Jo
varsinaisena elinaikanaan NME-lehden mukana tulleen kasetin mukaan nimetty
C86 (tai vaihtoehtoisesti twee-pop, anorak tai shambling) oli varsin parjattu
musiikkityyli. Eikä täysin turhaan – vuonna 2006 julkaistu
laajennettu versio alkuperäisestä nauhasta, CD86, on aika tiukkaa
kamaa jopa keskimääräistä kovemmalle melodisen vaihtoehtokitarapopin
ystävälle. 48 kappaletta miellyttävää, mutta persoonatonta
kitarasurinaa, romanttisia kuiskailuja ja lähes täysin identtistä
soundeja puuduttaa nopeasti. Vaikka tuolloisten indie-nimien DIY-meininki
oli ihailtavaa ja parhaat yhtyeet (The Wedding Present, BMX Bandits, The Pastels,
The Vaselines jne.) tekivät hienoa musiikkia, edusti twee-pop kuitenkin
englantilaisen vaihtoehtomusiikin aallonpohjaa – aikaa post punkin ja
uuden aallon sekä 1980-luvun lopun shoegazingin ja baggyn välillä
– jolloin se oli vaarassa lipua yhdentekevyyteen ja tahalliseen alisuorittamiseen.
Kulttuuri kuitenkin kiertää kummallista kehäänsä ja niinpä pari viime vuotta ovat todistaneet myös C86:n nousun (post punkin, uuden aallon ja shoegazingin vanavedessä) viileiden jenkki-indiebändien tärkeimmäksi esikuvaksi. Ei niin, ettei tämä genre olisi vaikuttanut amerikkalaisyhtyeisiin aiemminkin – varsinkin riot grrl -yhtyeille sekä sellaisille vaihtoehtobändeille kuten Yo La Tengo, Beat Happening ja The Magnetic Fields, C86:lla oli suuri vaikutus. Näkyvin genren puolestapuhuja oli kuitenkin Kurt Cobain, joka yhdisti näiden yhtyeiden melodiset oivallukset, repaleisuuden, vaatimattomuuden ja DIY-hengen lihaksikkaisiin hard rock -riffeihin synnyttäen samalla 1990-luvun alun vaihtoehtorockin kaupallisen läpimurron.
1990-luvun vaihtoehtobändit lisäsivät indiepop-esikuviensa soundiin omat vaikutteensa, ja lopputuloksena oli usein hienoa musiikkia. Jopa skottibändi Belle and Sebastian toi tyyliin jotain omaansa, mutta samaa ei voi sanoa tuoreista amerikkalaisyrittäjistä. Newyorkilaisen The Pains of Being Pure at Heartin nimetön debyyttilevy edustaa patologiaa, jossa ei varsinaisesti oteta vaikutteita menneisyydestä, vaan tehdään oikeastaan puhdasta retromusiikkia. Kuvaavaa yhtyeen omaperäisyydestä on, että allekirjoittaneella oli sattumoisin mp3-soittimella tämän albumin perässä The Field Micen Snowball, enkä huomannut pitkään aikaan levyn vaihtuneen. The Pains of Being Pure at Heart olisi hyvinkin voitu julkaista vuonna 1986. Yhtye, jonka nettisivujen biografiakin listaa lähinnä sen vaikutteita, on selvästi liikaa esikuviensa pauloissa (hemmetti sentään, yhtye listaa vaikutteikseen jopa My Bloody Valentinen neljännen EP:n kappaleen Paint a Rainbow!). Lopputuloksena on kieltämättä melodista, mutta loppujen lopuksi harmitonta ja geneeristä genre-musiikkia.
Toivoton bändi The Pains of Being Pure at Heart ei kuitenkaan ole. Erityisesti levyn toisena singlenä julkaistu Young Adult Friction nousee keskivertopörinän yläpuolelle hienolla melodiallaan ja verrattain oivaltavalla sovituksellaan. Toinen albumin huippuhetki on Teenager in Love, jonka lempeän 80-lukulainen pop tuntuu tässä yhteydessä vallankumoukselliselta, vaikka se onkin velkaa enemmän kuin tarpeeksi The Curen popeimmille hetkille.
Bändin vertaaminen vaikutteihinsa ja tyrmääminen näitä huonommaksi saattaa tuntua laiskalta kritiikiltä, mutta The Pains of Being Pure at Heart ei oikein anna arvostelijalleen muita vaihtoehtoja. Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä on vasta yhtyeen ensimmäinen kokopitkä albumi. Sen melodinen taidokkuus on parhaimmillaan lupaavaa, joten sopii toivoa, että yhtye piilottaa C86-kasettinsa ja varhaiset My Bloody Valentine -EP:nsä kaappinsa perukoille ja löytää ensi kerralla jotain omaa.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
The Pains of Being
Pure at Heart @ MySpace
The Pains of Being Pure at Heart: Everything With You
Julkaistu 22.4.2009
