Heavyssa
ja hardrockissa ei olla koskaan kaihdettu suureellisia aihepiirejä. Jo
Led Zeppelin ripotteli seksibiisiensä sekaan kaikenlaista mystiikkaa,
magiaa ja fantasiaa, ja heavyn toisella esi-isällä Black Sabbathilla
on niin ikään paljon vastattavaa genren fantasiaobsessioista. Vaikka
Ozzy Osbourne on korostanut yhtyeen työväenluokkaisia juuria, kelpasi
sille utopistiset scifi-visiot ja puolivillainen mystiikka siinä missä
vihaamilleen hipeillekin. Jos Sabbath ja Zeppelin kuitenkin välttivät
albumeillaan pahimmat konseptuaaliset ylilyönnit, samaa ei voi sanoa
näitä seuraavista raskaan rockin sukupolvista. Rushin scifi-utopioista
näiden päivien heavy-bändien Tolkien-sekoiluihin ja suomalaisyhtyeiden
Kalevala-aiheisiin – aina löytyy uusia liehuvatukkaisia kitaraheeroksia,
joille pelkkä arkipäivän elämä ei riitä. Eikä
siinä mitään – heavy on musiikkityyli, johon simppelit
rakkauslyriikat eivät kuulu ja arkirealismin kanssakin on vähän
niin ja näin. Jos musiikki on raskasta, isoa ja mahtipontista, lyyriset
aiheet heijastelevat väistämättä näitä piirteitä.
Kun soppaan lisätään vielä progressiivinen rock (joka
on luonnollisesti ollut suuri vaikuttaja erinäisiin metalligenreihin)
on selvää, että popin ja rockin perinteiset aihepiirit eivät
tule kysymykseen.
Uusimmalla levyllään Crack the Skye progressiivinen metallijättiläinen Mastodon on keittänyt melko hämmentävän konseptisopan, jopa hevyn ja progen mittapuulla. Levyn tarina käsittää neliraajahalvaantuneen pojan, kultaisia napanuoria, madonreikiä, tsaarinajan Venäjän ortodoksikultteja, Rasputinin ja vaikka mitä muuta. Mastodon ei ole aikaisemminkaan kaihtanut suuria teemoja – yhtyeen toinen levy Leviathan (2004) perustui Herman Melvillen Moby Dickiin – mutta tällä kertaa levyn konsepti on hämärämpi ja monimutkaisempi kuin koskaan. Siksi onkin yllättävää, että Crack the Skye on musiikillisesti yhtyeen helpoimmin lähestyttävä albumi – levy, joka todennäköisesti siirtää sen aivan uudelle suosion asteelle. Mastodonin kohdalla olennaista on, etteivät sen lyriikoiden fantastiset ainekset ole koskaan häirinneet itse musiikkia. Vaikka sen kappaleiden sovitukset ovat polveilevia ja tyyli- ja tahtilajeista siirrytään toiseen biisien sisälläkin, on yhtye onnistunut välttämään progressiivisen heavyn teennäisyyden. Musiikillisesti sen juuret ovat yhtä paljon hardcorepunkissa, psykedeliassa, doom metallissa ja 70-luvun maanläheisemmässä hard rockissa kuin progessa ja jazzissa.
Crack the Skyen lyyrisestä sisällöstä voisi epäilemättä rustata keskipitkän esseen, joten niihin ei ole tässä yhteydessä pahemmin mahdollisuutta syventyä. Sanotaan vaikka niin, että yhtyeen sanoituksilla on yhtä paljon yhteistä Tolkien-heavyn ja sankarimetallin kanssa kuin China Miévillellä Dragonlance-kirjojen kanssa. Sanoitukset heijastavat hyvin sävellysten luomaa tunnelmaa ja niiden maalaamat visiot ovat parhaimmillaan kiehtovia. Kaiken toismaailmallisuuden taustalla on tällä kertaa myös hyvin todellisia ja kipeitä asioita. Rumpali ja sanoittaja Brann Dailor on kertonut levyn olevan kunnianosoitus hänen 14-vuotiaana itsemurhan tehneelle siskolleen Skye Dailorille. Kappaleiden melodisena vaikutteena toimi vertigon ja euforian tunne, joita kitaristi/vokalisti Brian Hinds tunsi toipuessaan kuoleman porteille vieneestä tappelusta laulaja/laulunkirjoittaja William Hudsonin ja System of a Downin basistin Shavo Odadjianin kanssa.
Levyn aloittava Oblivion on muinaisesta Alice in Chainsista muistuttavine harmonisoituine kertosäkeineen levyn ilmeinen hittibiisi (se julkaistiinkin levyn toisena singlenä). Lähes jokaisessa kappaleessa Mastodon iskee peliin kertosäkeen, joka tuntuu kuin kirkkaalta auringonsäteeltä myrskyisen myllerryksen keskellä, ja joka ikinen kerta temppu toimii yhtä tehokkaasti. Quintessencessa kummalliset jazzahtavat harmoniaosat kilpailevat punkin, progen ja popin kanssa. Mystisten lausahdusten rinnalla sanoituksen kohdat kuten ”Let it go/ calling reason/ finding you/ these wild hearts run/ ever deeper/ burning through” luotaavat vereslihaisempia sydämen kolkkia. Mystinen The Ghost of Karelia edustaa albumin parhaimmistoa, vaikka hiukan häiritsevän samankaltainen kitarakuvio kuultiinkin jo yhtyeen edellisen levy Blood Mountainin Sleeping Giantissa. Albumin levottomimmat progeilut on säästetty sen viimeiseen kappaleeseen, yli 13-minuuttiseen The Last Baroniin. Soitintaiturointi ei onneksi koskaan lähde täysin lapasesta, ja yhtye onnistuu pitämään kappaleen rakenteen sen pituudesta ja sooloilusta huolimatta selkeänä.
Kokonaisuutena Crack The Skye on jopa hiukan liian tiivis. Levy tuntuu loppuvan aivan liian nopeasti, mikä ehkä kuitenkin kertoo paljon hyvää levyn toimivuudesta – sen haluaa laittaa välittömästi soimaan uudelleen.
Kaikesta progeilusta huolimatta Crack The Skyen ainoa heikkous on tietynlainen soundillinen yksitotisuus ja kappaleiden melodinen samankaltaisuus. Vaikka erilaisia tyylilajeja on levyllä sekoiteltu, varsinaisia yllättäviä irtiottoja ei löydy. Mastodonin soundi on loppujen lopuksi pysynyt aika pitkälti muuttumattomana (ainakin sitten Leviathanin) siitä huolimatta, että Crack The Skyellä tuottajan pallilla on istunut Pearl Jamin kanssa kannuksensa ansainnut supertähtituottaja Brendan O'Brien. Ainoa uusi elementti on entistä melodisempien kertosäkeiden lisääminen soppaan. Yhtyeeltä toivoisi kuitenkin vielä enemmän radikaaleja ratkaisuja, joita eivät sitoisi Mastodonin metallifanien odotukset. Esimerkiksi Leviathanin päättävän Joseph Merrickin tapainen akustisempi kappale rytmittäisi levyä oivasti.
Tästä huolimatta Crack The Skye on vaikuttava levy ja epäilemättä vuoden 2009 raskaamman rockin parhaimmistoa. Se on myös todennäköisesti Mastodonin paras albumi – siinä missä Leviathania arvostaa yhtyeen yhtenäisimpänä kokonaisuutena, Crack The Skyeta tulee varmasti kuunneltua enemmän sen loistavien melodioiden ansiosta. Progen ystävien lisäksi vaikkapa klassisen Black Sabbathin, Toolin, Alice in Chainsin ja Soundgardenin ystäville Crack The Skye toimii kuin häkä. Sopii toivoa, että tulevaisuudessa Mastodon kehittyy vieläkin moniulotteisemmaksi. Jo nyt se on sukupolvensa paras metallibändi.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 16.5.2009
