Uusimmalla
levyllään Koan, alunperin kitaristi Alonzo Heinon instrumentaalisävellyksiä
esittämään koottu One Taste, kuulostaa varsin virkistävältä.
Täytyy myöntää, ettei levyä meinannut millään
laittaa soittimeen, kun saatekirjeessä puhutaan ”optimistisesta
pop-jazzista” - harvoin tulee eteen yhtä nihkeää musiikin
alalajia kuin popin ja jazzin yhdistelmä. Mieleen tulee välittömästi,
jokin 80-luvun muovisilla soundeilla vedetty easy listening -huttu tai vaihtoehtoisesti
Steely Danin studiomasturbaatio. Yllättäen One Taste ei kuitenkaan
ole ollenkaan epämiellyttävää kuultavaa – se on
kyllä kepeän jazzahtavaa, soundillisesti hyvin viimeisteltyä
ja taidokkaasti soitettua ja laulettua, mutta hahmottomalta musiikkitapetilta
sen pelastaa Heinon toimivat kappaleet. One Tasten sävellykset pysyvät
jatkuvasti mielenkiintoisina ja moniosaisuudestaan huolimatta ymmärrettävinä.
One Tasten musiikki on myös eeppistä. Heti ensimmäinen, lähes sanattomalla laululla ja Intia-mausteilla koristeltu Svapna on reippaasti yli 5 minuttia pitkä ja sisältää useita musiikillisia tunnelmia. Välillä se, kuten One Taste yleensäkin, muistuttaa hieman jonkinlaista musikaaliversiota Liekistä. Intia-fiiliksien ja Liekin pop-progen yhdistelyn linjoilla jatkaa myös Arunachala/ La Verna. Jälkimmäisestä tulee mieleen jostain syystä myös j-rockille tyypillinen suomalaisiin korviin iskelmälliseltä kuulostava mahtipontisuus. Ultra Bra kuuluu myös välillä One Tasten materiaalista, jollei suoraan niin ainakin yhteisten vaikutteiden kautta.
Muuten hiukan etäiseksi jäävän Elävän lopussa kuullaan hienoa jännityselokuvan takaa-ajokohtausten tunnelmaa dramaattisten jousien muodossa. Koanin paras kappale on 1970-luvun kunnianhimoisempaa suomi-iskelmää, Love Records -meininkiä, jazzia ja piirroselokuvan soundtrackeja yhdistelevä hauska ja hiukan nyrjähtäneeltä kuulostava Etsin ihmettä. Laulaja Pekka Alonen vetää kappaleen ihastuttavalla yhdistelmällä riemua ja hienoista sekopäisyyttä. Vain kolme ja puoli -minuuttisena biisi on myös levyn kompakteimpia esityksiä. Etsin ihmettä -tyylisiä melodisia irtiottoja jää kaipaamaan – kaikesta sävellyksellisestä taidokkuudesta huolimatta muut Koanin kappaleet kuulostavat hieman liikaa toisiltaan.
One Tasten naislaulaja Annika Koivula ei vakuuta – hänen laulu osuutensa ovat pop-jazz-opisto-tyyliin liian kliinisiä ja harjoitellun kuulosteisia. Koivulan ääni on kyllä kaunis ja tekninen toteutus on virheetöntä, mutta samalla fiilis kärsii. Sama vaivaa paikoitellen myös yhtyeen soittoa. Välillä ”maukas” jazz-tunnelmointi lipuu imelän puolelle. Sanoitukset eivät ole levyllä mitenkään tärkeässä osassa, vaan epämääräisen new age- henkistä haahuilua riittää. Kuten Koanin saatekirjeessä sanotaan: ”tekstipuolella liikutaan erinäisten henkisten traditioiden, esoteeristen mysteerien, kaihoisan lemmen ja kömpelöiden sanavalintojen tienoilla.”
One Tastelta on siis turha hakea vereslihaista tilitystä, raakoja soundeja tai rock'n'rollia, mutta Love Recordsin, Suomi-progen, Liekin tai, niinpä niin, pop-jazzin ystäville One Taste tarjoaa varmasti elähdyttävää kuunneltavaa. Yhtyeen kotisivujen vieraskirjassa eräs kävijä kertoo käyttävänsä yhtyeen musiikkia baletin jälkeiseen venyttelyyn. Samaan pääseminen on hieno tavoite jokaiselle muusikolle.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: One
Taste @ MySpace
Julkaistu 12.11.2008
