Kuten
Jon Savage toteaa esipuheessaan (The simple things you see are all complicated)
Faber Book of Popissa, pop elää kahden maailman rajalla –
julkisen (uutisten, ajankohtaisten tapahtumien ja mediapuheen) ja yksityisen
eletyn elämän välissä. Samaa voisi sanoa Lily Allenista.
Allenin biografia kuvaa häntä adjektiiveilla pop-sensaatiosta ja
sukupolven äänitorvesta bilehileeseen, ”suulaaseen blogijauhajaan”
ja kännikalaan. Kaikki iskusanoja, jotka viittaavat Allenin korkeaan
profiiliin julkkiksena erityisesti Englannissa. 23-vuotias nainen tuli alunperin
tunnetuksi MySpacen kautta, jossa varsinkin hänen suorapuheinen bloginsa
keräsi huomiota. Myytin mukaan Allen nousi julkisuuteen täydestä
tuntemattomuudesta, mutta varmasti kuuluisista vanhemmista oli apua uran vauhdikkaalle
käynnistymiselle (Lilyn isä on näyttelijä/muusikko Keith
Allen ja äiti elokuvatuottaja Alison Owen). Tämä ei kuitenkaan
tarkoita, että Allen olisi lahjaton, päinvastoin, hänen debyyttinsä
Alright, Still oli yksi vuoden 2006 kirkkaimpia popin riemuvoittoja. Tästä
päästäänkin siihen yksityiseen maailmaan, jossa iltapäivälehtien
paskanjauhamisella ei (ainakaan teoriassa) ole merkitystä. Dokaileva,
sekoileva ja ihastuttavan suorapuheinen julkkis-Allen on kieltämättä
kiinnostava hahmo, mutta helposti saattaa unohtaa, että hän on musiikillisesti
tämän hetken hienoin pop-tähti.
Debyytillään Allen tavallaan otti viestikapulan The Streetsin Mike Skinnerin kebabin tahrimista ja marihuanan hajuisista näpeistä. The Streetsin debyyttialbumi Original Pirate Material oli tehnyt Skinneristä 2000-luvun monikulttuurisen, poliittisesti sekavan ja epävarman Britannian uuden Ray Daviesin. Julkisuus kuitenkin tuhosi Skinnerin nopeasti, arkipäiväisistä kokemuksistaan terävästi kirjoittanut mies ei keksinyt mitään kovin kiinnostavaa sanottavaa elämästään pop-tähtenä. Kolmanteen levyynsä The Hardest Way to Make an Easy Living mennessä Skinner oli menettänyt otteensa kuulijakunnastaan. Urbaani brittinuoriso tarvitsi uuden äänitorven ja tähän rooliin Lily Allen oli kuin luotu.
Alright, Stillillä Allen ripitti entisiä ja nykyisiä poikaystäviään, byrokraatteja ja klubbailevia pissiksiä ja kuvaili ihmissuhteita sekä englantilaista kaupunkielämää ihastuttavan arkipäiväisesti aurinkoisen ska-popin ja grime-vaikutteisten biittien tahtiin. Tosin kuin pop-tähdet yleensä, Allen on kuitenkin tuoreella levyllään muuttanut tyylinsä lähes täydellisesti. Särmikkäät sanoitukset ovat entisellään, mutta ska ja reggae loistavat poissaolollaan ja tilalla on modernia tarttuvaa syntetisaattori- ja pianopoppia. Tyylinvaihdoksesta huolimatta I't Not Me, It's You kuulostaa erehtymättömästi Allenilta. Hän on laulajana ja sanoittajana tarpeeksi persoonallinen, että levy tuntuu kaikessa erilaisuudessaan Alright, Stillin loogiselta seuraajalta. It's Not Me, It's You on myös nykypop-levyksi poikkeuksellisen yhtenäinen – tähän on varmasti vaikuttanut paljon yhden tuottajan, pop-tähtien taustamiehenä ja The Bird and The Bee -duosta tunnetun Greg Kurstinin, käyttäminen koko albumilla.
Allenin vokalisointi on kautta linjan pumpulin pehmeää ja kuulasta, ja taustat ilmavan melankolisia. Kontrasti sanoitusten ja musiikin välillä on paikoitellen ihastuttavan raju. Kaunis ensisingle The Fear käsittelee julkisuuden ja julkkispalvonnan varjopuolia suorasukaisen räävittömästi ja ironisesti: ”Now I'm not a saint but I'm not a sinner/ Now everything's cool as long as I'm getting thinner.” Tausta sen sijaan tuntuisi sopivan surumieliseen rakkauslauluun. Kappale myös osoittaa, että Allen onnistuu kronikoimaan supertähtielämäänsä paljon Mike Skinneriä onnistuneemmin. Samannimisellä kappaleella myös Pulpin Jarvis Cocker aikanaan kartoitti julkisuuden varjoisia syrjäkujia. Allen ei kenties ole yhtä syvällinen ja särmikäs, mutta hänen The Fearinsa on paljon hauskempi ja tarttuvampi. Heti alkuun Allen laulaa: ”I want to be rich and I want lots of money/ I don't care about clever I don't care about funny”, ollen samalla tietenkin kumpaakin.
Kevyin country-vaikuttein sirotellussa It's Not Fairissa Allen lataa keinuvan
melankolisen taustan päälle suorasukaista kritiikkiä sänkytaidoissa
puutteellisen siippansa suuntaan: ”Oh I lie here
in the wet patch/ In the middle of the bed/ I'm feeling pretty damn hard done
by/ I spent ages giving head.” Kaksilahkeiset saavat muutenkin
levyllä kylmää kyytiä. I Could Sayn kuvaus suhteen lopusta
on koskettavan arkipäiväinen, muttei kovin romanttinen: ”I
could say that I'll always have feelings for you/ But I've got a life ahead
of me and I'm only 22.”
Pirullinen Fuck You osoittaa, että Allenin sydän on oikeassa paikassa.
Rasismia, homofobiaa ja ennakkoluuloja vastustava kappale saa melkein kyyneleet
silmään aikana, jolloin Katy Perryn oksettavat hitit I Kissed a
Girl ja Ur So Gay voivat nousta hittilistoille. Sekin auttaa, että pianovetoinen
kappale on epäilemättä yksi tämän vuoden hienoimmista
pop-kappaleista. Kauniissa ihmissuhteiden arkipäivää poikkeuksellisen
koskettavasti kuvaavassa balladissa Chinese Allen esittää toistaiseksi
parhaan laulusuorituksensa. Jotkut kappaleet lipuvat huolestuttavan lähelle
aikuispoppia (esim. Take Thatin ELO-maisen Shinen kertosäemelodian lainaava
Who'd Have Known), mutta pysyvät onneksi rajaviivan oikealla puolella.
Näiden lisäksi erityisesti huumekulttuuria hiukan epämääräisesti
kommentoiva avausbiisi Everyone's At It ja haitarin avulla svengaileva Never
Gonna Happen toimivat. Paljastaapa Allen Himissä itsensä Jumalan
suosikkibändin.
Levyn soundi on pop-levyksi ja elektronisista soittimista huolimatta virkistävän lämmin ja orgaaninen. Sekin auttaa, että Allen osaa oikeasti laulaa – hänen ääntään ei tarvitse käsitellä kämäisillä efekteillä. Kaikenkaikkiaan It's Not Me, It's You on loistava levy. Välillä se on riemukas, välillä surumielinen, joskus kenties hiukan lapsellinen, aina tarttuva ja parhaimmillaan oivaltava. Juuri sellainen, millaista pop-musiikki on loistokkaimmillaan.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Lily Allen @ MySpace
Lily Allen: The Fear
Julkaistu 25.2.2009
