90-luku
oli aikaa, jolloin koettiin toistaiseksi viimeiset suuret yhteisölliset
rock-ilmiöt - grunge ja brittipop, ns. ”konemusiikki” nousi
suosituksi valtavirrassakin ja rap-musiikista tuli yksi ainakin USA:n suosituimmista
musiikki-genreistä. Paljon muutakin tapahtui, niin kuin musiikissa ja
populaarikulttuurissa on tapana kymmenen vuoden aikana. 90-luvulla myös
Kuusen toimittajat olivat herkässä teini-iässä ja heidän
musiikillinen herätyksensä tapahtui. Nykyajan nuori voi kaikista
internet-hömpötyksistä huolimatta hämmentyä 90-luvun
musiikillisen runsaudensarven edessä (ja tehdään se nyt selväksi,
että silloin musiikki oli paljon parempaa kuin tämä nykyajan
meteli ja ränttätänttä), joten me täällä
Kuusessa olemme ottaneet raskaaksi, mutta palkitsevaksi velvollisuudeksemme
tuoda lohtua tähän hämmennykseen. Joten enemmittä sanoitta
hyvät naiset ja herrat: Kuusi esittää uuden jännän
juttusarjan: 90-luvun klassikot! Lue ja nauti!
Vuonna 1995, kun Blind Melonin toinen levy Soup ilmestyi, rock-musiikin maailma oli vaihtoehto-rock- (tai grunge) -buumin kourissa. Kuten monet varmasti tietävät jo entuudestaan, vuonna 1991 julkaistiin Nirvanan Nevermind, joka myöhemmän mytologian mukaan muutti koko karusellin kertaheitolla. Todellisuudessa muutos oli tietysti muhinut jo koko 80-luvun. Varsinkin sen loppupuolella erityisesti rock-musiikki oli tullut valtavirrassa siihen pisteeseen, etteivät edes sen fanit pitäneet siitä. Samalla, kun popmetalli, synapopin surulliset jämät ja pöhöttynyt, itseensä tyytyväinen Live Aid -meininki hallitsivat listoja, varsinkin Amerikan alakulttuurissa kuhisi. Maata kiersi pienissä hikisissä pakuissa valtava joukko hienoja bändejä, joiden ansiosta 80-luku muistetaan takatukkien ja pastellivärien lisäksi myös 60-lukuun verrattavana musiikin riemujuhlana. The Replacements, X Hüsker Dü, R.E.M., Pixies, Throwing Muses, Fugazi, Dinosaur Jr. – esimerkkejä voisi mainita kymmeniä. 1990-luvulle tultaessa oltiin siis valmiita muutokseen ja (ensimmäisen) Bushin ja (ensimmäisen) Lähi-Idän sodan aikana kaivattiin jotain aidompaa ja miksei ”rockimpaakin”. Niinpä ensimmäisenä ja suosituimpana vaihtoehto-rockin muotona valtavirtaan marssi grunge.
Vuonna 1991 ei julkaistu vain Nevermindia vaan myös Nirvanan seattlelaisten kanssamatkustajien Soundgardenin Badmotorfinger ja Pearl Jamin Ten. Kaikki olivat menestyslevyjä ja pian levy-yhtiöt kompastelivat tosiinsa voidakseen tehdä levytyssopimuksen jokaisen kynnelle kykenevän seattlelaisyhtyeen kanssa (tuolloin levyihin laitettiin oikeasti tarroja joissa luki ”From Seattle”, tämä ei ole urbaanilegenda vaan olen nähnyt tuolla lailla koristellun levyn). Kun bändit Seattlesta loppuivat, mikä tahansa hiukan vaihtoehtoiselta haiskahtava kelpasi. Näin vaihtoehto-rock käsitti mitä monimuotoisimpia rock-musiikin tyylejä. Eihän moni grunge-bändikään varsinaisesti kovin vaihtoehtoista musiikkia tehnyt, esimerkiksi Alice in Chains oli aika perinteistä heavy-rockia, vaikka sen tulkinta genrestä olikin omannäköisensä ja Soundgardenin ja lukemattomien muiden yhtyeiden ensisijainen innoittaja oli varsin ”epävaihtoehtoinen” Led Zeppelin ja muu seisari-hard-rock – 70-luvun nostalgia oli 90-luvun alun nuorille samantasoinen ”it”-juttu kuin 80-luku nykyään (tai pelottavasti 90-luku!). Hiukan oudoksi homma meni siinä vaiheessa, kun esimerkiksi hassusta inkapipoisesta partasuulaulajastaan ja ärsyttävästä hittibiisistään Two Princes tunnettu Spin Doctors nähtiin vaihtoehto-rockina. Samalla monet vaihtoehto-yhtyeet alkoivat perverssin taistelunsa omaa suosiotansa vastaan: Nirvanan Kurt Cobain teki itsemurhan ainakin osittain kaupallisten paineiden takia, Pearl Jam taisteli Yhdysvaltain Lippupalvelua Ticketmasteria vastaan sillä lopputuloksella, ettei kukaan saanut lippuja heidän konsertteihinsa ja kieltäytyi tekemästä musiikkivideoita ja lukemattomat muut tuhrasivat musiikkiuransa koviin huumeisiin. Samaan kuoppaan putosi myös Blind Melonin laulaja, sanoittaja ja biisinkirjoittaja Shannon Hoon.
Blind Melon nousi suosioon vuonna 1993, kun sen ensimmäiseltä nimettömältä levyltä lohkaistusta singlestä No Rain tuli jättihitti, pitkälti videonsa takia, jolla esiintyi yhdeksi 90-luvun pienimuotoiseksi populaarikulttuurihahmoksi noussut ”mehiläistyttö”, joka koristi myös levyn kantta. Kappale oli kovin kaukana grungen masentuneesta maailmankuvasta – se oli pikkusievä, positiivinen folk-pop-kappale, joka erottui muista vastaavista pitkälti Shannon Hoonin omituisen, valittavan nasaalisen, mutta kuitenkin sielukkaan, laulunäänen takia. Yhtyeen vaikutteina eivät olleet vähän tunnetut 80-luvun vaihtoehtoyhtyeet, punk tai garage-rock vaan 70-luvun ns. classic-rock, 60-luvun jamittelu-rock, folk, psykedelia, funk ja heavy metal. Levy oli suosittu ostajien keskuudessa, mutta kriitikot vihasivat yhtyettä alusta lähtien. Tavallaan sen luokittelu vaihtoehto-rockiksi teki sille pelkkää hallaa. Olihan Blind Melon vaihtoehtoista verrattuna Mötley Crüeen, Bon Joviin tai Poisoniin, mutta loppujen lopuksi se oli hyvin perinnetietoinen yhtye. Eikä tällä debyytillään kovin omaperäinen sellainen.
Kaikesta kriitikoiden antipatiasta huolimatta Blind Melonin
olisi kaupallisesta näkökulmasta varmasti 
kannattanut
pitää linjansa samankaltaisena hipahtavan positiivisena toisella
levyllään. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan Soupista tuli
tunnelmaltaan varsin erilainen. Vuonna 1994, kun yhtye aloitti levyn nauhoitukset,
se päätti tehdä sen New Orleansissa. Monesti yhtyeet hakevat
levyilleen tietynlaista tunnelmaa erilaisilla eksoottisilla äänityspaikoilla,
mutta harvoin musiikintekoympäristö kuuluu levyltä niin selkeästi
kuin Soupilla. Osa tästä on tietoista – yhtye rakensi levynsä
mielessään New Orleansilaiseen perinteeseen kuuluvat jazz-hautajaiset.
Tässä hautajaisten ja musiikin yhdistelmässä puhallinorkesteri
aloittaa hautajaiskulkueen soittamalla aluksi hengellistä musiikkia,
hymnejä ja surullisia lauluja, kunnes vainajan maahan laskemisen jälkeen
musiikki muuttuu vähitellen iloisemmaksi ja villimmäksi. Lopulta
kulkue tanssii pitkin katuja yhtyeen soittaessa riehakasta jazzia ja myös
ulkopuoliset liittyvät mukaan juhlimaan edesmenneen elämää,
kuoleman suremisen sijaan.
Vaikka Soup alkaa ja loppuu tällä tavalla jazz-hautajaisorkesterin soittoon, levyn rakenne ei ole näin selkeä. Se heittelehtii synkän lohduttomuuden ja orastavan toivon välillä. New Orleans on vaikuttanut levyyn myös tietyn tummanpuhuvan mystisyyden tasolla, joka tuo uudenlaista syvyyttä aikaisemmin positiivisuudessaan tyhjänpäiväisen yhtyeen musiikkiin.
Levyn aloittaa Galaxie, rockaava hienolla kitarariffillä varustettu synkän psykedeelinen country-kappale, joka oli myös levyn ensimmäinen single ja video. Hoon itse kertoi kappaleen kertovan hänelle rakkaasta vuoden 1964 Ford Galaxie -autosta. Tämä taiteilijan oma kertomus ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Enemmän kappale tuntuu kertovan laulajan kykenemättömyydestä sopeutua yhteiskuntaan ja kokea yhteyttä muiden ihmisten kanssa: ”And you're leaving me, yeah you're leaving me/ you're leaving me with a hated identity/ But I keep on a comin' here and standing in this state/ And I'm never really sure if you'll take/ What I'm saying the right way… Because the Cadillac that's sittin' in the back/ It isn't me/ Oh, no, no, no it isn't me/ I'm more at home in my galaxie”. Galaxie-auto on tässä kertojan sekä konkreettinen että vertauskuvallinen pakopaikka. New Orleansissa Hoon katosi usein studiosta pitkille ajomatkoille autollaan, todennäköisesti piikittelemään heroiinia, eikä huumeongelman vertauksiltakaan voi välttyä: ”Can I do the things I wanna do?/ That I don't do because of you/ And I'll take a left and I'll second guess/ Into a total mess”. Heti aluksi on selvää, että nyt ollaan kaukana positiivisesta hillumisesta ja mehiläistytöstä.
Seuraavassa kappaleessa 2x4 tämä kuitenkin suhteellisen iloinen musiikki muuttuu painajaismaiseksi houreeksi. Kappale kertoo kaunistelemattomasti Hoonin heroiiniongelmasta: ”Needle, fetal/ Someone's pouring warm gravy all over me/ And you see that synthetic therapy/ Don't you know it seems to be so unappealing/ But, oh what a feeling”. Kappale vaihtelee heroiiniriippuvuutta symbolisoivista runnovista rock-kohdista haikeisiin unelmiin, kun Hoon toivoo pääsevänsä ”ihanaan päivänvaloon”. Useiden riippuvaisten tapaan hän ei halua kuulla kritiikkiä tai tulla tuomituksi (”Oh, I'll do anything that you say/ But I wish you would stop spitting when you're talking to me”), mutta ei kykene omin voimin irtautumaan ongelmistaan.
Huumeongelmista
Hoon siirtyy lapsuuden nostalgiaan. Kolmas kappale Vernie kertoo hänen
isoäidistään, jota Hoon kuvasi ”yksinkertaiseksi naiseksi,
joka rakasti Jumalaa, perhettään ja puutarhaansa”. Varmasti
tällainen yksinkertaisuudessaan jalo (tai ainakin siltä vaikuttava)
elämä vetosi oman elämänsä peruuttamattomasti sotkeneeseen
Hooniin. Niinpä tämän hauraan kauniin ja unenomaisen laulun
keskeisin sanoma kuuluukin: ”If I had a heart/
I would want it to be like Vernie's/ Oh what a heart that she has… I
wish I could be/ A little more like Vernie/ Oh, I wanna be/ I wanna be a little
more like Vernie”.
Skinned palaa maailman synkkien puolien pohtimiseen. Hoonilla oli tapana kuljettaa mukanaan kaikkialle hakuteosta sarjamurhaajista ja kappale kertoo yhdestä näistä – Ed Geinistä, jolla oli hurmaavana tapana sisustaa kotinsa tappamiensa naisten ruumiinosista tehdyillä huonekaluilla. Ehkäpä perverssinä vertauksena edeltävään kappaleeseen hän myös pukeutui nylkemiinsä nahkoihin ja kuvitteli olevansa äitinsä. Hoonin kappale kertoo hirtehishuumorisesti Geininistä rakentelemassa huonekalujaan. Taustamusiikki on ensi kertaa levyllä yhtä leikkisen huoletonta kuin No Rainilla. Hoon jopa naurahtelee iloisesti pirtsakan kazoolla koristellun bluegrass-taustan päälle.
Toes Across the Floor käsittelee Hoonille tavallisempia aiheita: huumeongelmia, kykenemättömyyttä sopeutua tai saada kontaktia ympäröivään maailmaan. Kappaleen kertoja haluaa (jälleen kerran) vajota sisäisen maailmansa turvaan: ”Now tell me why am I to lie/ If I'm holding firm and feel the right/ to lie down beside this dog of mine/ And let that perverted though really run through my mind… So now I'll take a little glue/ I'll put together a new glittered room for you/ So I can start sitting so pretty/ Instead of sitting here not seein' clear/ Just sitting here not fittin' here”. Bändi soittaa taustalla vimmaisesti ja uskomattoman saumattomasti yhteen. Biisi on synkän kaunis ja kitarariffi on tarttuva. Ehkä siksi kappaleesta suunniteltiin levyn toista singleä. Sitä ei kuitenkaan ehditty julkaista ennen Hoonin kuolemaa, mutta video siitä tehtiin.
Samaa epätoivon kartoittamista jatketaan kauniilla akustisella Walkilla. Musiikki ja sen esittäminen sentään tuntuu Hoonista vielä tärkeältä: ”Find myself singing the same songs everyday/ Ones that make me feel good/ When things behind the smiles ain't ok”. Pakopaikkaa haetaan (”I need to be on top of a mountain/ Where I can be see everything/ Cause this paranoia's getting old”), mutta todellisuus on lohduton (”Now as I open my eyes to start another day/ I'm in a pile of puke/ Empty bag of execuses”). Toivoa kuitenkin vielä on, vaikkei se surumielisestä sävelestä ja valittavasta laulusta oikein kuulukaan: ”And I can't believe that I have to bang my/ Head against this wall again/ But the blows they have just a little more/ Space in-between them/ Gonna take a breath and try again”.
Dumptruck vaihtelee jatsahtavan fiilistelyn ja lähes punkahtavien kertosäkeiden välillä. Arvattavasti jälleen liikutaan elämän pimeillä sivukujilla, tosi tällä kertaa sanoitukset ovat arvoituksellisemmat. Hoon ei halua vajota alas, kuten rouva Onassis, kritisoi uskontoa ja viittaa kappaleen lopussa syöpään kuolleeseen ystäväänsä Bub Cadwalderiin.
Tätä seuraava Car Seat (God’s Present) on ehkä levyn selkäpiitäkarmivin kappale. Se kertoo unenomaisen tarinan isästä, joka hautaa lapsensa rekka-autojen pysäkille. Juuri isäksi itsekin tullut Hoon oli järkyttynyt tuolloin ajankohtaisesta tapahtumasta, johon kappale löyhästi perustuu. Susan Smith nimisen naisen kaksi lasta katosivat ja hän väitti aluksi, että lapset oli kidnapattu. Smith vetosi televisiossa asti syyllistä palauttamaan lapsensa. Koko Amerikka oli sympatioillaan mukana, kunnes kävi ilmi, ettei mitään kidnappaaja ollut, vaan Smith oli itse tappanut jälkikasvunsa ja upottanut nämä autonsa mukana läheiseen järveen. Kappaleen toisessa osassa oudon itämaissävyisen musiikin päälle Hoon lausuu, kenties puhelinvastaajaan tai halpaan nauhuriin, iso-iso-isoäitinsä Blanche Bridgen kirjoittaman runon God’s Present, jonka hän myös tatuoi käteensä. Jälleen kerran vankkumaton usko Jumalan hyvyyteen 111 vuoden takaa (Hoon nauhoitti runon sen kirjoittamisen vuosipäivänä) täytyi tuntua Hoonista lohdulliselta.
Seuraavat kappaleet Wilt ja The Duke vievät tunnelman sentään hetkeksi kevyemmille linjoille. Wilt kertoo ilmeisesti yhtyeen kiertuebussin kuljettajan hengityksen karmivasta hajusta. On tosin vaikea sanoa mitä pitäisi päätellä sanoituksista, kuten: ”I got Indian Ken anis fleabag friends/ With their buckets full of elephant ears”. The Duke kertoo puolestaan sopivan aaltoilevan uneksivan sävelen tahtiin vanhasta havaijilaisesta kuninkaasta, joka keksi surffauksen. Tosin samantapaisia synkempiä eskapismin tunteita on havaittavissa kuin Galaxiessa, Verniessä tai Walkissa.
St. Andrew’s Fall perustuu Hoonin kokemukseen keikkamatkalta, jossa hän Detroitissa todisti nuoren naisen itsemurhaa tämän hypätessä kerrostalon katolta. Kappale on melodialtaan levyn kauneimpia. Sanoituksissa Hoon tuntuu tukevan naisen päätöstä ja toivoo voivansa ymmärtää ratkaisua ja päästä itsemurhaajan pään sisään. Loppujen lopuksi on selvää, ettei tämän tapainen ratkaisu ole ollut kaukana Hoonin itsensäkään mielestä ja todellisuudessa kappaleen pääosassa onkin solisti itse: ”…and viewed my life today, but I can tell you/ I don't think that I can find an easier way/ So if I see you walking hand in hand in hand/ with a three armed man, you know I'll understand/ But you should have been in my shoes yesterday”.
New Life on Hoonin myöhemmän kuoleman valossa levyn ehkä koskettavin kappale. Siinä hän juhlii lapsensa tuoretta syntymää. Uusi elämä ei viittaa vain vauvan syntymään vaan myös Hoonin toivoon siitä, että lapsi auttaisi häntä muuttamaan toivottamaksi muodostunutta elämäänsä: ”When I'm looking into the eyes of our own baby/ Will it bring new life into me?/ Oh please/ Bring new life/ Bring new life into me”.
Kaunis, Jena Krausin kanssa duettona laulettu Mouhful of Cavities on yksi levyn hienoista huipuista. Hoon ei tunnu itsekään uskovan mahdollisuuksiin, joita edellisessä kappaleessa rukoiltiin. Epätoivo laskeutuu hänen päälleen entistä voimakkaampana ja kuoleman vääjäämättömyys on käsin kosketeltavissa: ”Mouthful of cavities/ Your souls a bowl of jokes/ And everyday you remind me/ How I'm desperately in need… Oh, please give me a little more/ And I'll push away those baby blues/ Cause one of these days this will die”. Hoon ja Kraus tuntuvat laulavan Shannonista itsestään, kun he toteavat: ” I write a letter to a friend of mine/ I tell him how much I used to love watch him smile/ See I haven't seen him smile in a little while”.
Varsinaisen levyn päättävän Lemonaden on varmaan ollut tarkoitus kuulostaa jazz-hautajaisten päätöksen tapaan iloiselta, mutta sen sijaan kappale lähentelee mielipuolista. Bändi kertoi, että sen aiheena oli ”kunnon vanhanaikainen baaritappelu”, mutta sanoitukset viittaavat melkeinpä masokistiseen turpasaunan hakemiseen: ”If I should speak up, and say hello Mr. Uppercut/ Oh, how nice to have avoided you/ I'll bloody bleed on everything I'm seeing/ But I keep screaming for that glass of lemonade”. Musiikillisesti kappale on lievästi sanoen kaoottinen ja aito riemu tuntuu olevan kovin kaukana. Ehkäpä Shannon Hoonin oli lopulta kuitenkin mahdoton yhtyä iloiseen tanssiin ja elämän juhlaan – ainoiden levyn iloisempien kappaleiden aiheina ovat sarjamurhaaja, pahanhajuinen hengitys ja riehuminen kännipäissä ja nyrkit pystyssä jossain New Orleansin juottolassa.
Soup ei ollut kaupallinen menestys, eivätkä sen arvoa ymmärtäneet myöskään aiemminkin yhtyettä vierastaneet kriitikot. Se myi murto-osan edelliseen levyyn verrattuna ja pari kuukautta levyn ilmestymisen jälkeen Hoon kuoli kokaiinin yliannostukseen New Orleansissa Soup-kiertueen palatessa takaisin levyn äänityskaupunkiin. Yleensä viimeistään laulusolistin kuolema nostaa bändin/levyn arvoa kriitikkojen silmissä tai tekee siitä ainakin myyntimenestyksen. Blind Melonin kohdalla näin ei käynyt. Yhtye unohdettiin nopeasti, eikä Hoonista tullut rock-marttyyriä Kurt Cobainin rinnalle.
Vaikka Soupilta löytyy enemmän kuin tarpeeksi huumeita, synkkyyttä, epätoivoa ja kuolemaa, se ei kuitenkaan ole masentava levy. Se on rehellinen ja todentuntuinen, paikoitellen kaunis ja useimmiten tarttuva osoitus Shannon Hoonin ja Blind Melonin taidoista uransa huipulla ja mikä tärkeintä, nyt 13 vuotta ilmestymisensä jälkeen se on yhä voimakas, elinvoimainen ja hieno rock-levy.
”Piiloraita”:
Kyllä: Muutama minuutti viimeisen kappaleen jälkeen kuullaan ilmavaa akustista jamittelua ja Hoonin epämääräistä sanatonta ulvahtelua (kyseessä ovat itse asiassa New Life -kappaleen vokaalit väärin päin käännettynä).
Reunion/yhä kasassa/hajonnut:
Reunion: Blind Melon jatkoi Soupin jälkeen puolittaista elämää, julkaisten jämänauhoituskokoelman, pari Best Of -kokoelmaa, live-levyn ja pari videota/DVD:tä, kunnes viimein vuonna 2008 tapahtui kauan huhuttu ja pelätty comeback. Laulajan toimii Hoonilta hiukan kuulostava Travis Warren ja uusi levy, ilmeisesti kohtuullisen hyvä, For My Friendskin julkaistiin. Hiukan karmivan reunionista tekee se, että joillekin keikoille on roudattu mukaan laulamaan myös edesmenneen laulusolistin nyt 12-13-vuotias tytär Nico Hoon. Tyttö laulaa YouTube-videoiden perusteella hiukan epävireisesti isänsä hittejä, innokkaiden fanien huutaessa kuin viimeistä päivää. Puistattavaa touhua. Joka tapauksessa, lykkyä pyttyyn äijille perintönsä tuhoamiseen.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 9.5.2008
