Kiki Pau
on päässyt pitkälle lyhyessä ajassa. Alle kahdessa vuodessa
helsinkiläisyhtye on siirtynyt demojen ja omakustanne ep:iden vääntämisestä
ja pikkupaikoissa keikkailusta etukäteishehkutukseen niin kotimaisissa
kuin ulkomaisissakin lehdissä ja blogeissa. Aitoon englantilaiseen musiikkilehtityyliin
backlash tuli jo yhtyeen ensimmäisen levyn ilmestyttyä. Yleensä
tällainen hypetys ennen debyyttijulkaisua ja sen ilmestymisen jälkeinen
välitön haukkuminen tuntuu kaksinaamaiselta ja epäreilulta,
mutta tällä kertaa Kiki Pau voi syyttää vain itseään.
Yhtyeen debyytti ei nimittäin yksinkertaisesti ole kovin hyvä levy.
Siinä missä samaan aikaan hypetyksen kohteeksi nostettu Joensuu 1685 pystyi sentään lunastamaan jotain sille asetettuja odotuksia, Kiki Pau on valitettavasti täynnä kuumaa ilmaa. Kun yhtyeen levystä on lukenut arvosteluja, jotka vertaavat sitä The Clashiin, Jonathan Richmaniin, Pixiesiin tai The Replacementsiin, ei Let's Rockia kuunnellessa voi kuin ihmetellä, onko arvostelijoiden soittimessa kenties ollut jokin muu levy. Unohtakaa kaikki muut yhtyeet Kiki Pausta puhuttaessa – lähes jokaisella biisillä se kuulostaa soundejaan, melodioita ja soittotyyliään myöten The Strokesilta. Yhtyeen villeimmissä irtiotoissa on mukana ripaus Supergrassia ja Arctic Monkeysiä.
On jotenkin hämmentävää miten Suomessa voidaan 2008 nostaa esille kuumana nimenä yhtye, joka kuulostaa seitsemän vuotta sitten julkaistulta Is This Itiltä. Ei kukaan, ei edes The Strokes itse, enää kuulosta tuolta levyltä (tai sen lukuisilta kopioijilta) ja 2000-luvun alulle nostalgisen ”uus-uus-garage-post-post-punk-nu-new york” -skenen aika ei taida vielä olla käsillä. Vielä hämmentävämpää on, että Kiki Pau on kuvailtu tyylillisesti monipuoliseksi, koska yhdessä kappaleessa on hiukan reggae-rytmiä (pelkästään levyn takakannesta voi päätellä missä kappaleessa - ”Bobby Marleyssä” totta kai) ja yhdessä rockabillyä (kyseinen kappale, Pit Bull ei ihan vaikkapa Johnny Burnettea löylytä). Joissain biiseissä, kuten Beach Boys -tyylistä harmonialaulua sisältävässä Chronic Pubertyssä, em. Pit Bullissa ja Your Bedroomin kertosäkeessä on sävellyksinä positiivisiakin puolia. Valitettavasti yhtyeen kliseinen soitto, Nick Trianin tuottama yksipuolisen tylsä soundi, joka on kuultu miljoona kertaa aiemmin ja ylipäänsä sellainen löysän höttöinen meininki, jonka takia yhtye ei missään vaiheessa rokkaa juuri ollenkaan (mitä luonnollisesti hiukan odottaisi Let's Rock -nimiseltä albumilta), saa levyn kuulostamaan lopulta vain ärsyttävältä.
Turhauttavinta levyä kuunnellessa on, että sen epäonnistuminen tuntuu johtuvan enimmäkseen laiskuudesta, joka on varsinkin kotimaisille indie- ja vaihtoehtoyhtyeille niin tyypillistä: levy on lyhyt, liikaa vaikutteisiinsa nojaava ja levykokonaisuutena mitätön. Kiki Pau ei selvästikään ole vielä valmis tekemään täyspitkää albumia, eikä bändi voi oikein kehittyä mihinkään, jos tällaista keskinkertaisuutta hyväksytään, jopa kiitetään. Let's Rockin pohjalta on vaikea sanoa, onko Kiki Paulla loppujen lopuksi erityisesti potentiaalia, mutta toivottavasti on. Kiki Paun ja suomalaisen indie-skenen täytyy pystyä parempaan.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Kiki
Pau @ MySpace
Julkaistu 24.11.2008
