

Kuudenteen
levyynsä Sainthood tultaessa kaksossisarukset Tegan ja Sara Quinn ovat
jo melkeinpä veteraanimuusikkoja. Heidän ensimmäisestä
albumistaan, omakustanteena julkaistusta Under Feet Like Oursista, on vierähtänyt
jo kymmenen vuotta ja tänä aikana duo on hionut musiikkiaan jossain
valtavirran reunoilla. Siitä huolimatta, että se on soinut erinäisissä
"indieystävällisissä" tv-sarjoissa (Grayn anatomia,
Veronica Mars, L-koodi) ja monet artistit, etunenässä The White
Stripes, ovat versioineet heidän kappaleitaan, todellinen läpimurto
on antanut odottaa itseään.
Keskeisenä ongelmana kaupallisen läpimurron kannalta taitaa olla se, että Tegan and Sara on liian vaihtoehtoista popyleisölle ja liian poppia indieporukalle. Esimerkiksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tärkein indietähtien tekijä Pitchfork ei ole liiemmin duon musiikista välittänyt (sivusto mm. kutsui duon (varhaista) musiikkia "tamponirockiksi"), mutta tuskinpa se on paljon Quinnin sisaruksia haitannut – he ovat jatkaneet oman näköisensä persoonallisen musiikin tekemistä.
Pari ensimmäistä Tegan and Sara -albumia olivat vielä harjoitelmia, joilla haettiin omaa tyyliä, eikä niiden paljon Ani DiFrancolle velkaa ollut akustisvoittoinen folkpop vakuuttanut. Duon uran käännekohtaan tultiin vuonna 2004 julkaistulla So Jealous -levyllä, jolla sen tyyliksi vakiintui melodisesti vahva, 80-luvun uudesta aallosta ja radiorockista sekä power popista vaikutteita imenyt indierock. Erityisen suurina esikuvina häämöttivät Cyndi Lauperin She's So Unusual -levyn sähäkkä kasaripop ja Prince varhaisten levyjen (katso Dirty Mind) rockimmat kappaleet. Lisäksi kuultavissa oli The Carsin virtaviivainen neonpop, Blondien stiletinterävä melodisuus ja Orchestral Manouvers in The Dark etsimässä sielua syntetisaattoreidensa yksinäisesti tuikkivista virtapiireistä. Selkeistä vaikutteista huolimatta Teganin ja Saran musiikki ei ole mitään retroa tai nokkelaa lainailua, vaan duon persoonalliset laulunäänet, omaleimaiset kappaleet ja älykkäät sanoitukset takaavat sen, ettei sisarusten musisointia voi sekoittaa keneenkään muuhun.
Duon tuoreella Sainthood-levyllä tuotannosta vastaa, vuoden 2007 The Con -levyn tapaan, Death Cab for Cutien kitaristi Chris Walla. The Conin kokeellisesta, synkästä ja paikoitellen jopa läpitunkemattoman raskassoutuisesta ilmeestä on kuitenkin siirrytty takaisin selkeämpään ja positiivisempaan kokonaisuuteen. Tosin positiivinen saattaa olla Tegan and Saran kohdalla hiukan väärä ilmaisu. Totuttuun tapaan sanoitukset käsittelevät pitkälti ihmissuhdeongelmia ja uuden aallon urbaani angsti on siirretty henkilökohtaiseen ihmissuhdeympäristöön. Jo aikoinaan Cheap Trickin patentoimaan tapaan duurivoittoisemmatkin kappaleet kätkevät suklaakuoriensa taakse myrkyllisen sydämen.
Leonard Cohenin Came So Far For Beauty -kappaleesta nimensä ottanut albumi käsittelee ihmissuhteita, joissa yritetään kovasti muuttua vastapuolen haluamalla tavalla – ollaan pyhimyksiä – mutta saadaan lopulta huomata, ettei se(kään) riitä: "I practiced on my sainthood/ I gave to one and all/ But the rumours of my virtue/ They moved her not at all." Vaikka Sainthoodin lyriikat ovat monesti vaikeasti tulkittavia, yhteen sitovia teemoja ovat mustasukkaisuus, rakkauden kaipuu, yksipuolinen ihastuminen, ihmissuhteiden hajoaminen ja kommunikaation puute. Teganin ja Saran kappaleet kertovat lähes poikkeuksetta rakkaudesta, mutta ne ovat harvoin rakkauslauluja.
On Directingin uuden aallon pulssin tahtiin antaudutaan rakkauden pauloissa alistavaan suhteeseen: "You're directing me/ You're eyes focused like a microscope/ Get the cuts you need/ Eyes focused like a microscope." Oma itsensä on vaikea olla ja syvimmät tunnustukset sisältävät häpeän vaaran: "Go steady with me/ I know it turns you off when I/ Get talking like a teen."
Singlenäkin julkaistun Hellin synkkäsävyisen tarttuva kitarapop piilottaa alleen lyyrisesti monimuotoisen kokonaisuuden, joka sitoo yhteen kaupunkimaiseman ja henkilökohtaiset muutokset, sanallisen ja melodisen poukkoilun ja katumuksen ja ongelmien ylipääsemisen mahdottomuuden. Numero neljällä tuntuu olevan erityinen, vaikeasti ymmärrettävä merkitys. Mitä ovat nämä neljä korttelia, joissa leikitään kuurupiiloa, neljä korttelia, jotka tulisi mainita laulussa? Onko helvetti se labyrintti, jonka laulun sanat luovat: "I know you felt it too/ These word get overused/ When we get up and over it and over them." Ikään kuin sanojen taustalla piilee jotain mitä ei voi sanoa, ei kenties voi sanoin ilmaista.
David Mametin samannimisen elokuvan inspiroima Reb Belt keskittyy vainoharhan sävyttämään mustasukkaisuuteen ja jälleen sanojen riittämättömyyden teema palaa: "My hands tied around these words/ I wish you'd call but I know you're out tonight/ My ears fill with the sound of you kneeling/ My ears fill with the sound of descent/ My ears fill with the sound of your arching."
Post-punkahtavan äkkiväärästi ryntäilevät Arrow ja Don't Rush tuovat mukanaan mielikuvia Gang of Fourista ja varhaisesta The Policesta punkeimmillaan (kts. Thruth Hits Everybody). Lyyriseltä anniltaan ne ovat vähäsanaisempia ja mystisempiä kuin edellä mainitut kappaleet. Arrow'ssa eläydytään epäilemättä Amor-jumalan rooliin ja toivotaan omistautumista sekä pysyvää, kenties jopa ikuista rakkautta: "Would you take a calm and tender terminal kind of care?/ Would you touch me, cling and wage on intimate fight for me?" Don't Rushissa käsitellään kaukorakkauden ja uskottomuuden teemoja: "Don't leave, bad idea, you've been so far so long, don't rush" ja (jälleen) yksipuolista rakkautta: "One way to erase bad ideas, well I won't see you once you arrive/ One way to escape bad ideas, well I won't cry to you, not that you would mind."
Sainthoodin rokkaavin kappale, punkahtava, lyyrisesti masokistinen (Something's so sick about this, my misery's so addictive) ja kieltoja pursuileva (Don't bend, don't bleed, don't beg, don't scream, don't whine, don't fight, don't tell me... jne.) Northshore johdattaa albumin koneellisempaan ja popimpaan vaiheeseen. Eteerinen Night Watch, lähestulkoon varhaista Madonnaa muistuttava Alligator ja synkempi, niin ikään Madonnaa "I'm a material girl" -kertosäkeessään , lainaileva Paperback Head toimivat levyn kontekstissa, vaikka eivät kenties irrallaan siitä kovasti vakuutakaan. Viimeksi mainittu aiheuttaa epäilemättä duon faneille väristyksiä, koska se on ensimmäinen sisarusten yhdessä kirjoittama kappale. Aikaisemmilla levyillään he eivät edes soita tai laula toistensa sävellyksillä. Lopputulos ei kuitenkaan edusta Teganin tai Saran parasta tuotantoa.
Kitarapoppiin palataan hetkellisesti hienolla The Oceanilla, joka tarjoaa jälleen yhden näkökulman mustasukkaisuuteen: "When you wake what is it that you think of most?/ When your bed is empty do you really sleep alone?/ If I imagine you, body next to another." Kappaleen kertosäkeessä suhteen toinen osapuoli vastaa: "Stop crying to the ocean, stop crying over me/ Stop worrying over nothing, stop worrying over me/ So it's been so long since you said/ Well I know what I want and what I want's right here with you." Mustasukkaisuus ja epäily ovat myrkyttäneet suhteen ja kaiken perustana lepäävä rakkaus on murentumassa.
Sainthoodin päättävä Someday on albumin ainoa varsinainen harha-askel. Sen hyvin 90-lukulainen hip hop -beatilla varustettu, Alanis Morissetten mieleen tuova, soundi ja positiivinen lyyrinen anti ("Might paint something I might want to hang here someday/ Might write something I might want to say to you someday/ Might do something I'd be proud of someday/ Mark my words, I might be something someday") ei istu synkkäsävyiseen kokonaisuuteen.
Kaiken kaikkiaan Sainthood on joka tapauksessa jälleen yksi hieno albumi Teganilta ja Saralta. So Jealousin ja The Conin kanssa se muodostaa hattutempun 2000-luvun parhaaseen kitarapoppiin lukeutuvaa musiikkia. Synnynnäisen melodiantajun lisäksi Quinnin sisarukset punovat kappaleidensa sovituksiin oivaltavia yksityiskohtia, mutta eivät tunge niitä täyteen, vaan antavat laulujensa hengittää. Tyylillisesti Sainthood sijoittuu jonnekin So Jealousin ja The Conin välimaastoon – sillä on säilytetty The Conin tuotannollinen karheus, mutta mukaan on lisätty sitä edeltävän levyn melodinen iskevyys. Voimakkaimmin Sainthood eroaa edeltäjistään laulusoundinsa ansiosta. Sisarusten naukuva laulutyyli, joka on aikaisemmin ollut yksi heidän levyjensä persoonallisimpia, mutta myös vaikeimmin sulatettavia piirteitä, loistaa nyt poissaolollaan. Sainthoodin kappaleissa vokaalit ovat perinteisempiä, mutta samalla myös laulullisesti vahvempia. Vanha tyyli vilahtaa ainoastaan ohimennen Northshore-kappaleessa.
Sainthood ei ole itsetietoinen pyrkimys mestariteokseen, vaan pikemminkin Quinnin sisaruksille musiikin tekeminen tuntuu tulevan hyvin luonnollisesti. Hyvien kappaleiden ja ehjien kokonaisuuksien luominen vaikuttaa melkeinpä vaivattomalta. Teganin ja Saran musiikki on samalla sekä helppoa että haastavaa. Sainthood on levy, joka toimii ensikuulemasta asti, mutta tarjoaa pureskeltavaa pitkäksi aikaa ja paljastaa joka kuuntelulla itsestään uusia kerroksia.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Tegan and Sara: Hell
Julkaistu 17.1.2010



