Kulttilevy-yhtiö
Monsp Records ei suinkaan ole julkaissut pelkkää ”kännisuomiräppiä”,
mutta juuri tästä epämääräisestä genrestä
se taidetaan parhaiten tuntea. Sitä nämäkin kaksi levyä
väljästi ottaen edustavat. Solonen on alan kulttinimiä monen
vuoden ajalta ja Suomen mestari, Teflon Brothers taas on kieli poskessa tehty
projektibändi, josta löytyy tuttua väkeä.
Solonen on ainakin osan ajasta liikkeellä vakavallakin naamalla. Miehen riimeissä on ajoittain tiettyä huolestunutta valistusotetta. Välillä hän sitten lyö ”LÄSKI!”-biisin tapaan, ööh, läskiksi ja lietsoo tukevamman kansanosan väkivaltaista vallankumousta. Enimmäkseen elämänasenne tuntuu olevan jotain siltä väliltä, rennon kulkuripojan maalaisjärkevää läppää. Tosin Solosen esitystyyli ei ole mitenkään erityisen rento, vaan intensiivisyydessään hän kuulostaa teknisesti taitavammalta Steen1:ltä.
Harmaanaaman kirouksen taustat edustavat nykysuomihopin perinteisempää laitaa: hyvin tehtyjä koneellisia biittejä 90-luvun jenkkimenon hengessä. Niissä on melodista tarttumapintaa ilman ”Rehellinen rikollinen” –biisin Rautavaara-sämpläystäkin. Tarinoissa on paljon tuttuja elementtejä: pilveä poltetaan ja ahdistutaan yhteiskunnan sorsivasta asenteesta tähän toimintaan, pummilla matkustetaan ja eletään kevyesti lain ulkopuolella, muistellaan menneitä vaikeita aikoja, mutta vakuutetaan, että nyt on paremmin. Lainsuojattoman leikkiminen maistuu hieman ulkokohtaiselta, ja vakavimmat raidat purevatkin lujimpaa. Nimibiisissä kritisoidaan apatiaa ja lannistuneisuutta kuin vanhoina kunnon punk-aikoina, ja erityisen hieno kappale on ”Teesse!”, jossa loistava Asakin pääsee mukaan valamaan uskoa kaikkiin päähän potkittuihin.
Tällaiset
elämänohjeet puuttuvat kokonaan Teflon Brothersilta. Yhtyeessä
vaikuttavat räppärit Pyhimys, Heikki Kuula ja Voli, joista ainakin
kaksi ensin mainittua tunnetaan sooloartisteinakin. ”Superbändinsä”
nimissä he hauskuuttavat itseään ja kuulijoita eräänlaisella
gangstaparodialla keksityn oloisine taustatarinoineen ja ylilyötyine
teksteineen. Tällä alueellahan toinen Monsp-nimi Notkea Rottakin
on liikkunut, mutta Teflon Brothers on kuitenkin kohtuullisen erilainen tapaus.
T-albumilta ei hahmotu vastaavaa sarjakuvamaailmaa toistuvine vakiohahmoineen
ja teemoineen. Konseptuaalisuus jää siis vähiin, mutta puhtaasti
musiikkina ja yksittäisten biisien tasolla homma kuitenkin toimii. Asialla
on ammatti-ihmisiä. Kolme tasokasta räppäriä tekevät
levystä Solosen pläjäystä monipuolisemman, vaikka taustat
liikkuvatkin aika samaan tyyliin ysärihopin kuvioissa, sentään
välillä esimerkiksi kiintoisia elektrosävyjä hyödyntäen.
Kaikkiin mielentiloihin T ei kuitenkaan sovi. Levyn teksteissä kylmätään velallisia ja muistellaan hurjaa nuoruutta Malminkartanossa, joskin parodinen taso tulee aina esiin: ”Pelihimo”-biisissä ei olla ihan Las Vegasin meiningeissä, vaan tuhlataan rahat pajatsoon. Vaikeampi tapaus on huohottava nettiseksifantasia ”Hikoilen ku raiskaaja”, joka jää kyllä kiusallisesti soimaan päähän. Vaihtoehtoisia päihdetottumuksia esitellään raidoilla ”Sääpallo” (puolet tabascoo ja puolet minttuu) ja ”In Tolu”. Lopuksi rauhoitutaan ”Ujo darra” –biisin nostalgisiin muisteloihin. Teflon Brothersia kuuntelee mielellään nousukänneissä kavereiden kesken, yksinäisiin hetkiin se ei oikein iske.
Tavallaan molemmat albumit todistavat suomihopin nykyisestä kovasta tasosta. Tämäntasoisia levyjä ilmestyy vuodessa jo aika monta. Molemmilla kiekoilla niin taustat kuin räpitkin ovat valovuosia edellä vuosien 2001-2002 hoppibuumin keskitasoa. Teknisesti Teflon Brothers vienee pidemmän korren, tasaisempikin heidän levynsä on, mutta toisaalta Solonen on liikkeellä vilpittömämmin aikein. Tietyllä tavalla niin T kuin Harmaanaaman kirous ovat alakulttuurimusiikkia, joka pärjää ilman rock-julkisuutta, mutta kyllä tätä kamaa kitarabändien ystäväkin voi kuunnella.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 7.10.2009
