Kauko Röyhkä & Riku Mattila (Ranka 2008)
Kauko Röyhkästä
on jo aikaa sitten tullut suomalainen vastine David Bowien tai Lou Reedin
tapaisille artisteille: suurimmat mestariteokset ovat kaukana historian hämärissä,
mutta koska heillä on hahmoina katu-uskottavuutta, jaksavat fanit odottaa
jokaisesta uudesta julkaisusta sitä ”paluuta loistokkuuteen”.
Röyhkän osalta mestarivaihe päättyi osapuilleen sillä
hetkellä, kun hän solmi levytyssopimuksen Spinefarmin Ranka-alamerkin
kanssa. 2000-luvun albumeilla on ollut kutakuinkin yksi klassikkobiisi levyä
kohti, mutta myös biisikaupalla melkoista tuubaa tai ihan vaan tylsääkin
tylsempää perusrokkia. Musiikillisen ilmaisun kanssa samaa tahtia
ovat rappeutuneet myös sanoittajantaidot. Röyhkä on liian usein
jumittanut katkeran keski-ikäisen miehen roolissa kykenemättä
tavoittamaan sitä ilkikurista mielikuvituksen lentoa ja tilannetajua,
joka hänen nuoruudensuorituksiaan leimaa.
Nyt fraasia ”return to form” on ollut keskimääräistä
enemmän liikkeellä, onhan Röyhkä lopulta saanut kauppoihin
jo vuosia live-esiintymisillä pohjustetun duolevyn vanhan Narttu-aisaparinsa
Riku Mattilan kanssa. Keikoilla käyneet ovat puhuneet vaikuttuneina biisimateriaalin
tasosta, ja vaikka levyä ei olekaan tehty täysin duopohjalta (mukana
on pitkä lista vierailevia soittajia), on Mattilan saama rinnakkaiskrediitti
sikäli perusteltu, että hän on osallistunut usean kappaleen
säveltämiseen ja lienee ollut sovituksissa vielä dominoivammassa
roolissa. Mattilalla sinänsä ei ole hallussaan mitään
mystistä loitsua, jolla Röyhkästä saataisiin relevantti.
Nuorempana Kauko teki mahtavaa musiikkia myös ilman Rikua, toisaalta
tämän tuottama Rock'n'Roll klisee (1999) ei ole sen kummempi kuin
muutkaan myöhäiskauden tekeleet.
Tämä levy on kuitenkin saanut viittä tähteä ja kymmentä pistettä joka tuutista ja tienasi Röyhkälle myös pitkän uran parhaan listasijoituksen. Myönnettävä on, että vanha fani laittoi sen ensimmäisen kerran soittimeen vapisevin sormin. Olisiko klassikko...?
Yritetty sitä ainakin on hampaat irvessä. Jos kohta levyn avaava ”Helvetti” on sävellyksenä todennäköisesti vaikuttavin ja mieleenpainuvin, on se myös turhankin tietoinen yritys tehdä magnum opus, kappale joka jää historiaan. Lineaarisesti etenevä kappale perustuu hienoon laulumelodiaan, jonka dramaattisuutta alleviivataan mm. hammond-uruin ja puhaltimin. Röyhkän tulkinta etenee lakonisesta puhelaulusta hänen omilla mittareillaan harvinaisen emotionaalisiin sfääreihin. Mattila panee tässä sovittajana parastaan ja luo yksinkertaisin tehokeinoin biisille aivan oman maailmansa. Kun sitä on lakannut ihastelemasta, saattaa kuitenkin todeta, että tekstiosastolla maestro itse ei ole yltänyt samalle tasolle. ”Helvetti” on lopultakin vain aika yleisluontoinen kuvaus arkipäivän ahdistavuudesta, ja kummallisen tosikkomainen, pateettinen veto virnuilevana velmuna tunnetulta mieheltä.
Kokonaisuutena levy on kylläkin monipuolisempi. Tyylikirjo ulottuu useammallakin kappaleella viljellystä kitatarokin ränkytyksestä ”Odotetaan kultaista laivaa” -biisin folk- ja kantrisävyihin ja pitkän päätösraita ”Välitilan” akustiseen minimalismiin. ”Hotelli” jyrää rouheana raskasboogiena, ”Jäi jäljet” tavoittelee Lauralle- ja Maa on voimaa -albumien kokeellisempien hetkien tyyliä. Instrumenttivalikoima on suomalaiselle rocklevylle poikkeuksellisen laaja, ja Mattila osaa tätä myös hyödyntää. Sovitukset ovat epäilemättä albumin onnistunein osa-alue. Itse asiassa levyä on helppo jumittua kuuntelemaan pelkästään niiden kautta. Katsos, tuossa kohtaa on rytmiraitaan laitettu marakasseja, ja kertosäkeessä mukaan tule wah wah -kitaraa ja avantgardistista saksofonia. Tuolla huilu soi kauniisti ja vaikka heittäydyttäisiinkin perusrokkiin, niin ainakin se svengaa. Kuunneltavaa ja yksityiskohtia riittää.
Kaiken tämän keskellä itse sävelmät jäävät melkeinpä sivurooliin. Varsinkin säkeistöihin on melodiat jätetty monin paikoin kirjoittamatta ja Röyhkä vetää ne läpi puhelaulutyylillä. Äänenkäytöllisesti tämä saattaa olla parempi vaihtoehto nenäkkäälle nasaalille, joka harvoin esiintyessään tuppaa hieman ärsyttämään. Monet biisit ovat kuitenkin turhan jähmeitä. Itse olisin toivonut levyltä enemmän pop-sensibiliteettiä. Eihän sen tarvitsisi olla ristiriidassa sovitusten jännittävyyden kanssa.
Tekstipuolellakaan klassikkotasolle ei ylletä. Teemat ovat aika tutunoloista myöhäiskauden Röyhkää. Käsitellään parisuhdetta, naisia, vieraantumista ihmisten sosiaalisista peleistä. Ikääntymisen tosiasiat tulevat monessa tekstissä esiin, ja tämä kytkeytyy luontevasti rokkielämää kuvaaviin sanoituksiin (Hotelli, Kaikki menee hyvin kun olet nuori) – pitäisihän rock'n'rollin olla ikuisen nuoruuden lähde, mutta kyynisesti hymähtäen Röyhkän kertojahahmo joutuu toteamaan, että ihan näin asia ei ole. Osa teksteistä on surrealistisempia, mitä tyylilajia Röyhkä tietysti viljeli paljon jo 80-luvullakin. Yhtään todella vaikuttavaa sanoitusta levyltä ei kuitenkaan löydy, vaikka ihan hyviä useimmat ovatkin. Pahimmillaan mennään suorastaan riman ali. ”Kaikki menee hyvin kun olet nuori” koostuu pelkästään luettelosta siitä, mitä kaikkea kivaa nuorena voi tehdä rokkibändissä. Tarkoitus olisi tietysti tulkita teksti sen kautta, mitä ei sanota – että keski-iässä noista asioista nauttimisen kanssa alkaa olla niin ja näin. Ei tuon tajuamiseen vielä Dostojevskin kykyjä vaadita.
Paska levyhän tämä ei millään muotoa ole. Todennäköisesti se tulee nousemaan vuoden parhaiden kotimaisten joukkoon. Neroilta odotetaan kuitenkin ehkä kohtuuttomiakin. Kun Riku Mattila on sovittajana yltänyt kiistattoman nerouden asteelle, olisi samaa toivonut levyn ehkä kuitenkin oleellisemmaltakin arkkitehdiltä. Ei kai Röyhkä ole laiskistunut vuosien saatossa todetessaan, että kiekot myyvät aina kuitenkin suunnilleen saman verran, panosti niihin sitten tosissaan tai vähän sinne päin?
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: Kauko Röyhkä ja Riku Mattila@MySpace
Julkaistu 16.3.2008