Puhuttaessa Robbie Williamsista puhutaan väistämättä siitä,
mikä erottaa huonon popin hyvästä. Lähtökohta on
selvä: tämä on musiikkia, jonka on tarkoitus myydä mahdollisimman
paljon. Toisaalta vain typerys jättäisi tunnustamatta toisenkin
tosiseikan: Robbie Williamsin levytykset ovat koskettaneet miljoonia ihmisiä
aivan aidosti.
Miehen soolouran ensimmäiset vuodet olivatkin yhtä juhlaa: Life Thru a Lens (1997), I’ve Been Expecting You (1998) ja Sing When You’re Winning (2000) pursuilivat mielettömän hyviä sävellyksiä, letkeää meininkiä, pilkettä silmäkulmassa ja juuri oikeilla hetkillä sentimentaalista tunnetta. Robbie oli hahmona niin vastustamaton ja hänen singlensä niin hyviä, että parissa vuodessa hän kasvoi epäonnistuneesta poikabändi-dropoutista yhdeksi aikamme suurimmista tähdistä – siis muualla kuin Amerikassa, jossa ei olla sitten 80-luvun hyväksytty poptähdiltä muuta kuin kiiltokuvamaista Pepsodent-makeilua.
Sittemmin on ollut vaikeampaa. Williamsin ajauduttua riitoihin lauluntekijäkumppaninsa Guy Chambersin kanssa laski ensin musiikin taso ja ”kokeellisella” Rudebox-levyllä (2006) myös myyntiluvut. Viime vuosina mies on profiloitunut lähinnä ufohörhönä.
Puheet Robbien häviämisestä pop-maailmankartalta olivat toki ennenaikaisia – ei kolme vuotta edes ole megastarojen kohdalla mikään jumalattoman pitkä levytystauko, niinpä uuden levyn Last Days of Disco –raidalla kielletäänkin suoraan puhumasta comebackista. Selvästi miehellä on silti ollut näyttämisen tarvetta. Reality Killed the Video Starin tuottajaksi on värvätty itse Trevor Horn, joka tuli kultaisella 80-luvulla tunnetuksi nimenomaan mielikuvituksekkaan, konseptuaalisen popin tuottajana. Oma edellinen havaintoni hänestä on Pet Shop Boysin loistavalta Fundamental-albumilta, mutta Robbie lienee omillaankin toimeen tulevaa PSB:tä hankalampi tapaus.
Jo levyn nimi on nerokkaan monimielinen. Herra Hornin urahan alkoi Buggles-yhtyeensä Video Killed the Radio Star –hitillä, mutta nyt ei enää MTV:kään voi mitään karaokelaulukisojen suoltamille kertakäyttötähdille. Vielä Williamsin sukupolven starat hankkivat yleisönsä nimenomaan mieleenpainuvien videohittien avulla, mutta tänä syksynä X-Factor –kisa on määrännyt brittilistojen kärkipään jo ennen ratkeamistaan, kun ykkössijan ovat vuorollaan vallanneet ohjelmassa vierailleet vakiintuneemmat artistit. Nöyryytyksen huippuna Reality Killed the Video Star jäi ensimmäisenä minkäänlaisena Robbie-soolojulkaisuna koskaan vaille Britannian albumitilaston ykköspaikkaa – jonka vei viime vuoden X-Factorissa lanseerattu poikabändi Jls!
Sitäkin harmillisempaa, kun albumi on pääosin aivan erinomaista harmitonta popmusiikkia. Välillä se onnistuu jopa kuulostamaan merkittävältä, esimerkiksi ensisinglellä Bodies, jonka tekstissä heitellään halventavia piikkejä Jeesuksen suuntaan ja maustetaan tehokkaasti potkivaa konefunkkia ”gregoriaanisella” kuorolla. Mainittu Last Days of Disco viehättää eeppisillä konejousilla, naurettavan tarttuva Starstruck on yksinkertaisesti niin hyvää poppia, että siitä tulee väkisin hyvälle tuulelle, ja avausraita Morning Sun on hypertunteellinen balladi, jollaisissa Williams onnistuu aina jotenkin hämärästi kuulostamaan vilpittömältä – kieltämättä Angels-lite, mutta Angels onkin 90-luvun upeimpia kappaleita.
Aina nyt ei ihan maaliinkaan osuta. Esimerkiksi kakkossingleksi jostain syystä korvamerkattu You Know Me on varsin pliisu esitys, jolla kadonneita faneja ei kyllä saada takaisin. Ja sanoituksissa olisi ehkä sittenkin kannattanut yrittää vähän vähemmän: varsinkin Blasphemy saa kiristelemään hampaita, kun jo avaussäe kuuluu: ”We’ve send thousands to the Moon / So why can’t I get on with you?” A) Ei kuuhun nyt sentään tuhansittain väkeä ole lähetetty b) mitä tekemistä näillä asioilla on keskenään?
Kokonaisuutena Reality… kilpailee kuitenkin Lily Allenin alkuvuotisen kakkosalbumin kanssa vuoden parhaan listapoplevyn tittelistä. Noloa ähkimistä, huorista ja perseenheilutuksesta kertovia sanoja, Lady Gaga –soundeja, muka-kasaria, Jay-Z:n vierailuja ei kummaltakaan kiekolta löydy. Melodioita ja sympaattista asennetta sitäkin enemmän. Tästä tekisi mieli vetää sellainen johtopäätös, että popin pelastamiseksi tarvittaisiin jonkinlainen kolmas britti-invaasio, jotain sellaista kuin se edellinen, jota herra Horn – muiden joukossa – oli vajaa 30 vuotta sitten masinoimassa, silloin kun video radiotähden tappoi.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 16.12.2009
