Kissiltä
ilmestyi edellinen studiolevy, Psycho Circus (1998), pahimman reunion-hypen
jälkimainingeissa. Tällöin yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon
Frehley-Criss-Stanley-Simmons oli suorastaan pakko saada säveliään
myös muoville, muuten koko 90-luvun tuotteliain kiertueilmiö olisi
jäänyt auttamatta torsoksi. Psycho Circus kuitenkin floppasi myynnillisesti,
ja jälkikäteen on todettu herrojen Ace Frehley ja Peter Criss esiintyvän
levyllä lähinnä kansivihkosessa. Suurin hurmos oli auttamatta
passé.
Kiss on myynyt maailmanlaajuisesti yli 70 miljoonaa levyä, mikä voi olla asiaan perehtymättömälle yllätys. Ura on ollut pitkä, ja studiossakin istuttu verraten usein. Tämänkin takia monien mielestä on kulunut luvattoman pitkä aika ilman uutta materiaalia. 11 vuotta on julkaisutaukona käsittämätön mille bändille tahansa, saati sitten Kissin kaltaiselle ahkerasti rundaavalle aktille. Nostalgia kuitenkin myy, ja Kiss onkin kunnostautunut lähinnä erilaisten kokoelmien kasaamisessa mitä ihmeellisimmin perustein.
Alkuperäisestä kokoonpanosta ei vuonna 2009 ole jäljellä kuin Gene Simmons ja Paul Stanley. Uutta levyä lähdettiin tekemään vara-Acen (Tommy Thayer) ja vara-Peterin (Eric Singer) avittamina, Kiss kun päätti Frehleyn ja Crissin lähdettyä säilyttää tutuiksi tulleet naamiohahmonsa ennallaan. Tähdet osuivat kohdalleen, ja Kiss lähti massiiviselle Alive 35 -kiertueelle, jonka suosio taisi yllättää bändin itsensäkin. Suomen ensimmäinen keikka myytiin minuuteissa loppuun, ja maskimiehille lisättiin pikapikaa toinen konsertti ensimmäisen yhteyteen. Pian uudesta levystä alkoi liikkua huhuja.
Jotta Sonic Boomin merkitystä Kiss-yhteisölle voisi millään tasolla ymmärtää, on sisäistettävä, että Kissin yleisö eroaa lojaaliudessaan kaikkien muiden bändien tai ilmiöiden kannattajista radikaalilla tavalla. Kaikki otetaan vastaan ja hyväksytään, mutta vain jos ulkopuolisia on näkemässä tai kuulemassa. Faniyhteisön sisällä kiistely sen sijaan on usein hämmästyttävän raivokasta. Gene Simmons on huomannut tämän, sillä mitä tahansa Kiss tekee, fanit ostavat. Ehkä mutisten ja sadatellen, mutta ostavat kuitenkin. ”Vaikka paskantaisin purkkiin, löytyy aina joku hullu, joka olisi valmis laittamaan tuotteeni kirjahyllyynsä”, sanoi Simmons aikoinaan – ja oli oikeassa. Tästä huolimatta Kiss jaksoi vuodesta toiseen vannoa, ettei uutta levyä enää olisi tulossa.
Toivo oli käytännössä mennyttä, varsinkin, kun bisneshain maineesta nauttiva Gene Simmons totesi useaan otteeseen fanien itsensä olevan syyllisiä yhtyeen levyttämättömyyteen. Laittoman lataamisen lamaannuttama levybisnes ei bassodemonin mielestä yksinkertaisesti ollut enää kannattavaa. Sonic Boomin yhteydessä ongelma on ratkaistu USA:n kohdalta siirtymällä AC/DC:n vanavedessä Wal-Martin kautta tapahtuvaan erikoisjakeluun. Ketju saa levyyn yksinoikeuden, ja sitoutuu samalla pystyttämään myymälöihinsä erillisiä Kiss-kioskeja, satsaamaan mainostukseen, sekä epäilemättä pulittamaan jonkinlaisen deposit-summan Kiss Companylle, jolla sekä bändi että levy-yhtiö varmistavat pysymisensä turva-aidan oikealla puolella. Levy löytyi jo julkaisupäivänään myös verkkomusiikkipalvelu Spotifystä. On sataprosenttisen varmaa, ettei uutta levyä olisi tullut koskaan, jos tällaista artistin tappiot pois sulkevaa järjestelyä ei olisi saatu aikaiseksi.
Miten Sonic Boomia tulisi sitten arvioida levynä, jos bändin historia sysätään hetkeksi taka-alalle? Ei mitenkään. Kissin historia on niin vahvasti läsnä myös nykyisyydessä, että olisi bändin aliarvioimista arvostella vain kuulemaansa ja näkemäänsä. Kiss menee syvemmälle. Joka tapauksessa, millä tahansa mittarilla arvioituna Sonic Boom on yllättävän hyvä levy. Avaussingleksi valittu Modern Day Delilah on reipas Kiss-ralli, joka tuo etäisesti mieleen 80-luvun sankarihengen, kallistuen kuitenkin lopulta 1992 päivänvalon nähneen Revengen suuntaan. Biisi annettiin kuunneltavaksi Kissin kotisivuille noin kuukautta ennen levyn varsinaista julkaisua, ja sai fanit puolelleen. Helpotuksen huokaus pääsi itseltäkin, Modern Day Delilah kun osoitti selvästi, että bändi pystyy vielä tekemään kunnollisia hardrock-biisejä.
Suurin pommi iskikin sitten koko levyn tultua saataville. Levyllä ei ole juuri lainkaan täytemateriaalia, ja Modern Day Delilah on jopa Sonic Boomin heikoimpia kappaleita. Erityisesti Gene Simmons yllättää vahvalla osallistumisellaan, mikä ei Kissin historiassa ole ollut ollenkaan itsestään selvää. Uskallan väittää, että Eric Carrin kuolemaa lukuun ottamatta Simmonsin harhautuminen sivuraiteille on ollut Kiss-fanien suurin huolenaihe jo 25 vuotta. Suuri osa biisimateriaalista on vanhan kierrätystä, jopa vanhoja biisejä (kuten 80-luvun demoihin tutustuneet ovat varmasti huomanneet), mutta tuottajana häärinyt Paul Stanley on saanut puhallettua niihin aivan uudenlaista eloa. (Yes I Know) Nobody’s Perfect ilkikurisine lyriikoineen kamppailee jopa Simmonsin kaikkien aikojen parhaan biisin tittelistä, eikä Hot And Cold jää kauas taakse. Lievää huvittuneisuutta tuovat selvät yhtymäkohdat vanhoihin Kiss-klassikoihin, kuten Plaster Casteriin sekä Russian Rouletten kohdalla Burning Up With Feveriin.
Myös Eric Singer ja Tommy Thayer ovat päässeet laulamaan kappaleet mieheen, ja varsinkin jälkimmäisen osuus on yllättävän hyvä. Biisi on herkullinen kasarinostalgiapala, ja ajoittain ärsyttävyyksiin asti ulottuva Ace-apinointikin hellittää hetkeksi. Pelkkä levyn ilmestyminen oli ihme, sen osoittautuminen kuuntelua kestäväksi jo lähes mahdottomuus. Singerin ja Thayerin ansiosta levyltä huokuu ehdoton ammattimaisuus ja kuitenkin samanaikaisesti jonkinlainen kepeys. Hyvät biisit ovat pitkästä aikaa vahvuutena Kiss-levyllä, tämä on syytä nostaa erikseen esiin.
Kai Sonic Boom sentään jollain tasolla jättää toivomisen varaa? Tottakai, itse asiassa paljonkin. Tommy Thayer on edelleen vain Ace Frehley -klooni, sillä vaikka sulkisi silmät ja ajattelisi kedon kukkia, ryömii jostain esiin nyrkkiä puisteleva fanipoika. Kitarasoolot ovat näennäisesti acemaisia, mutta vailla karismaa ja nykivää karkeapiirteisyyttä, tunnetta, joka teki Ace Frehleystä sukupolvien suosikin. Kun ei lähde, niin ei vain lähde. Samoin Eric Singer soittaa mielestäni liian lepsusti ja varmistellen. Kaksikko ei ilmeisesti edelleenkään saa lupaa soittaa mitä haluaa, vaan perinteistä pidetään liiaksi kiinni. Valitettavasti tulokseksi jää ajoittain vain huono imitaatio, ei niinkään omintakeinen taiteellinen elämys. Singerin kohdalla ei voi puhua suorasta imitoinnista, mutta jonkinlaisesta käsijarru päällä soittamisesta kylläkin. Rumpuraidoilla ei ole jälkeäkään Eric Carrin innostuneiduudesta tai Peter Crissin alkuaikojen aggressiivisuudesta.
Myös Paul Stanleyn laulusuoritukset ovat ajoittain pahasti ruvella, eikä Starchildin vanhenemista voi enää kieltää. Toisaalta on hienoa, ettei asiaa ole alettu liiemmin peittelemään, rehellisyys tekee Kiss-leirissä vaihteeksi ihan hyvää. Ihme kyllä Stanleyn biisit eivät tunnu Sonic Boomilla niin timanttisilta kuin Simmonsin. Revengeä lukuun ottamatta tämä on Kiss-historiassa erittäin poikkeuksellista. Tuntuu kuin Stanley olisi mukana jotenkin puolivillaisesti, parin vuoden takainen soololevy Live To Win paini aivan eri sarjassa. Danger Us yrittää kovasti, muttei lopulta kuitenkaan lähde täysillä lentoon.
Myöskään semijuustoiset ja sliipatut Stand ja Say Yeah eivät saa allekirjoittaneelta varauksetonta hyväksyntää. Molemmat kappaleet ovat hyviä pop-ralleja, mutta kliseisine ja sokerisine kertosäkeineen hieman ylimakeita verrattuna muuten yksinkertaiseen ja konstailemattomaan yleistunnelmaan. Edellinen Psycho Circus -levy sortui juuri tällaiseen hieman falskilta kalskahtavaan ”olemme yhtä perhettä” -rallatteluun, ja tietyllä tavalla mieleen tuleekin ovela kusetus. Tehdään varma kertosäe, rakennetaan sen ympärille biisi käyttäen kaikki mahdolliset Desmond Childilta varastetut kliseet, heitetään faneille ja toivotaan parasta. Toisaalta Kiss on aina tehnyt niin, joten turha leikkiä pettynyttä.
Mikä sitten on jutun kirjoittajan oma suhtautuminen Kissiin yhtyeenä ja ilmiönä? Ristiriitainen, kuten arvata saattaa. En tule ikinä antamaan Kissille anteeksi Acen ja Peterin korvaamista sijaisnäyttelijöillä. On näiden kahden antisankarin addiktioista mitä mieltä tahansa, olivat he vikoineenkin erottamaton osa bändin sielua. Kiss pysyy silti maailman kovimpana bändinä, muut eivät tule koskaan pääsemään lähimaillekaan. Koko katalogin huonoinkin biisi, Love’s a Slap in the Face (1989), on parempi kuin minkään muun bändin mikä tahansa kappale. Kyse on tunteesta, ajautuisin luultavasti tilapäiseen mielenhäiriöön jos em. biisi tulisi radiosta, ainakaan en haluaisi silloin ajaa autoa.
Kiss on antanut maailmalle paljon. Bändi on osoittanut ahkerimmille seuraajilleen, ettei sillä mitä muut ajattelevat, ole mitään merkitystä. Pääasia on, että itse seisoo tekojensa ja sanojensa takana, ja jos takkia käännetään, se tehdään tyylillä. Kun pienen itseironisen pilkahduksen muistaa pitää silmäkulmassaan, muuttuu kimallus silloin tällöin onnen kyyneleeksi. Tähän sävähdytti myös Sonic Boom, kaikesta huolimatta.
Teksti: Ville Kuitunen
Julkaistu 25.10.2009
