Kun Eleanoora Rosenholm julkaisi vajaa vuosi sitten ”Vainajan muotokuva”
-albuminsa, se oli helppo mieltää lyhytaikaiseksi projektibändiksi,
joka oli kasattu yhden konseptin toteuttamiseksi. Tämän toisen levyn
julkaisun voikin nähdä esteettisenä rikkeenä – eihän
Eleanoora itse, debyytin keskiössä ollut naispuolinen murhaajahahmo,
edes esiinny kuin yhden kappaleen tekstissä. Projektin saavuttama kohtalainen
suosio lienee taannut sen jatkumisen, ja rehellisyyden nimissä Eleanooran
livekeikoille osuneilla tuskin on valittamista. Seitsenhenkisen kokoonpanon
sinfoninen, jylhä soundi on parhaimmillaan juuri elävänä.
Miten ”Älä kysy kuolleilta” -levyyn sitten tulisi suhtautua? Kenties ihan levynä muiden joukossa, ilman sen kummempia taiteenfilosofisia pohdintoja. Tarkemmin kiekon taustoja tuntematta voisi veikata näiden kappaleiden olleen valmiina jo esikoista kasattaessa ja jääneen pois konseptin eheyden nimissä. Niin nopeasti edeltäjänsä jälkeen levy tuli kauppoihin.
Älä kysy kuolleilta ei olekaan mikään totaalinen irtiotto, mutta ei se Vainajan muotokuvan klooniltakaan kuulosta. Viimeistään toteutusvaiheessa Mika Rättö ja kumppanit ovat jaksaneet miettiä myös uusia temppuja. Pohjana on sama teatraalinen (kirjaimellisesti, siis teatterimainen) elektropop maustettuna Noora Tommilan rooliin menevillä laulusuorituksilla, mutta otaksuttavasti keikkailun vaikutuksesta kokeellisia äänimaisemia kuullaan nyt paljon enemmän. Popmaisia biisirakenteita on rikottu, introissa ja väliosissa on jos jonkinlaista noisehälyilyä ja pieniä sovituksellisia elementtejä taustalla yleensäkin runsaasti. Hieman yllättävästi rytmit ovat paikoin paljon ohuemmin koneellisia kuin esikoisella. Livenä kahta elävää lyömäsoittajaa hyödyntävältä yhtyeeltä olisi odottanut tässä suhteessa enemmän.
Erikseen on mainittava miespuoliset lauluosuudet, jotka nousevat välillä hyvinkin keskeiseen rooliin. Mustasukkaisuuseepoksessa ”Epäilen sinua” kokeillaan jopa duettoa. Kuka tai ketkä näistä kannessa kreditoimattomista lauluista sitten vastaakin, ei tosin ole mikään Porin jaloin kultakurkku. Onneksi mieslaulua hyödynnetään pääasiassa harmonioissa, jotka ajoittain lähestyvät suorastaan doo wop -tyyliä.
Itse kappaleet eivät siis tällä kertaa pitäydy alkuperäistarinassa miehiä murhaavasta kotirouvasta. Sen sijaan niissä esitellään melkoinen galleria väkivaltaisesti käyttäytyviä naishahmoja. Osa näistä on hyvinkin herkullisia, kuten ”Ambulanssikuskitar”-kappaleen kertoja, jonka pahaenteisempi puoli tuodaan esiin hienovaraisen leikillisin kielikuvin ja myös kaksimielisiä seksuaalisia vihjailuja hyödyntäen. Kyseinen kappale sijoittuu ilmipannusti Poriin, joka onkin kauhuvisioille mitä mainioin miljöö. Siksi on hieman surkuteltavaa, että muualla Rosenholm viljelee entistä suuremmassa määrin naivistista eksotiikkaa niin että levy vaikuttaa hieman pillerihuuruiselta matkapäiväkirjalta oman pään sisältä. Tosin Japani-fiksaatiota jatkava, melankolista kansanballadia muistuttava ”Tai-Panin paholainen” on sävellyksenä vastustamattoman hieno.
Mainittujen ohella levyn kärkikaartiin nousevat dramaattiset ”Tammen varjossa”, joka pelaa raskaalla jungilaistyyppisellä symboliikalla, sekä esikoislevyn tarinaa laajentava ”Kopiokissa 2 – Syystalven demoni”. ”Bolly palkkionmetsästäjä” -biisissä on kaikki ainekset eeppiseksi diskohitiksi, mutta valitettavasti sama iänikuinen Japanilla marjastelu tekee siitä sanoituksensa puolesta kestämätöntä kuunneltavaa. Levyn tarttuvimman popkappaleen tittelistä kamppailee ”Pesulassa”, mutta jälleen sanoitus muodostuu lieväksi kompastuskiveksi: arjen angstista ei yksinkertaisesti saada irti sellaista kauhuntunnetta kuin pitäisi.
Selväksi käy, että kaikkein vakuuttavimmat pelimerkkinsä Rosenholm käytti jo ensi yrittämällä. ”Mustan ruusun” tai ”Ovien ja huoneiden” veroisia klassikoita ei nyt ole tarjolla. Ja siinä missä Vainajan muotokuva päättyi definitiivisellä tavalla ”Maailmanloppuun”, on nyt päätösraidaksi laitettu hieman ärsyttävästi riimitelty mielisairaalakuvaus ”Suljetun osaston astronautti”. Antikliimaksin tuntu on vahva.
Levy on siis epätasainen, mutta ei millään muotoa huono. Jos sävellykset eivät aina olekaan timanttia ja lyriikat tuppaavat ärsyttämään, niin pelkästään sovitukset ja soundimaailmat riittävät pitämään kiinnostusta yllä. ”Vladimir Grutsov” -biisin kakofonisuudessaan hämmästyttävä alku tai Syystalven demonin upea progekitarasoolo käyvät esimerkeistä siitä vaivannäöstä, joka tähän musiikkiin on uhrattu.
Voi silti olla, että Eleanoora Rosenholm konseptina rajoittaa jossain määrin asianosaisten luovuutta. Kuulisin mielelläni tältä kokoonpanolta jatkossa musiikkia, joka ei olisi sidoksissa tiettyyn sanoituksia määrittävään tyylilajiin. Ehkä yhtyeen nimi pitäisi sitten vaihtaa, mutta sellaistahan nämä porilaiset tekevät muutenkin jatkuvasti.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: Eleanoora Rosenholm
@ MySpace
Julkaistu 7.10.2008
