Les Savy Fav on yksi niistä yhtyeistä, joiden harteille on viime
aikoina koitettu pukea sitä pahamaineista ”rockin pelastajan viittaa”.
Muun muassa Pitchfork ja NME ovat olleet todella innoissaan heidän neljännestä
levystään Let’s Stay Friends. Tarvitseeko rock/popmusiikki
sitten edes pelastamista? Ehkä. Todennäköisesti. Mutta Vampire
Weekend, The National, Les Savy Fav tai muut lupaukset tuskin pystyvät
pysäyttämään yhä uusien ”idoleiden” loputonta
zombimarssia, tai muita hirvityksiä, jotka koettelevat nykyään
musiikinystävien sietokykyä . Toisaalta vaikka edellä mainitut
yhtyeet eivät ehkä ole kyenneet muuttamaan musiikkimaailmaa kriitikoiden
haluamalla tavalla, ne ovat kaikesta huolimatta tehneet hyviä levyjä.
Onhan se jo alku, kun hoitaa oman tonttinsa.
Eli kyllä, Les Savy Favin Let’s Stay Friends on hyvä levy
ja kehunsa ansainnut. Soundillisesti Les Savy Fav ei päälisin puolin
tarjoile mitään mullistavaa. Bändin juuret ovat aika selkeästi
80-luvun amerikkalaisessa post-hardcoressa (Fugazi, Rites of Spring) ja brittiläisessä
post-punkissa (Gang of Four, Wire), mutta varsinkin tällä uusimalla
levyllään yhtye lisää keitokseen uusia mausteita, muun
muassa The Edge-tyyppistä efektoitua kitarointia, psykedeliaa ja melodista
jylhyyttä. Les Savy Favin kiistattomana vahvuutena on myös laulaja
Tim Harringtonin monipuolinen ääni, sekä loistavat sanoitukset,
jotka tasapainoilevat moniselitteisen runollisuuden ja jykevän kantaaottavuuden
välillä.
Aloituskappale ”Pots & Pans” hahmottaa Let’s Stay Friendsiä
jonkinlaisena konseptilevynä hieman Sgt. Peppersin tapaan. Les Savy Fav
esittelee Pots & Pans -nimisen yhtyeen, joka on heidän alter egonsa.
”There was a band called The Pots & Pans/ They made this noise that
people couldn’t stand”. Tätä on vaikea olla pitämättä
viittauksena Les Savy Favin aiempaan, verraten menestyksettömään
uraan. Konseptia ei kuitenkaan jatketa sen pidemmälle, mikä varmaan
onkin ihan hyvä idea, varsinkin kun konseptilevyt tuntuvat olevan emopoikabändien
seuraava ”uusi” juttu.
”Pots & Pansia” seuraa hurjasti rokkaava ”The Equestrian”
(kaikesta päätellen kuvaus hevosen ja jockeyn seksuaalisesta kohtaamisesta),
Princeä nokkelasti referoiva ”The Year Before The Year 2000”
ja levyn paras biisi, singlenäkin lohkaistu ovelalla kiemurtelevalla
riffillä varustettu ”Patty Lee”. Mutta sitten tapahtuu valitettava,
joskin suhteellisen lievä notkahdus. ”What Would Wolves Do?”
on vielä melko viehättävä kappale, joka yhdistelee hypnoottisesti
Mercury Reviä ja U2:sta, mutta seuraavat kolme biisiä sulautuvat
valitettavalla tavalla toisiinsa, eivätkä jaksa alun tapaan pitää
kuulijan mielenkiintoa yllä. Loppua kohden levy onneksi parantaa kuin
sika juoksuaan.
“Comes & Goes” on nätti slovari, jossa Harringtonin duettopartnerina
esiintyy The Fiery Furnacesin Eleanor Friedberger. “Scotchgard The Credit
Card” analysoi onnistuneesti nykyaikaista kulutusyhteiskuntaa. Kertosäkeessä
Harrington rähjää: ”You’re goddamn right I resent
the rent/ not just the leases or the money spent/ It’s the way that
it keeps me from the present tense/ won’t somebody meet me in the present
tense.” Levy loppuu ”The Lowest Bitter” -kappaleeseen, jossa
palataan kuin palataankin aloitusbiisiin teemaan. Harrington tuntuu kritisoivan
musiikkibisneksen raadollisuutta: ”They’ve come to steal your
old self and rent back what they stole/ they fatten you up and swallow you
whole.” Menestyksen puute kalvaa toki tiukan linjan indierokkariakin!
Let’s Stay Friends on levy jolta löytyy monta ensiluokkaista kappaletta,
mutta kokonaisuutena sitä ei kuitenkaan voi nimittää moderniksi
mestariteokseksi, mihin statukseen se joissain piireissä on nostettu.
Kenties yhtyeen tyyli on vuosien aikana menettänyt hieman teräänsä
enimmäkseen heistä riippumattomista syistä. Nykyään
varmasti joka toinen uusi bändi ottaa vaikutteensa joko tuosta amerikkalaisesta
”esi-emosta” tai post-punkista. Tästäkin syystä
Let’s Stay Friends ei valitettavasti kuullosta millään tavalla
kovin järisyttävältä. Näin ne edelläkävijät
saavat aina paskaa niskaansa. Mutta eipä tuo mitään. Riittääpä
ainakin rähistävää seuraavallekin levylle.
Teksti: Antti Vanhatalo
Linkit:
Julkaistu 10.4.2008