Vasta neljä
vuotta sitten PMMP oli kiinnostava läpimurtautuja suomalaisessa musiikkimaailmassa,
nyt se alkaa muistuttaa instituutiota. Neljänteen varsinaiseen albumiinsa
edennyt kokoonpano patsastelee joka lehden kannessa ja vetoaa niin äiteihin
kuin tyttäriin, niin heviurpoihin kuin indiepettereihin.
Megabändien sarjassa PMMP:n tekee harvinaiseksi se, että Paula Vesalan, Mira Luodin ja Jori Sjöroosin musiikki on pääosin ollut erittäin hyvää. Varsinkin punkmaisen riehakas Kuulkaas enot! (2003) ja täydellisen biisikokoelman statusta hipova Kovemmat kädet (2005) ovat moderneja kotimaisia klassikoita. Hämmästyttävää kyllä, PMMP:n crossover-suosio taisi rakentua pääosin laadulle.
Leskiäidin tyttäret (2006) olikin sitten ongelmallisempi tapaus. Loistavuuksien joukossa oli niin turhaa radiohitin kalastelua kuin vähän sinne päin menneitä kokeiluja. Biisimateriaalin tason notkahtaessa kävi myös ilmeiseksi, että PMMP:n kaikki esikoisen jälkeiset levyt on tuotettu varmaan päälle kaupallisia radiokanavia ajatellen. Ylikompressoitu, tukkoinen, kliininen rocksoundi on varmistanut, etteivät hienoimmatkaan kappaleet kuulosta hittivirrassa liian omituisilta.
Tuon jälkeen PMMP on julkaissut menestyksekkään lastenlevyn ja viettänyt naisten oman perheenperustamisen merkeissä pientä taukoa. Ei se kuitenkaan tunnu kunnolla pois olleen missään vaiheessa. Moni yhtye lepäilee pidempiä ajanjaksoja ilman mitään force majeure –tyyppisiä syitäkin.
Tästä paluulevystä voi heti kättelyssä sanoa, ettei se ainakaan mitään pullantuoksuista mammaonnea tarjoile. (Sopii toki kysyä, miksi moista olisi odottanutkaan – ei kai isäksi tulleiden muusikoiden kuvitella jotenkin päivittävän luomisensa peruslähtökohtia?) En ole ensimmäinen asiasta huomauttava, mutta Veden varaan on PMMP:n selkeästi apein albumi. Apeudella tarkoitetaan tässä eri asiaa kuin synkkyydellä. Synkkähän kokoonpano on ollut ennenkin. Kuitenkin aina sopivalla ripauksella vihaa ja muita energisempiä tunteita. Nyt kaikkea leimaa itsemurhaiskelmistä tuttu luovuttamisen meininki.
Levy alkaa viimeisen päälle toteutetulla ja hemmetin hämmentävällä post punk –pastissilla ”Kuvia”. Tuskin kukaan Suomessa on koskaan kuulostanut näin uskottavasti Joy Divisionilta ja kumppaneilta. Käsityöjälkeä on pakko kunnioittaa, mutta tietty falskiuden makukin touhusta jää. Onneksi kyseessä on yksittäinen irtiotto, nopeasti jättäydytään selvempien vesien varaan. Varma hittisingle ”Lautturi” kohoaa kertosäkeessään taivaalliseksi melodiaksi puettuun kuolemankaipuuseen niin kauniisti, että tekisi mieli viiltää omatkin ranteensa saman tien. Vertailukohdaksi nousee Leevi & The Leavings vakavamielisimmillään – tältä lähteeltähän Sjöroos on ennenkin ammentanut sävellyksiinsä. Synkistely on abstraktia eikä kytkeydy konkreettisiin tapahtumiin samalla tapaa kuin aiemmat lapsenmurhista tai perheväkivallasta kertoneet hitit. Enemmänkin tulee mieleen se perinteinen haikailu aavan meren tuolle puolen.
Konkretiaa on sitten tarjolla kappaleessa ”Pariterapiaa”, joka herättää ristiriitaisia tunteita. Diskokomppeineen ja upeine kertosäkeineen se on varsinainen pophelmi (ja soundillisesti kiitettävän avara vastakohtana useimmille biiseille), mutta tekstin detaljeilla täytetty suhderealismi tuo mieleen Anna-Leena Härkösen hirvittävän, seksin puutetta parisuhteessa käsittelevän menestysromaanin Ei kiitos. Toiseksi vertailukohdaksi nousee Irinan taannoinen hittikammotus ”Hiljaisuus”, joten kai tämäkin sitten tulee radiossa soimaan. Myönnettäköön että näitä rakkausasioita on popmusiikissa ihan tarpeeksi käsitelty lapselliselta ”mä vaan tykkään” –pohjalta, mutta ei taiteeseen oikein sovi kirurgin mikroskoopin alle alistettu rakkaussuhteiden raadollisten pikkuseikkojen analyysikään.
Muiden biisien joukosta löytyy nättejä perusballadeja (”Tulva”), rutiininomaisia hitureita (”Lapsuus loppui”) ja rokimpaa rytistystä (ensisingle ”Viimeinen valitusvirsi, jonka sarkastinen teksti tuntuu ironisoivan naisten omaa taipumusta sosiaalirealismiin). Mitään kohtalokasta vikaa ei löydy mistään kohtaa, mutta kokonaisuus jättää hivenen kylmäksi. Suomirock on merkillinen, kaiken syövä peto. Aina kun luulee jonkun musiikintekijän kyenneen ohittamaan sen lainalaisuudet ja tunkeutumaan valtavirtaan äidinkielellämme mutta omilla ehdoillaan, saa muutaman vuoden sisällä huomata tuon hahmottomana vellovan massan ahmaisseen hänetkin sisäänsä. Sitten alkavat jo artistin vanhemmat, aikanaan mielenkiinnon herättäneet levytkin kuulostaa suomirokilta.
Joku väitti, ettei Veden varaan –levyltä löytyisi hittisinglejä. Siitä nyt ainakin on oltava eri mieltä. Mistä vetoa, että ennen vuoden loppua jokainen tynnyrin ulkopuolella elävä suomalainen osaa kappaleet Lautturi, Pariterapiaa ja Lapsuus loppui vaikka unissaan?
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: PMMP:n
kotisivu
Julkaistu 5.4.2009
