat sietämättömän sivistyneitä, nokkelia ja kieli keskellä suuta runoiltuja. Parppei kuulostaa pitkälti A.W. Yrjänältä, joka on okkultismin ja muinaisen filosofian sijaan hurahtanut kaanonista opiskeltuun ns. korkeakulttuuriin. Mutta mitä tällaiset elementit tekevät pohjimmiltaan rakkauslauluiksi luokittuvassa materiaalissa? ”Kun kävelet kohti minua, taustalla soitetaan Shostakovitsia”, Parppei laulaa tavoittamattomasta rakkaudesta kertovassa yltiöteennäisessä ”Elämäni mykkäelokuvassa” –kappaleessa. ”Ja ennemmin Radion Sinfoniaorkesteri rikkoo soittimensa konsertin jälkeen kuin me ymmärrämme toisiamme”, hän otaksuu ”Yksin kaikkien kanssa” –biisissä. Levyllä on jopa raita nimeltä ”Gogolinkadulla on helppo hymyillä”.
Meri päättyy yli 8-minuuttiseen nimikappaleeseen, jonka pitkien, myrskyävien instrumentaaliosuuksien aikana on helppo unohtaa sanoitusten yleinen ärsyttävyys ja vajota siihen pateettiseen tunnelmaan, jota yhtye kai on tavoitellutkin. Harmillisesti Itkevän Tytön peruslinjan voi helposti kuvitella pysyvän yllämainittujen kappaleiden viitoittamalla suunnalla. Toisaalta myönnettäköön, että yhtyeen tavoitteet ovat suurten ideoiden kannattajan allekirjoitettavissa. Toteutuspuoli on se, joka vaatii parantamista.
Teksti: Niko Peltonen
Itkevä tyttö: Elämäni mykkäelokuvassa
Julkaistu 22.4.2009
