Kun R.E.M. julkaisee nyt 14 studioalbuminsa, Acceleraten, on melko surullista
huomata, että se on viimein päätynyt niiden artistien joukkoon,
joiden seuraavasta levystä povataan aina ja ikuisesti paluuta takaisin
wanhan hyvän ajan meininkiin. Tässä vaiheessa jo kaikki vähänkin
yhtyeen uraa seuranneet tietävät, että niin fanit, kriitikot
kuin bändi itsekin ovat julistaneet yhtyeen edellisen levyn, Around the
Sunin, sen huonoimmaksi. Ja sitähän se olikin. Around the Sun oli
suorastaan järkyttävä veto yhtyeeltä, joka oli 12:ta levyn
ajan välttynyt tekemästä todella huonoa albumia. Tietysti pari
sitä edeltänyttä levyäkin olivat olleet joltain osin melko
innottomia ja olikin korkea aika, että R.E.M. sai kunnon potkun perseelle.
Pitkästä aikaa tällä veteraaniyhtyeellä oli todistelun
tarvetta. Tätä todistelua Accelerate pursuaa.
Eikä meno siitä kauheasti hidastu paria synkän folkahtavaa slovaria lukuun ottamatta. Peter Buckin säröinen kitara, Mike Millsin taustalaulut, ripeät tempot ja tarttuvat popahtavammat kertosäkeet ovat Acceleraten keskeisimmät rakennuspalikat. Voisi sanoa, että samat ainekset ovat (ehkä suurempia säröjä lukuun ottamatta) olleet R.E.M.:in musiikin peruspilarit jo yli 20 vuotta ja niinhän se onkin. Accelerate viittaa usein yhtyeen aikaisempiin levyihin. Ei kuitenkaan varhaisiin mestariteoksiin, kuten Murmuriin tai Reckoningiin, eikä yhtyeen suositumpiin hittilevyihin, kuten Automatic for The Peopleen tai Out of Timeen. Sen esikuvina ovat olleet yhtyeen keskivaiheen albumit, kuten Life’s Rich Pageant, Document ja Green. Ne, jotka ilmestyivät vuosina juuri ennen yhtyeen miljoonasuosiota.
Sanoituksissakin on löydettävissä yhteys näihin albumeihin. Heti ensimmäisestä raidasta on selvää, että R.E.M:in poliittinen puoli, joka esiintyi ensikerran noilla levyillä, on tällä kertaa lyriikoissa vahvasti esillä. Living Well…, Man-Sized Wreath, Houston, Until the Day Is Done, Mr. Richard ja oikeastaan levyn jokainen kappale, ovat raivokkaita hyökkäyksiä George W. Bushin hallintoa ja nykypäivän Amerikan tilannetta kohtaan. Tavallaan ajat ovat taas samankaltaiset kuin 80-luvun puolessa välissä, jolloin Ronald Reagan soti ulkomailla tuhoten samalla kotipuolessa parhaansa mukaan viimeisetkin rippeet amerikkalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta. Varsinkin Michael Stipe on ollut hyvin aktiivinen politiikassa ja kaikenlaisissa yhteiskunnallisissa riennoissa viime vuosina ja on luonnollista, että tämä näkyy uudessa levyssä.
On siis selvää, että Accelerate on reippaasti parempi kuin Around The Sun, mutta toisaalta tämä ei vielä ole mikään saavutus, olihan kyseinen levy niin surkea, että Jippukin saisi toden näköisesti parempaa jälkeä aikaiseksi. Accelerate on tavoitteidensa puolesta onnistunut, mutta siitä on kuitenkin kummallisen vaikea innostua. Levyn ongelma on, että siltä puuttuvat todelliset klassikkokappaleet. Mikään biisi ei oikein nouse muiden ylle vaan pääpaino on enemmän rohkeammalla soundilla ja tiiviimmällä ilmaisulla. Monet kappaleet kuulostavat kyllä hyvältä, kun niitä kuuntelee, mutta jonkinlainen energia tästä kuitenkin puuttuu. Poliittinen sanoma vaikuttaa siihen, että tunnelma levyllä on turhan vakava ja jotenkin ankea. Ei niin, ettei politiikasta saisi laulaa, mutta Acceleratella homma ei vaan oikein toimi. Ehkä mukana on myös pientä yliyrittämistä. Yhtyeen haastatteluista on jo vuosien ajan voinut lukea, etteivät R.E.M.:in jäsenet ole nykypäivänä mitään ylimpiä ystäviä. Jos asiat ovat näin, on vaikea sanoa miksi kuolonkorinoissaan kärsivää bändiä pidetään väkisin hengissä. Toisin sanoen, suositeltavaa kuunneltavaa yhtyeen faneille ja muille kiinnostuneille, mutta jos haluat tutustua todella hienoon R.E.M.-musiikkiin niin hanki mieluummin mikä tahansa levy ennen vuotta 1990.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: R.E.M HQ
Julkaistu 1.4.2008