Ratsian
Lontoon skidit on ensimmäisen aallon suomalaisen punkrockin olennaisempia
kappaleita. Vuonna 1979 julkaistu yhtyeen (ja myös Johanna Kustannuksen)
ensimmäinen single marssitti esiin punkin muodon, joka musiikillisesti
oli brittipunk-bändien lähisukulainen, mutta toi mukaan myös
ensisijaisesti suomalaisen ja erityisesti pikkukaupunkilaisen maalaisnäkökulman.
Lontoon skideillä saattoi olla tylsää, mutta näkisivätpä
Johnny Rotten tai Joe Strummer Pihtiputaan, jossa ei ollut yhtään
mitään ja ”rock'n'roll[kin] pirun harvinaista”. Ratsia
toki seurasi brittibändien (ennen kaikkea The Clashin) raivaamia latuja,
mutta myös suomipunkin uranuurtajien Pelle Miljoonan (jonka 1980 ja Oy
-yhtyeissä soittanut Rubberduck Jones tuotti bändin debyytin) sekä
Eppu Normaalin esimerkkiä. Se oli kuitenkin näitä sympaattisempi,
jopa rehellisempi. Siinä missä Pelle pahimmillaan saarnasi ja Eppujen
tuntui olevan vaikea pitää pokkaa, Ratsian kitaristi/laulajansa
Jyri Honkavaara tuntui olevan yksi yleisöstään – luova
ja lahjakas kaveri pikkukaupungista, joka löysi punkin kautta etsimänsä
ilmaisukanavan. Toki Ratsia jo nimensä puolesta oli mukana punkin lähes
pakollisessa protestilaulumeiningissä ja yhteiskunnallisiakin kappaleita
yhtyeen debyytiltä löytyi. Tärkeintä Honkavaaralle ja
kumppaneille kuitenkin tuntui olevan ilmaisunvapaus, rakkaus ja sellainen
romantiikka, jonka vain nuori sydän saavuttaa.
Kuten hiljattain uudelleenjulkaistut Ratsian kaksi debyytin jälkeistä levyä Elämän syke ja Jäljet osoittavat, Honkavaaraa ja hänen yhtyettään ei voi kuitenkaan tiivistää pelkästään maalaispunkkareiksi. Mies, joka ensimmäisen levynsä Taidetta-kappaleella lauloi: ”En osaa käyttää hienoja sanoja/ en osaa laulaa näppäriä valheita” sekä ”Tää ei oo taidetta/ tää on rock'n'rollia/ tää on mun elämää/ eikä eliittiviihdettä”, kehittyi nopeasti kiivaasti roihunneella urallaan.
Elämän sykkeellä Ratsia jatkoi osittain ensilevynsä pop-punk-tunnelmissa, mutta suuntasi myös kohti avarampia maisemia. Yhtye laajensi soundiaan pääosin powerpopin ja uuden aallon suuntiin, mutta mukana oli myös springsteeniläistä mahtipontisuutta ja jopa punk-funkia, joka antoi ensimmäisiä maistiaisia siitä suunnasta, mihin Ratsia tulevaisuudessa kulkisi. Elämän sykkeellä Ratsia kuitenkin seuraili vielä pitkälti samanlaisia reittejä kuin sen punk-kanssamatkustajatkin. Pelle Miljoona hölläsi 1980-yhtyeensä Viimeinen syksy -levyn myötä sosiaalipoliittista nuorison sivistämiskampanjaansa ja monipuolisti ilmaisuaan, Eppu Normaali alkoi muuttua keskitien pop-yhtyeeksi ja Ratsian kaveribändi Vaavi teki suomalaisella mittapuulla poikkeuksellisen hienoa uuden aallon powerpoppia.
Ratsia ja Honkavaara eivät olleet urallaan niinkään omaperäisiä kuin taidokkaita vaikutteidensa suodattajia. Ratsian ensimmäinen levy on yksi parhaista suomipunk-levyistä ei varsinaisesti sen takia, että se olisi (Lontoon skidien lyyristä oivallusta lukuun ottamatta) erityisen omaperäinen vaan sen takia, että Ratsia osasi tehdä hienoja kappaleita. Samalla linjalla jatkaa myös Elämän syke. The Clash on kaikkialla Elämän sykkeellä Honkavaaran hiukan epävireisistä Joe Strummer -vokaaleista Rudi Lukkarisen Rudi's Reggaen valkoisen miehen punk-reggaeen. The Jam kuuluu niin ikään Lukkarisen säveltämässä ja laulamassa Sä vain -kappaleessa. Buzzcocksia puolestaan jopa coveroidaan Ikuinen rakkaus (Luulet vain) -kappaleella. Sellaiset huippukappaleet, kuten Ruumis ja sielu, Päiviä ja öitä, Täynnä elämää ja The Only Onesia muistuttava Elämän syke osoittavat, että Ratsialla oli pop-punk-sävellysten tekeminen hallussaan lähes täydellisesti.
Erikoisempaa on Täältä tulee yön melko suorasukainen Born to Run -aikojen Springsteen-mahtailu saksofoneineen ja Brandi Ruokosen pianoineen kaikkineen. Biisi on itseoikeutetusti yksi Ratsian klassisimmista kappaleista, ja sen pysäyttämätön poljento on lähes hengästyttävää. Samankaltaista meininkiä edustaa myös Ei enkeleitä vain hiukan vähemmän onnistuneesti.
Kun sä tanssit kulkee taas aivan eri suuntaan. Kappaleen punk-funk nousee levyn huippuhetkiin ja rytmin lisäksi säkeet, kuten ”Ja sä tanssit niin kuin rakastelet/ ja sun lantees kertoo kuka sä olet” tuovat mukaan punk-bändeille yleensä harvinaista seksuaalisuutta. Tanssittavampi musisointi irtoaa yhtyeeltä hienosti ja saisi epäilemättä peput pyörimään tanssilattioilla tänäkin päivänä. Se, että kappaletta ei julkaistu singlenä, tuntuu hiukan käsittämättömältä, mutta tuskinpa sitä olisi tuolloin ymmärretty.
Elämän
sykkeen nimi on osuva – levy uhkuu elämän iloa ja janoa. Ratsian
uran merkillisin, mutta myös kiinnostavin piirre oli se, mitä tapahtui
tämän jälkeen. Kuinka Elämän sykkeen kirkkaista väreistä
siirryttiin lohduttomaan harmauteen, ja punasävyinen, uuden aallon estetiikkaa
uhkuva, kansitaide muuttui monokromaattiseksi tyhjyydeksi. Jäljet-levyn
takakannessa ihmishahmo tuijottaa ulos pimeyteen kerrostaloasuntonsa ikkunasta.
Ulkona ei ole mitään, muttei sisälläkään. Asunto
on harmaa neliö, josta ovi avautuu toisenlaiseen pimeyteen. Kuka tietää
mitä tapahtui, kenties Honkavaaran sydän särjettiin, mutta
jotenkin positiivinen ja romanttinen rock'n'roll jäi taakse ja tilalle
tuli Jäljet-levyn hyytävä post-punk.
Jäljillä Elämän sykkeen romanttinen Springsteen-rock ei ole kokonaan jäänyt taakse, mutta se on muuttunut hauraaksi kuin säröillyt lasi. Mieleen tulee Joy Division melodisimmillaan tai U2:n alkupään post-punk-levyt, mutta ilman Irlannin sankareiden orastavaa tärkeilyä. Honkavaaran visio on herkempi ja romuluisempi. Siinä missä Elämän sykkeen Täynnä elämää -kappaleella lauletaan ”Oon tarpeeks sääliny mä itseeni/ nyt pystyssä pidän pään/ mä en aio päästää irti/ vaan rakastella elämää” ja Täältä tulee yön sanoitusten, ”Siinä sä olet taas toivomassa/ Että tänä iltana sun ei tarttis yksin mennä kotiin”, epätoivo muuttuu toivoksi nostattavan melodian ansiosta Jäljet-levyn nimibiisi alkaa: ”Ulkona ilma on kylmä/ se jäädyttää sydämen kii/ mainosvalojen räikeä tuli/ kadut pimeästi valaisee/ sinä et ota mua syliin/ et suutele tuskaa pois/ sanot koita kasvattaa kuorta/ tai sut revitään kappaleiks.” Ihmiset satuttavat toisiaan, enää ei tahdo jaksaa yrittää ja kyyneleet jäätyvät kylmyydessä poskille. Vihan ja rakkauden rajaa on vaikea nähdä. Melodia ja toteutus ovat kuin alkusyksyn ensimmäiset yöpakkasten jälkeiset jäiset lammikot. Ne pystyvät juuri ja juuri kannattamaan Honkavaaran lähes kuiskailevan äänen. Kaunis kappale on yksi sellaisista lähes täydellisistä kaupunkiangstin kuvauksista, johon post-punk parhaimmillaan pystyi.
Elämän sykkeen post-punkein kappale Kun sä tanssit versioidaan Jäljilläkin James Brown -maisesti nimettynä Kun sä tanssit (osa 2):ksi. Jälleen kerran edellisen levyn napakka pyörähtely on vaihtunut epävarmaksi asteluksi. Lyömäsoittimet änkyttävät ja basso värisee hermostuneesti. Elämän sykkeellä kappale oli albumin parhaita, mutta Jäljet-levyn versio on kokeellisuudessaan tuplasti mielenkiintoisempi. Kun nykivä punk-funk vaihtuu kertosäkeen eteerisen syntetisaattoriin kuulostaa Ratsia siltä, että se arvaamattaan ennakoisi 1980-luvun myöhempiä kehityskuvioita (uskokaa tai älkää, mieleen tulee Happy Mondays).
Blow Up kuulostaa erehdyttävän paljon tuon ajan synkistelevältä The Curelta. Tamburiinirytmi ja kitara ovat pääosissa, Honkavaaran laulu on upotettu kaikuun ja välillä se hädin tuskin kuuluu. ”Sun kamerasilmiin voisi rakastua” saattaa viitata Michelangelo Antonionin klassiseen 60-luvun Blowup-elokuvaan, mutta kappaleen epätoivo on ainakin kaukana Antonionin svengailevasta Lontoosta.
Eilisen jälkeen yhdistelee funkkaavaa jälkipunkbassoa ja jäisiä syntetisaattoreita taivaisiin kurkottavaan laulumelodiaan. Toivokin pilkahtaa: vaikka ”Nää yöt ei anna mulla armoo”, ”Eilisen jälkeen voi odottaa vain valoa.” Honkavaara rukoilee uutta mahdollisuutta: ”Värit sulautuu/ mut niistä tulee liian tummii/ Mä haluun uuden kankaan.”
Kaksiosaisen Tulen saalis/ Punainen kyynel -kappaleen alkupuoli on omistettu Kraftwerk-tyyliselle syntetisaattoritunnelmoinnille, joka vaihtuu painajaismaisiin pianokuvioihin, käärmeen lailla luikertelevaan bassoon ja unettoman yön paranoidiin ahdistuneisuuteen: ”Ota mut tuuli/ kuljeta mua/ pyyhi pois tää punainen kyynel/ tule jo uni/ rauhoita mut/ olen antanut uhrini yölle/ minut kastele sade/ puhdista mut/ pese pois tämä punainen kyynel/ en jaksa enää aamuun odottaa.”
Äiti maailma on jo lähes diskopunkkia ja paljastaa jälleen Honkavaaran sisäsyntyisen melodiatajun. Syntetisaattorit ujeltavat kuin ambulanssit, piano haahuilee melkein avant gardesti ja maailmaa syleilevä suuruus uhkaa jatkuvasti hajota käsiin ja sortua pohjarakenteidensa haurauteen. Vain Kari Strackin peräänantamattomasti tempoileva basso pitää rakennelman koossa. Lopputulos on upea kaikessa epävarmuudessaan.
Albumin viimeinen kappale, hyvin Joy Division -mainen, lohduttomasti maalaileva Hiljaisuus päättää levyn kuin albumin takakannen kuvaamaan yksinäiseen tyhjyyteen. ”Näenkö vain pelon vai näenkö totuuden” Honkavaara kysyy ja vastaus jää saamatta. Kellot lyövät kadotettua aikaa ja ovat pysähtyneet yön pimeille tunneille. Rauha ja lepo eivät löydy, vaan hiljaisuudessa mieleen hiipivät painajaiset, epävarmuus ja toivottomuus. Jäljet alkaa pimeydestä ja myös loppuu siihen.
Jäljet oli poikkeuksellinen levy suomirockin kentällä. Sen Joy Divisioniin ja The Cureen kallellaan oleva synkistely ilmestyi vuotta ennen Mustan Paraatin Peilitalossa -levyä ja edustaa lajityypin uraauurtavia teoksia. Se ei kuitenkaan ole pelkkä suomisynkistelyn esi-isä, vaan itsessään voimakas, kiehtova ja kekseliäs albumi.
Tekijöilleen Jäljet ei kuitenkaan tuonut uutta onnellista alkua, ei edes sellaista loppua. Ratsia hajosi jo ennen levyn ilmestymistä. Jos netistä löytyvästä niukasta Ratsia-kirjoittelusta voi jotain päätellä, Jäljet ei koskaan saanut ansaitsemaansa huomiota, vaan se nähtiin lähinnä nolona loppuna hienon punk-bändin uralle. Nykyajan musiikki-ilmastossa tällainen ahdasmielisyys tuntuu naurettavalta ja Jäljet kamppailee tasaväkisesti yhtyeen debyytin rinnalla se mestariteoksen asemasta.
Ratsian jälkeen kitaristi Juha Aunola, rumpali Pasi Kuusjärvi, alkuperäinen basisti Rudi Lukkarinen sekä uusi tulokas Jussi Kettu perustivat Rudi-yhtyeen, joka tunnetaan lähinnä Taivas saa odottaa -kappaleestaan. Elämän sykkeellä ja Jäljillä soittanut kosketinsoittaja Brandi Ruokonen kuului Shadowplayn perustajajäseniin ja basisti Kari Starck liittyi Vaaviin ja myöhemmin Killer Poodlesiin sekä Innerspacemeniin.
Honkavaara muutti Helsinkiin ja perusti erinäisiä bändejä, joista ei oikein tuntunut tulevan mitään. Yhden soolosinglen (Leija/Niele valoa) jälkeen hän liittyi Hefty Load -yhtyeeseen, joka onnistui julkaisemaan pitkäsoitonkin. Myöhemmin hän soitteli edellä mainituissa Killer Poodlesissa ja Innerspacemenissä Kari Starckin kanssa (jälkimmäisestä Honkavaara sai kenkää jo ennen debyyttilevyn nauhoittamista). Honkavaara ei kuitenkaan oikein päässyt enää kunnolla jaloilleen ja huumeongelmat vaivasivat häntä kuolemaansa asti vuonna 1997.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta on aika surullista, että nämä loistoalbumit ovat saaneet cd- (tai ylipäänsä minkäänlaisen uudelleen-) julkaisunsa vasta nyt. Elämän sykekin on hieno levy, mutta todelliset klassikot ovat debyyttilevy ja Jäljet. On tietysti hyvä, ettei Suomessa olla menty sellaiseen hillittömään katalogin jatkuvaan uudelleenlämmittämiseen kuin etenkin Briteissä, mutta on joka tapauksessa järkyttävää, että näinkin hienot levyt voivat lojua lähes kolmekymmentä vuotta arkistojen kätköissä pölyttymässä. Eivät nämä varmaan listoille nouse (toisin kuin hiljattain julkaistut rajoitetun painoksen seiskatuumaiset), mutta kyllä niitä kulttuuritekojakin saa välillä tehdä. Elämän syke ja Jäljet ovat loistavia levyjä ja osa suomalaisen punkin ja laajemmin rockin historiaa. Kiitos näistä Johanna Kustannukselle. Miten olisi seuraavaksi cd-julkaisut Vaavin levyistä?
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 19.10.2009
