Niin
mainio ”chillailulevy” kuin Screamadelica (1991) onkin, ajoittuu
pitkän linjan skottibändi Primal Screamin varsinainen huippukausi
sittenkin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Vuosina 1997-2002 ilmestyneet
Vanishing Point, XTRMNTR ja Evil Heat seikkailivat rockin ja niin sanotun
konemusiikin välimaastossa sekä monimuotoisesti että innovatiivisesti.
Levyjen tehoa ei lainkaan vähentänyt se, että Primal Screamilla
oli Asennetta, oli kyse sitten poliittisista tai päihdepoliittisista
kysymyksistä.
Joidenkin haastattelulausuntojen perusteella myös Screamin vokalisti-nokkamies Bobby Gillespie on nyt liittynyt terveellisten elintapojen kannattajiin. Siitä on turha vetää liian pitkälle meneviä päätelmiä, mutta uusimpien julkaisujen valossa myös yhtyeen musiikki näyttää kesyyntyneen. Riot City Blues (2006) merkitsi paluuta jo 90-luvun puolivälissä kokeillulle garagetripille. Bändi hallitsee tyylilajin ihan hyvin, mutta tätä regressiivistä peruskauraa on yksinkertaisesti hankala saada toimimaan albumimitassa. Täysin yllätyksetöntä levyä on lupa pitää Screamin huonoimpana. Uusi Beautiful Future ei onneksi ole niin yhdestä puusta veistetty. Haasteelliseksikaan sitä ei tosin voi kutsua. Tällä kertaa Primal Screamin musiikki on sekoitus 80-luvun syntikkamusaa, 90-luvun elektronista rockia (tyyliin U2:n ”postmoderni” vaihe tai pirtsakampi Garbage), klassista brittipoppia ja kirkasotsaista hippiretoriikkaa.
Vaikka Screamin musiikki nyt ei ole missään vaiheessa mitään angstin äärimmäisyyksiä edustanutkaan, ei bändiä ole aiemmin kuultu näin positiivisissakaan tunnelmissa. Levyn avaava, mukavasti rullaava nimibiisi sekä uneliaan hempeä ”Beautiful Summer” ovat lähes ohjelmallisen optimistisia vetoja. Kestää hetki uskoa todeksi, että Gillespiellä tosiaan on pokkaa laulaa jälkimmäisen kertosäkeessä ”beautiful summer, summer of love”. ”The Glory Of Love” ei näille paljoa häviä. Levyn ehkä tarttuvin kappale kuullaan jostain syystä kahtena melko samankaltaisena versiona.
Ensisingle ”Can't Go Backin” koneistetussa rockissa on enemmän sitä klassisen Primal Screamin vaarantunnetta, mutta ainoa varsinainen vierailu tylympiin maisemiin on ”Suicide Bomb”, joka kylläkin kompastelee samanlaiseen junnaavaan melodiaköyhyyteen kuin Riot City Bluesin vastaavat raidat. ”Zombie Man” kertoo kaiketi huumeista ja on albumin selkein trippi jonnekin fiktiivisen syvän etelän maisemiin gospelmaisine kuoroineen. Yhden biisin tällaista matskua kuunteleekin mielellään, laulu on valikoiman parhaimmistoa.
Loppupuolella levyä tunnelmaa yritetään kohottaa nimekkäillä vierailijoilla. ”I Love To Hurt (You Love To Be Hurt)” duetoidaan CSS:n Lovefoxxin kanssa, versio Fleetwood Macin ”Over & Overista” saa naisäänekseen folk-kulttinimi Linda Thompsonin ja Necro Hex Bluesia on ollut väsäämässä Josh Homme. Kovin hyviä biisejä nämä eivät kylläkään ole. Ulkopuolista apua on muutenkin käytetty runsaasti. Levyä on tuotettu siellä sun täällä, mutta puolet on tehty Ruotsissa Peter, Björn & John -kokoonpanon Björn Yttlingin kanssa. Sieltäkö leppoisa hippifiilis lie peräisin. Ainakin sieltä ovat peräisin taustalauluissa kuultavat sveduindien naistähdet, kuten Lykke Li ja Sahara Hotnightsin Maria Andersson.
Olisivat nyt mieluummin tulleet vaikka Suomeen ja kysyneet Branded Womenia levylleen... Nick Triani olisi varmaan suostunut tuottamaan.
Beautiful Future toimii harmittomana kuuntelumusiikkina, mutta vaikea sitä on uskoa saman porukan hengentuotteeksi kuin vaikka XTRMNTR:ää. Epämääräinen setämies-fiilis leijuu kaiken yllä. Levy ei tietenkään edusta musiikillisesti samanlaista tympeyttä kuin Oasiksen uudempi tuotanto, mutta yleisissä lähtökohdissa, laiskanpulskeudessa ja hampaattomassa 60-luvun haikailussa on paljon samaa.
Jos satutte näkemään Bobby Gillespietä jossain, niin tehkääpä palvelus ja painakaa miestä oikein kunnolla lättyyn. En yleensä suosi väkivaltaa, mutta tämä mies on pakko saada vähän suuttumaan maailmalle.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: Primal Scream @ MySpace
Julkaistu 18.8.2008
