Nick Cave & The Bad Seeds: Dig, Lazarus, Dig! (Mute, 2008)
Kenties Nick Cave on tajunut jäljellä olevien elinvuosiensa rajallisuuden
ja päättänyt, että aika monta albumia pitäisi vielä
ehtiä tehdä. Uusin Bad Seeds -kiekko ilmestyy vain vajaan vuoden
Grinderman-projektin jälkeen, ja nyt on kuulemma valmistumassa jo toinenkin
Grinderman-levy. Taso on pysynyt koko ajan suhteellisen korkeana. Myös
Dig, Lazarus, Dig! on laatutavaraa. Raamatun haudasta nostetun miehen tarinasta
nimensä ottanut levy sisältää monipuolisesti rokimpaa,
kokeilevampaa ja herkempää materiaalia, ja sovituksetkin ovat taas
täyteläisempiä ja siten kiinnostavampia kuin melko riisutulla
Grindermanilla.
Cave on käsitellyt uskontoa uransa mittaan monesta näkökulmasta; mies ottaa kristinuskon todesta ja tuntee sen opilliset yksityiskohdat, mutta ei suhtaudu aiheeseen ryppyotsaisesti. Klassinen hetki on vuonna 1997 levytetyssä ”Brompton Oratory” -biisissä, jossa kertoja haistaa rakastettunsa, khrm, sukuelimen tuoksun sormissaan kohottaessaan ehtoollismaljan huulilleen. Samalla asenteella mennään nytkin rokkaavassa nimibiisissä, jossa Lasarus harhailee ympäri Amerikkaa pettyneenä uusiin olosuhteisiinsa, ja kertosäkeessä kuoro kehottaa häntä kaivautumaan takaisin hautaan. Toinen ärjympi pala ”We Call Upon The Author” sisältää myös sarkasmia uskovaisten kustannuksella.
Enemmän Cavella tuntuu kuitenkin olevan tällä kertaa se pillu mielessä. Edellislevyn ”No Pussy Blues” on vaihtunut hieman onnistuneempiin tutkimusretkiin erotiikan maailmassa. Varsinkin ”Today's Lesson” on jo melkoisen härski kappale, vaikka Cave tietenkin osaakin pukea kaiken sanottavansa runolliselle, kauniisti soivalle kielelle. Myös tämän aihepiirin kappaleilla kahdeksanhenkinen Bad Seeds luottaa melko rujoon rock-ilmaisuun, joka alkaa itse asiassa olla aika amerikkalais-traditionaalista Hammond-urkujen soidessa monin paikoin taustalla. Yllätyksiä tietenkin löytyy: We Call Upon The Authorissa rokkaus keskeytyy pariinkin otteeseen elektronisten hälyäänten ottaessa vallan.
Pianoballadeja levyltä ei löydy, vaan tunnelmallisemmatkin palat kulkevat bändisoiton ehdoilla. Varsinkin Martyn Caseyn ja Mick Harveyn basso-osuudet muodostavat sen rungon, jolle ”Moonlandin” tapaiset keskitempoiset, tummasävyiset kappaleet rakentuvat. ”Night Of The Lotus Eatersia” kannattelee koko mitaltaan hypnoottisen simppeli, jankkaava bassokuvio. Melankolinen ”Hold On To Yourself” henkii lännenelokuvien laajakangastunnelmaa, liekö sitten Caven soundtrack-töistä peräisin.
Jos kohta ”Albert Goes Westissä” ja ”Lie Down Here (&Be My Girl)” -biisissä simppeli rokinrunttaus käy aavistuksen tylsäksi, on paketti noin muuten poikkeuksellisen tasalaatuinen. Tässä vaiheessa on vaikea arvioida, mitkä kappaleista tulevat muodostumaan itselle rakkaimmiksi. Caven musiikin sielu on pysynyt koko ajan ennallaan, näin mahtipontisesti muotoiltuna, mutta soitannolliseen ilmaisuun mies taustamuusikoineen on jaksanut etsiä uusia ideoita. On yllättävää tajuta, että 2000-luvun musiikkigenreistä Dig, Lazarus, Dig! muistuttaa eniten niin sanottua americanaa. Oivallusta varmaankin hidastaa se, että syvällä äänellään suuria tunteita kuin automaattisesti välittävä Cave on laulajana niin tyystin erilainen kuin Kurt Wagner -koulukunnan mumisijat.
Mutta miksipä hyvää musiikkia pitäisi määritellä. Ja tämä on millä tahansa kuviteltavissa olevilla mittareilla vähintään hyvä levy. Mahdollinen loistokkuus taas on vähän kuulijastakin kiinni – pääseekö sisään siihen tummien unikuvien, raadollisten seksiin ja päihteisiin liittyvien tosiasioiden, kuoleman ja rakkauden maailmaan, johon Cave on aina laulunsa sijoittanut.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit:
Nickin ja Bad Seedsin kotisivu
Julkaistu 17.3.2008