Kuusi - Eleanoora Rosenholm: Vainajan muotokuva

Eleanoora Rosenholm: Vainajan muotokuva (Fonal, 2007)

Eleanoora Rosenholm hyppäsi julkisuuteen viime syksynä yhtäkkiä, ilmeisesti ainakin osittain MySpacen ja muiden modernien hypekanavien siivittämänä. Haittaa ei varmaan ollut siitäkään, että yhtyeessä vaikuttaa Porin vaihtoehtoskenen keskeisiä pelureita: Pasi Salmi Magyar Possesta, Mika Rättö mm. Kuusumun Profeetasta ja Circlestä sekä laulusolistina Lowlife Rock'n'Roll Philosophersin Noora Tommila. Vainajan muotokuva on ”poplevy”, toisin sanoen sellainen levy, joka syntyy vannoutuneiden underground-ihmisten lähtiessä tekemään poplevyä. Tässä tapauksessa konseptuaalista, osin tarinamuotoista poplevyä.

Se tarina ei itse albumilta välity välttämättä kovin aukottomana, mutta avuliaasti kuviota on selkiytetty useissa haastatteluissa. Niinpä tiedämme nyt Eleanoora Rosenholmin olevan skitsofreniasta kärsivä kotiäiti, joka murhaa miehiä. Tommila tulkitsee roolin hyytävän viattomasti ja kalseasti yhtä aikaa. Ehkä hän kuulostaa enemmän psykoottiselta teinitytöltä kuin kotirouvalta; yhtä kaikki hän on levyn kantava voima, jota ilman näitä kappaleita on mahdotonta kuvitella.

Muitakin vahvuuksia Eleanoora Rosenholmilla toki on. Monet niistä esitellään jo avausraidalla Musta ruusu: melodramaattiset laulumelodiat, kotikutoiset mutta juuri siksi kiehtovat elektrosoundit, tekstien kyky löytää mieleenpainuvia visuaalisia pysäytyskuvia.

Vastaavasti Vainajan muotokuvan kaikki kompastuskivet tulevat vastaan heti seuraavassa Japanilainen puutarha -biisissä, jonka Regina-tyyppinen eksoottis-naivismi pistäisi ärsyttämään ilman Tommilan onomapoeettisia suhahduksia ja tekstin yleistä kömpelyyttäkin. Lisäksi on hankala ymmärtää, miten kappale liittyy levyn konseptiin. Ei siihen liity diskohitti Kiltti ja tuhmakaan, mutta se taas toimii yksittäisenä vetona ja kliseisyydessäänkin valloittavan tekstin ansiosta.

Kun kaksi instrumentaalia jätetään laskuista, lyhyellä albumilla on viisi temaattisesti merkityksellistä kappaletta. Ne piirtävätkin enimmäkseen taidokkaasti synkkää sielunmaisemaa Tommilan eläytyä. Kotoisen klaustrofobian läpitunkema Ovet ja huoneet on aidosti pelottava. Levyn puutteet unohtuvat, kun Maailmanloppu-päätösraidan taivaallinen melodia ja tuhon visiot hyppäävät korville. Teksti kertoo ekstaattisesta nautinnosta lopullisen tuhon edessä, ja Tommila kuulostaa täsmälleen siltä, että voisi tällaista nautintoa tunteakin.

Rosenholm-projektia tekee mieli verrata Ristoon, häröilymusiikista tunnetun Fonalin toiseen ”valtavirta-aktiin”. Molempien ilmaisu rakentuu tietynlaiselle hulluuden ja lapsenomaisuuden vuoropuhelulle, mutta Rosenholm on enemmän tarinallinen, vähemmän henkilökohtainen ja toisaalta yleisilmeeltään hallitumpi. Riston aito maanisuus ja mielikuvituksellisimmat kelat jäävät puuttumaan, mutta Noora Tommila pelastaa paljon. Yksittäisiin osa-alueisiin purettuna Vainajan muotokuva latistuu. Tarina ei ole maailman omaperäisin, teksteissä on kömpelyyksiä, sävelmistä vain pari yltää todelliseen loistokkuuteen. Kokonaisuudessa on kuitenkin jotain. Siihen tulee palattua kerta toisensa jälkeen, näennäisen yksinkertaisetkaan kappaleet eivät menetä hohtoaan.

Tällaista levyä on hankala toteuttaa niin, että kuulija uskoo tekijöiden olevan tosissaan. Vainajan muotokuva saa ainakin hetkittäin aikaan moisen illuusion. Voi tietysti kysyä, onko projektille mitään järkeä odottaa jatkoa. Mikäli se jää vain alaviitteeksi Mika Rätön nälkävuoden mittaisessa julkaisukatalogissa, uskallan ennustaa levylle kulttimainetta ja uutta elämää joskus parinkymmenen vuoden päästä jonkun tylsistyneen toimittajan löytämänä.

Kannet ovat poikkeuksellisen hienot. Juuri sellaiset, jotka kutsuvat levykaupassa vastustamattomasti lompakkoa puoleensa.

Teksti: Niko Peltonen

Linkit:

Eleanoora Rosenholmin kotisivu

Eleanoora Rosenholm@MySpace

Julkaistu 16.3.2008