Noisettesin
debyytti What's The Time Mr. Wolf? oli yksi vuoden 2006 aliarvostetuimpia
julkaisuja. Yhtyeen yhdistelmä garagerockia, folkia, bluesia, gospelia,
poppia, indierockia ja hiukan 70-lukulaista soulrockia sai musiikkilehdistön
huomion, mutta päätyi loppujen lopuksi kuitenkin markettien alelaareihin.
What's the Time... oli hyvä levy ja laulaja/basisti Shingai Shoniwa karismaattinen
keulahahmo, mutta jostain syystä Noisettes ei täysin löytänyt
ostavaa yleisöänsä. Kenties syynä oli yhtyeen kunnianhimoisuus,
jonka johdosta se tasapainoili jossain popin ja vaihtoehtomusiikin välimaastossa.
Noisettes oli taas yksi bändi, joka oli hiukan liian taiteellista pop-yleisölle,
mutta liian poppia vaihtoehtofaneille.
What's The Time Mr. Wolf?:n epäonnistuminen on varmasti hiertänyt bändiä, sillä toisella levyllään Wild Young Hearts se käy suoraan kaulavaltimolle. Tällä albumilla Noisettes karsii turhat rönsyilyt ja kokeilut ja suuntaa kohti häpeilemättömän popin satamaa. Se tyhmentää saundiaan tekemättä siitä kuitenkaan banaalia ja yritys näyttää onnistuneelta: tällä hetkellä noin neljä kuukautta ilmestymisensä jälkeen levy keikkuu yhä brittien listan top-10:ssä.
Taiteelliselta kannalta muuntautuminen kunnianhimoisesta rock-bändistä pop-yhtyeeksi ei ole yksiselitteisen ongelmatonta. Vaikka on totta, ettei yhtye ole täysin myynyt itseään, on se joutunut siirtymään omaleimaisesta ilmaisusta osittain trendien perässähiihtäjäksi. Wild Young Heartsilla Noisettes heittelehtii yhä genrestä toiseen säännöistä välittämättä, mutta tällä kertaa mielessä pidetään kokoajan modernin popin väripaletti. Parhaassa tapauksessa lopputuloksena on lähes ekstaattisen hienoa radiopoppia, huonoimmassa haiskahtaa falskius ja yliyrittäminen.
Don't Upset The Rhythm (Go Baby Go) on levyn (ja Noisettesin) tähänastisista singleistä menestynein ja sen tarttuva iloluontoinen diskopop toimiikin hienosti. Kappale ei sano mistään mitään ja muistuttaa aika lailla Gossipin ja kumppaneiden tanssi-indietä, mutta onnistuu silti olemaan innostava ja tuoreen kuuloinen ovelan sovituksensa, innokkaan toteutuksensa ja tarttuvan melodiansa ansiosta.
Albumin nimibiisin jazzahtava ja soulahtava poprock kuulostaa hiukan siltä, miltä Lily Allen saattaisi kuulostaa, jos hän uskaltaisi kääntää kitaristiensa vahvistimien nupit reilusti kohti kaakkoa. 24 Hoursin on upea yhdistelmä popsoulia ja new wave -sykettä. Levyn aloittava Sometimes on kaunista akustista jazz-poppia. Tyyli oli yksi yhtyeen vahvuuksista sen debyytillä ja toimii tälläkin kertaa. Samoin toimii myös Beat of My Heartin Cheap Trickin Surrenderia lempeästi lainaileva power pop, joka nousee levyn parhaimmistoon.
Levyn todellinen täysosuma on kuitenkin motown-tyylinen Never Forget You. Saattaa olla, että Noisettes on lähtenyt hiukan liiankin läpinäkyvästi seurailemaan samoja hitikkäitä polkuja kuin Amy Winehouse ja Duffy, mutta Never Forget Youn hienouden edessä on pakko polvistua. Shoniwan laulunääni, dramaattiset jouset, yllätyksellinen, mutta tarttuva melodiakulku ja (Winehouselle ja Duffylle vieras) rokkipotku toimivat kuin häkä. Lopputuloksena on ehdottomasti yksi vuoden parhaista kappaleista.
Täysosumien lisäksi Wild Young Hearts sisältää valitettavasti myös vähemmän innostavia hetkiä. Every Now and Thenissä on hienoja elementtejä jazzista Beatlesiin, mutta valitettavasti lopputulos on hiukan liian jähmeä ja aikuismainen. So Complicatedin The Smiths -helinän ja soulin yhdistelmä olisi jonkun muun levyllä kenties huippuhetkien joukossa, mutta ei oikein pärjää sitä edeltäville biiseille, vaikkei ole missään nimessä huono. Saturday Nightin elektrodisko yrittää jo hiukan liikaa kuulostaa päivän hittimateriaalilta. Jonkun vähäisemmän bändin levyllä tämäkin olisi olennainen ralli, mutta Noisettesin kohdalla se halventaa yleisvaikutelmaa.
Vaikka Wild Young Hearts ei olekaan aivan täydellinen täsmäisku, on se kuitenkin askel eteenpäin tiellä, jota Noisettesin täytyy kulkea pärjätäkseen nykypäivän pop-ilmastossa. Se saattaa olla hiukan laskelmoitu, piirun verran turhan räikeä, mutta parhaimmillaan se sisältää kerrassaan upeaa musiikkia. Never Forget You on lähestulkoon klassikkokappale ja monet muutkin rallit pääsevät kunnioitettavan lähelle. Noisettes on selvästikin lahjakas yhtye. Tulevaisuudessa sen täytyy päättä mihin suuntaan se aikoo musiikkiaan kehittää. Wild Young Hearts ei ole samalla tavalla tyylilajista toiseen sekoileva kuin What's the Time Mr. Wolf? tai ehkä sen heittelehtiminen tuntuu vain loogisemmalta, kun genrenä on pop, jossa kovin moni Lily Allenin lisäksi ei keskity albumin yhtenäisyyteen. Joka tapauksessa yhä on hiukan epäselvää minkälainen bändi on Noisettes. Tai no, ainakin se on selvää, että se on hyvä bändi. Riittäköön se toistaiseksi.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Never Forget You -video:
Julkaistu 21.8.2009
