Ohjelmatoimisto Siniset sienet 6 vuotta (Tavastia, 29.5. 2008)
En tiedä
mitään ohjelmatoimisto Sinisistä sienistä, mutta aivan
paska rosteri firmalla ei voi olla päätellen synttäribileidensä
esiintyjistä. Paikalle oli saatu Fonal-yhtiön pop-lippulaivat Eleanoora
Rosenholm ja Risto, ja mausteeksi tämän hampurilaisen väliin
soolokeikan heittänyt Kari Peitsamo.
Onneksi hyvää kannatti tällä kertaa odottaa, sillä illan alku oli piinallisen hidas. Helsingin yliarvostetuimpiin hippeihin lukeutuva DJ Tixa oli taas kerran päästetty juttelemaan omituisia tylsän äänilevymusiikin päälle, ja sitten lavalle ilmaantui Waltarin Kärtsyksi paljastunut ”yllätysesiintyjä”, jolla oli mukanaan jonkinnäköinen soolobändi. Musiikki oli Waltariin verrattuna suorempaa rokkia ja semi-tiukkaa, mutta armottoman tylsää. Kärtsyn laulua ei edelleenkään jaksa erkkikään.
Lopulta estradille asteli seitsenhenkisen livebändin hahmossa Eleanoora Rosenholm, ja tajunta räjähti. Noora Tommila veti elävänä juuri sellaisen psykoottisen kiltin tytön roolin kuin levylläkin: viileä lavahabitus, tarkoituksellisen kömpelöltä vaikuttanut tanssahtelu ja ujon lakoniset ”kiitos”-spiikit biisien välissä tukivat täydellisesti yhtyeen murhapoppia. Tommila ei edes ollut bändin ainoa tähti, vaan molemmat kosketinsoittajat, vuorenpeikkomainen ”Ilmari” ja Tommilaakin enemmän sarjamurhaajan oloinen ”Kalevi” varastivat osansa huomiosta.
Moittimista ei ollut muussakaan ryhmässä. Biisien synteettistä identiteettiä ei ollut liikaa manipuloitu, mutta esimerkiksi ”Kodin rakennusohjeet” sai lopukkeekseen mahtavaa kitarakakofoniaa, joka nosti kappaleen aivan uudelle tasolle. Yhtä lailla taittui ”Kiltin ja tuhman” diskoilukin. Livenä Vainajan muotokuva -albumin konseptuaalisuus ymmärrettävästi hajotettiin: avainbiisejä jäi soittamatta, mutta toisaalta mukana oli uutta materiaalia. Jo syyskuulle luvatun kakkoslevyn luonne kiinnostaa, koska debyytti tuntui omalla tavallaan one off -vedolta. Nyt kuultujen näytteiden perusteella feminiinisen tappajan tematiikkaa käsiteltäisiin seuraavaksi yksittäisten henkilötutkielmien kautta: uudet kappaleet kertoivat ambulanssikuskista ja geishasta, ja molemmilla kuulosti olevan hieman verinen ote työhönsä.
Näiden toimivuus levyltä jää nähtäväksi, mutta elävänä Rosenholmissa oli teatterimaista vakuuttavuutta ja tehokasta illuusiota, enkä usko yhdenkään naisiin päin kallellaan olevan kuulijan poistuneen rakennuksesta olematta rakastunut Noora Tommilaan.
Tämän spektaakkelin päälle tuntui vähän hölmöltä, kun punavuorelaistunut legenda Kari Peitsamo saapasteli isolle lavalle yksin kitaran kanssa, jutteli mukavia yleisön kanssa ja veti ex-tempore -henkisesti pienehkön satsin alkupään klassikkobiisejään höystettynä parilla Beatles-coverilla. Tiettyä heroiista asennetta miehessä kieltämättä on – yleisön laulatukset, rohkea ratkaisu kiskaista ”Paperback Writerin” mutkikkaat laulustemmat omin päin – mutta esityksen kutsuminen musiikiksi on vähän siinä ja siinä. No, Peitsamossa onkin aina ollut kyse rockin ja rocktähteyden esittämisestä ja siirtämisestä metatasolle. Rehellisyyden nimissä on sitä paitsi sanottava, että yleisö tykkäsi performanssista. Aplodit olivat riehakkaammat kuin Eleanooralle, niin väärin kuin se onkin.
Illan ekstaattisimman vastaanoton saaneesta esiintyjästä ei silti ole epäilystä. Risto on suomalaisen vaihtoehtomusiikin puitteissa kehittynyt jo megatähdeksi. Liveartistina herra Ylihärsilä taustavoimineen kykenee luomaan aivan oman maailmansa, jota joko ymmärtää tai sitten ei.
Periaatteessahan Risto tekee kaiken väärin. Laulaja on silmälasipäinen nörtti, joka soittaa samalla koskettimia. Kitaristi näyttää puolijuopolta peräkammarinpojalta. Miehekkäimmissä rooleissa, basistina ja rumpalina, on nättejä naisihmisiä. On vain niin, että musiikin ja ennen kaikkea Riston itsensä maanisuuteen on hankala sanoa vastaan. Riston musiikissa on kyse uskalluksesta, siitä että jos jotain lähdetään tekemään, se viedään sitten kanssa loogiseen ääripisteeseensä. Yksinkertainen perusasia, mutta käytännössä pitää nähdä tämän tapahtuvan omien silmien edessä ennen kuin tajuaa, kuinka harva rockartisti siihen kykenee.
Yleisön joukosta kuuluneeseen perinteiseen huutoon ”soita niitä vanhoja hyviä hittejä” Ylihärsilä vastasi, että ”vanhat hyvät hitit on perseestä”, mutta kyllähän niitäkin melkoinen liuta kuultiin uutukaisten tai harvinaisempien biisien seassa. Enimmäkseen niitä vedettiin levyn kaltaisina versioina, mutta joukossa oli sopivia kierrepalloja, kuten ”Nina, olen palasina” -klassikon punk-tulkinta. ”Diskopallo” oli täydellinen tanssilattiakilleri ja sai kriitikon ihmettelemään, mihin biisin svengaavuus oikein perustuu. Rytmisektio on hyvä, mutta ei erityisen elastinen tai groovy. Täytyy olla kyse siitä, että silkalla tahdonvoimalla ja intensiteetillä biisin saa kuulostamaan svengaavalta, oli se sitä tai ei.
Encoren ”Pupu Tupuna” on tainnut muodostua Riston keikoilla jo pakolliseksi numeroksi. Mutta kun laulusolisti itse vetää yhtä täysillä rutiinista huolimatta, niin pakkohan yleisönkin on taas kerran vaikuttua. Ja niinhän se vaikuttuikin, söi Ylihärsilän kädestä suorastaan.
Uuden livelevynsä myötä Risto pääsi Rumban kanteenkin – kenties jonkin myöhäsyntyisen heureka-hetken ansiosta: ”eihän se ole vielä ollut!” Viimeistään nyt Risto on instituutio. Yhtye on tullut urallaan juuri siihen pisteeseen, jossa pitää valita, tekeekö lisää sitä mitä kaikki odottavat vai jotain täysin arvaamatonta. Tämän valinnan tulos ratkaisee, onko Risto viiden vuoden päästä Absoluuttisen Nollapisteen tapainen luotettava kulttinimi vai Tuomari Nurmion tapainen palvottu suuruus.
Teksti: Niko Peltonen
Kuva: Jari Kääriäinen/ Riston MySpace
Julkaistu 11.6.2008
