Joose Keskitalon
maine vakavana, synkkämielisenäkin lauluntekijänä on kyllä
ansaittu. Niin monet hänen kappaleensa käsittelevät ennen kaikkea
ihmisen pienuutta ja aikamme rajallisuutta. Herää kuitenkin kysymys,
olisiko miehen huumorintajua tähän saakka aliarvioitu hieman samaan
tapaan kuin Nick Caven, jonka tuotannosta esim. Murder Ballads (1996) on ymmärretty
väärin lähes järjestelmällisesti.
Vuoden takaisella Kolmas Maailmanpalo –albumilla samaa teemaa varioivat tekstit (”Haudan lepoon”, ”Herra opeta minua kuolemaan”, ”Laita huoneesi kuntoon”) panivat jo epäilemään, mahtaisiko Keskitalo ainakin osaksi leikitellä imagonsa kustannuksella. Tästä saa luvan kanssa olla eri mieltä, mutta ainoastaan putkinäköinen väittäisi Joosen nyt ilmestyvää, petollisen hempeästi nimettyä neloskiekkoa täysin ryppyotsaiseksi. Teemallisesti se tuo mieleen juuri tuon Murder Balladsin: keskeisiä aiheita ovat miehen ja naisen suhde maustettuna runsaalla annostuksella väkivaltaa, erityisesti erilaisia kannibalismi- ja paloitteluaiheita.
Jos on tottunut pitämään Keskitaloa nimenomaan paatoksellisena herkistelijänä, saattaa nielaista aamupuuronsa väärään kurkkuun heti ensimmäisen kappaleen myötä: se on nimeltään ”Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen”, ja otsikon lause jatkuu, jotta ”se unelmoi saavansa pesää joka sen kummulle kaivetaan”. Keikoilla kävijöille biisi on toki pitkältä ajalta tuttu. Ellei Keskitalo tässä pane halvalla omaa kuolemanprofeetan julkikuvaansa, niin minun vatsani saa viiltää auki ja sisukseni popsia hyvällä ruokahalulla. Livenä biisiä on vedetty tuimana bluesina, tässä se kuullaan pelkistettynä sooloesityksenä vain akustisen kanssa. Toisena seuraava ”Esineet” on sitten bändiesitys, erinomaisen toimiva Brecht & Weill –tyyppinen kabareekilkutus, jossa Keskitalo hyödyntää jo ensialbumiltaan tuttua särölle vedettyä lo-fi –laulusoundia. Jatkossakin musiikillinen resepti säilyy samana: voittopuolisesti soolona vedettyjä laulelmia, joita jaksotetaan toimivasti rikkaammin sovitetuilla numeroilla.
Edellisellä levyllä Kolmas Maailmanpalo –yhtyeen soundiin hiipi aavistus epätodennäköisiä vaikutteita mm. funkista ja dubista, mutta tätä polkua ei sittenkään ole katsottu aiheelliseksi seurata pidemmälle. Yhä vahvemmin Keskitalon musiikillinen viitekehys paikantuu suomalaiseen kansanlauluun ja iskelmään. Vaikutteet on vain suodatettu rujon musiikillisen näkemyksen ja avantgarden ymmärtämyksen läpi. Vetopasuunan ja iskelmällisen kitaran kuljettama yhteislaulu ”Pimeydestä pimeyttä vastaan” on helpoimmin lähestyttävää Keskitaloa ja tuo kovasti mieleen toisen savonlinnalaisen taiteilijan, Ville Leinosen. Ehdoton joukosta erottautuja on myös vereslihaisen bluesahtava nimibiisi, joka huipentuu parin minuutin voimalliseen call and response –lopukkeeseen.
Levy mahduttaa kuitenkin 15 raitaa 35 minuuttiin, ja melkoinen osa näistä tuppaa olemaan eräänlaisia fragmentteja. Upeita melodioita niissä on tuhlaillen, kuten ehdalta trad-sävelmältä kuulostava ”Viisi tyttöä”, mutta ne ovat ohi ennen kuin kuulija huomaakaan. Vasta muutaman soittokerran jälkeen kappaleet alkavat kehittää oman identiteettinsä, ja sitten se onkin menoa. Sitä tajuaa, että tätä kiekkoa ei kuunnella shufflen tai programin kanssa. Sillä on oma maailmansa, ja jos Murder Ballads sopii rinnastuskohdaksi tekstien osalta, musiikilliselta kokoonpanoltaan Tule minun luokseni… muistuttaa vaikkapa Tom Waitsin 80-luvun mestariteoksia.
Niin, ne tekstit. Niitä kirjoittaessaan Keskitalo on selvästi ollut melkoisella tripillä. Monet niistä mukailevat samaa peruskaavaa, jossa minäkertoja surmaa, paloittelee ja/tai syö eroottisen kiinnostuksensa kohteen. Konkreettisten murhaballadien sijaan kyse on omistamisen, halun ja sen tyydyttämisen teemoista, ja aika usein mustasukkaisuudesta. Rakkauslaulujen verinen loppu ei yllätä, jos tajuaa Keskitalon hahmottavan elämää lähtökohtaisesti sen päätepisteen eli kuoleman kautta. Se kelpaa vertauskuvaksi melkein mitä tahansa aihetta käsittelevään tekstiin. Välillä makaaberilla kuvastolla leikkiminen yltää melkoisiin mittasuhteisiin, kuten kappaleessa ”Luultavasti jäit junan alle”, jossa rakastetun hajoaminen palasiksi (kertojan junaradalle työntämänä) tuntuu kuvaavan tilannetta, jossa toisen ihmisen aiemmin itsestään selvänä pidetty persoona alkaakin saada uusia, arvaamattomia ilmenemismuotoja: se jakautuu moneksi. Vastaavasti herttainen ”Viisi tyttöä” on jonkinlainen Frankenstein-ajatusleikki, jossa unelmien naista kootaan ihan konkreettisesti epätäydellisten sellaisten palasista.
Teksti on kautta linjan niin groteskin konkreettista, että tämä ei tule menemään kenellekään läpi minkäänlaisena runotyttöherkistelynä á la John McGregor. On kerta kaikkiaan pakko arvostaa miestä, joka sijoittaa heti levynsä alkuvaiheisiin intiimin akustisen laulun nimeltä ”Tuhoa ja kuolemaa koko maailmaan”, jossa uhataan, että ”Kun saavutan Loviisan tai Olkiluodon / ei kukaan ole kenenkään suojana”, harmitellaan apokalyptisten pyrkimysten raukeamista tänään mutta toivotaan vienosti, että huomenna onnistaisi. Ja jollei muuten ala vilkuilemaan hermostuneena olkansa yli, voi aina kuunnella levyn pari puhuttua interluudia, joilla artisti kertoo omituisen luterilaispapillisella nuotilla mm. ”vaatteen nappien” ja pikkuhousujen avaamisesta joltain naisparalta. Mitä vittua tässä oikein on meneillään?
Loogisesti kaikki päätyy veisuun: ”Ja hongat ne huojuu pyhää, pyhää, pyhää / Herra Sebaot.”
Tässä lieneekin Keskitalon omituisten visioiden avain. Huumorintajusta riippumatta herää aavistus, että tässä tosiaan on taiteilija, jolle Ilmestyskirja ei ole vain kiva satu. Ylivoimaiselle valtaosalle rockmusiikin kuuntelijoista se on. Siinä on se inkongruenssi, jonka takia Tule minun luokseni, kulta on rankkuudessaan aivan eri tasolla kaiken maailman metallihirmujen tuotoksiin nähden. Tämä on pelottava levy.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: Joose Keskitalo @
MySpace
Julkaistu 4.3.2009
