You can listen to these songs,
Have a good time and walk away.
But for me it's not that easy.
I have to live these songs forever.
- Daniel Johnston: Peek A Boo (1983)
Jos keskiverto musiikkifani tuntee Daniel Johnstonin jostain, todennäköistä on, että se on Kurt Cobainin aikanaan MTV Music Awardseissa pitämästä ”Hi, How Are You?” -t-paidasta. Tässä lähes ikoniseksi muodostuneessa vaatekappaleessa komeilee Johnstonin vuonna 1983 julkaistun kasetin kansikuvaa koristanut tussipiirustus kummallisen näköisestä sammakkohahmosta. Harvempi kuitenkaan tietää kuka on Daniel Johnston, saati sitten olisi kuullut hänen musiikkiaan. Tämän hienon muusikon, taiteilijan ja laulaja-lauluntekijän tarina on yksi musiikkimaailman oudoimpia ja koskettavimpia.
Johnston syntyi vuonna 1961 Sacramentossa, Kaliforniassa ja kasvoi Länsi-Virginiassa. Hän vietti lapsuutensa normaalissa, tosin hyvin uskonnollisessa, amerikkalaisperheessä. Daniel oppi soittamaan pianoa katselemalla siskonsa musisointia sekä luki ja piirteli sarjakuvia. Näiden pääosissa oli joko perheen kissa, josta Johnston teki supersankarin, elokuvahirviöt, kuten King Kong ja Godzilla tai ne kertoivat raamatun tarinoista. Joskus sarjakuvissa seikkaili myös Danielin suosikkisankari, Kapteeni Amerikka, jonka hän samaisti isäänsä – tämä oli ollut taistelulentäjä Toisessa Maailmasodassa. Johnstonin sarjakuvatarinoissa hyvän ja pahan rajat olivat selkeät, mikä juontui perheen uskonnollisesta maailmankuvasta.
Lukiossa Johnston löysi The Beatlesin musiikin ja isä osti hänelle Complete Beatles -sointukirjan. Perheen piano piti siirtää kellariin, koska Danielin lähes pakkomielteinen pianonpaukutus alkoi häiritä perhettä – hän saattoi harjoitella Beatles-kappaleiden sointukulkuja tuntikausia. Lukio ei ollut Johnstonille helppoa aikaa ja ensimmäiset masennuksen merkit alkoivat ilmestyä. Piirtäminen ja musiikki olivat ainoat lohdun lähteet.
Lukion jälkeen Johnston otti loogisesti collegessa pääaineekseen
taiteen. Taidekoulun piirtämis- ja kuvanveistokurssilla tapahtui 
Johnstonin
myöhemmän uran ja elämän kannalta järisyttävä
kokemus. Luokassa hänen viereensä istui nätti vaaleatukkainen
tyttö, joka hymyili hänelle. Tästä eteenpäin Laurie
Allen symbolisoi Johnstonille tosirakkautta ja kaikkea hyvää maailmassa.
Vaikka Laurie oli menossa naimisiin paikallisen hautausurakoitsijan pojan
kanssa ja oli pian myös raskaana tälle, Johnstonin omistautuminen
oli järkähtämätöntä – hän piirsi
tytölle kuvia, kirjoitti tälle hassuja lauluja ja kertoi vitsejä
minkä kerkesi. Näistä Laurielle ja Lauriesta tehdyistä
kappaleista Johnston kokosi tytön kannustamana ensimmäiset ”levynsä”.
Hän nauhoitti kappaleensa halvalla kasettinauhurilla ja soitti kellarissa
perheen pianoa, kitaraa tai lelu-urkuja ja lauloi. Äänenlaatu on
karmaiseva. Nauhat suhisevat, ääni särkyy ja Johnston mokailee
soitossa. Välillä vaikutelma on lähes epämukavan tirkistelevä
– Johnstonin äiti kuuluu nauhoilla huutamassa Danielille ja käskemässä
tätä ”laiskaa pummia” töihin tai Daniel käskee
Laurieta sanomaan nauhalle ”Danny, rakastan sinua”, mihin tyttö
kiherrellen suostuu. Silti nämä kasetit, joiden nimeksi tulivat
Songs of Pain, More Songs of Pain, The What of Whom ja Don’t Be Scared
(vuosilta 1981-1983), sisälsivät musiikkia, jonka kauneutta on vaikea
määritellä. Joillekin niiden kuuleminen muodostuu elämää
muuttavaksi kokemukseksi, jonka jälkeen ainoana vaihtoehtona on olla
Daniel Johnstonin musiikin elinikäinen ihailija, toisista kokemus voi
olla ahdistava ja musiikki kuuntelukelvotonta.
Aika collegessa oli Daniel Johnstonin musiikin kannalta hänen tuotteliainta aikaansa, mutta myrskypilvet häämöttivät horisontissa. Maanisdepressiivisuus alkoi ottaa otetta Danielista entistä voimakkaammin ja hänen oli pakko lopettaa koulu. Hän työskenteli Astroworld-huvipuistossa Houstonissa osuvasti nimetyllä laitteella ”River of No Return”. Vuonna 1983 Johnston nauhoitti vielä kaksi kasettia, joista tuli hänen tunnetuimmat varhaisjulkaisunsa: Yip/ Jump Music ja Cobainin t-paitaan ikuistettu Hi, How Are You?. Perhe yritti saada yhä vaikeammin sairaan Johnstonin hoitoon, mutta tämä lähti kiertävän tivoli mukaan. Näin Daniel päätyi Austiniin, Teksasiin, kaupunkiin, jossa hänen uransa todenteolla alkoi.
Austin oli ollut vaihtoehtoisen musiikin ja taiteen Mekka 1960-luvulta asti.
Kaupungissa ovat jo 
pitkään
eläneet rinta rinnan juurimusiikin huiput ja kaikenlaiset kummalliset
outolinnut. 80-luvulla, kun Johnston saapui Austiniin, hän liittyi luonnollisesti
jälkimmäiseen ryhmään, jota edustivat mm. Butthole Surfers
ja Glass Eye, jonka lämppärinä Daniel teki kaupungissa ensimmäisen
julkisen esiintymisensä. Hän oli jo saanut hiukan nimeä viattoman
oloisena, mutta hiukan outona ja peräänantamattomana hahmona, joka
jakoi kadulla omia kasetti-”albumejaan” kaikille halukkaille ja
esitteli itsensä innokkaasti niille, jotka vain jaksoivat kuunnella.
Johnstonin kasettien keskeisin jakelupiste oli paikallinen McDonalds-ravintola,
jossa hän työskenteli ja varsinkin nätit tytöt saivat
varmasti oman kasettinsa. Johnstonin kansallinen suosio alkoi, kun Music Televisionin
The Cutting Edge tuli kaupunkiin kuvaamaan jaksoa Austinin musiikkipiireistä.
Johnstonin ei alun perin ollut tarkoitus olla mukana ohjelmassa, eihän
kukaan edes tuntenut häntä, mutta mies tunki mukaan sellaisella
peräänantamattomuudella, että ohjelman tekijät päättivät
kuvata häntä paremman puutteessa. Johnstonin esiintymisestä
tuli ohjelman kohokohta.
Johnston alkoi hengailla paikallisten taiteilijoiden ja muusikoiden, mm. Butthole Surfersin, kanssa ja alkoi käyttää näiden kanssa LSD:tä. Tämä ei ymmärrettävästi tehnyt hyvää hänen jo valmiiksi herkälle mielenterveydelliselle tilalleen ja pian Johnstonin käytös alkoi muuttua yhä oudommaksi. Hän ei koskaan pessyt tai vaihtanut McDonalds-univormuaan, alkoi kärsiä uskonnollisista harhoista ja hyökkäsi tuttunsa kimppuun rautaputken kanssa. Joulukuussa 1986 hän esiintyi toista kertaa MTV:n Cutting Edge -ohjelmassa. Johnston katseli ohjelmaa mielisairaalassa.
Koko 80-luvun Johnstonin maine kasvoi musiikkifanien ja vaihtoehtomuusikoiden keskuudessa. Hänen ihailijoikseen tunnustautuivat mm. Half-Japanesen Jad Fair (jonka kanssa Johnston teki kaksi levytystä), Sonic Youth, Yo La Tengo, David Bowie ja Simpsonsin-luoja Matt Groening. Levytyksiäkin syntyi, mutta nyt Johnsonin elämään oli tullut noidankehämäinen kaava, jossa hän aina menestyksen aikoina ajautui maaniseen vaiheeseen ja sekoili, kunnes hänet oli pakko viedä takaisin kotiin vanhempiensa huomaan tai sulkea väliaikaisesti laitokseen.
Vuonna 1994 vaihtoehto-rock oli kuumaakin kuumempi juttu ja kuten jo sarjamme ensimmäisessä, Blind Melonin Soupia käsittelevässä jutussa todettiin, levy-yhtiöt olivat innokkaita tekemään sopimuksen kenen tahansa vaihtoehtoiselta haiskahtavan kanssa. Ehkäpä Cobainin paidan ansiosta Elektra ja Atlantic kävivät kiivasta taistelua siitä, kumpi saisi Johnstonin talliinsa ja hänelle tarjottu summa oli noussut jo kuusinumeroisiin lukemiin. Samalla Daniel kävi taas läpi yhtä vaikeista kausistaan. Hänen pitkäaikainen managerinsa Jeff Tartakov oli tehnyt mahtavan sopimuksen Elektran kanssa, joka oli valmis antamaan Johnstonille ennen kuulumattomia vapauksia: hänen ei olisi tarvinnut työskennellä epätasapainoisina aikoinaan, tehdä kiertueita ja muutenkin artistia kohdeltaisiin silkkihansikkain. Johnston oli kuitenkin maaninen ja yhä suuremmissa määrin vainoharhainen. Hän ei suostunut sopimukseen, koska näki, että yhtiölle levyttävä Metallica oli liitossa Saatanan kanssa ja tappaisi hänet, jos hän tekisi sopimuksen. Tartakov sai kenkää ja Johnstonin uusi manageri Tom Gimbel teki sopimuksen Atlanticin kanssa, jonka ehdot olivat paljon tiukemmat. Lopputuloksena oli Daniel Johnstonin ainoa suurelle levy-yhtiölle tehty levy, Fun.
Funin
levytysprosessi oli pitkä ja vaikea. Prosessia helpottamaan ja nopeuttamaan
tuottajaksi levylle palkattiin Johnstonin vanha ystävä, tuolloin
niin ikään isolle levy-yhtiölle siirtyneen Butthole Surfersin
kitaristi Paul Leary. Leary toivoi, että Johnston olisi voinut soittaa
levynsä instrumentit itse, mutta hänen terveydentilansa oli niin
vaikea, ettei tämä onnistunut – Johnstonin kädet tärisivät
liikaa voimakkaiden lääkkeiden takia. Hän sai kommunikoitua
Learylle vain kappaleiden perussointukulut, jotka tämä sitten sovitti
ja toteutti studiossa ja vei valmiit raidat Johnstonin autotalliin, jossa
tämä lauloi niiden päälle. Rumpuja levyllä soitti
Butthole Surfersin King Coffey ja pianoa studion omistaneen Willie Nelsonin
sisko Bobbie Nelson. Monia syntyneitä kappaleita ei voitu käyttää,
koska Learyn mielestä niiden sisältö oli ”sellaista,
ettei se sopisi tälle albumille tai auttaisi hänen uraansa”.
Levytyssessiot venyivät ja Johnston masentui yhä pahemmin. Hän
alkoi polttaa menthol-savukkeita ketjussa, millä oli katastrofaalisia
vaikutuksia hänen ääneensä.
Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta levy valmistui ja siitä tuli luonnollisesti Johnstonin tähän mennessä kuuntelijaystävällisin. Levynä se on melko epätasapainoinen, mutta silti juuri Daniel Johnstonin näköinen. Taustat on tarkasti sovitettu ja hyvin soitettu, kun taas Johnstonin laulu heittelehtii välillä miten sattuu.
Funin parhaat kappaleet ovat Johnstonin uran hienoimpia. Life in Vain on samalla kaunis ja sydäntä särkevä, varsinkin kun Johnston laulaa korkealla, värisevällä ja oudon lapsenomaisella äänellään: ”Don't want to be free of hope/ And I'm at the end of my rope/ It's so tough just to be alive/ When I feel like the living dead”. Catie on jo melkein pelottava. On vaikea sanoa minkälaisessa mielentilassa Daniel on ollut kirjoittaessaan säkeitä: ”Well I've had a lot of horrors/ And I've had a lot of fears/ But the worst of horror/ Is when there's nothing here”. Perus blues-kaavaa seuraavan kappaleen keskivaihetta koristaa Johnstonin komea röyhtäisy. Garagemaisesti rockkaavassa Love Wheelissa lauletaan taas positiivisesti ja innon vallassa rakkauden parantavasta voimasta.
Sellolla koristeltu Happy Time on kukkuroillaan lapsuuden nostalgiaan: ” It must have been a happy time/ The sun would shine/ The candy bars/ Kool-Aid flowing like wine”. Laurien ihanaa nauruakin kappaleessa muistellaan. Lapsuus ja erityisesti viattomuus ovat olleet Johnstonin lauluissa aina tärkeä aihe. Hänen näkemyksensä mukaan ihminen on täydellisimmässä tilassaan lapsuudessaan ”viattomuuden olentona”, jonka jälkeen kokemukset vähitellen korruptoivat hänet. Tämä filosofia on nähtävissä selkeimmin Johnstonin kuvataiteessa, jossa viattomat, onnelliset olennot (Jeremiah-sammakko, Ankka, Sassy Frass -kissa) taistelevat pahoja olentoja (Vile Corrupt, paholainen) vastaan tai muuttuvat näiksi. Johnstonin taiteellisen mytologiaan liittyy myös levyn kansi (Johnstonin kaikkien levyjen kannessa on hänen oma piirroksensa), jossa esiintyy yksi hänen tärkeimmistä hahmoistaan, pelastusta symbolisoiva Casper-haamu – tällä kertaa supersankarin muodossa. Johnstonin sarjakuviin viitaten mukana Happy Timessa ovat myös Kapteeni Amerikka, King Kong ja G.I. Joet. Lopulta lapsuus päättyy aikuisuuden taisteluihin: ”I was a cosmic child/ walking the second mile/ I had to defeat the aliens/ Bloody battle, fight to the finish/ Fight, fight, fight, fight, fight”.
Happy Timea seuraavassa Mind Contortedissa palataan takaisin aikuisuuteen
ja vaikeuksien jälkeen (tällä kertaa) vahvempana selvinnyt
Johnston laulaa voitokkaana: ”I’ve been
through some hard/
But I’m feeling so much better”. Ilmeisesti tämän
iloisesti vierivän folk-kappaleen aiheena on jälleen ikuinen rakkaus
Laurieta kohtaan: ”Every time I think of you/
I feel like writing a song/ And if I could win your heart/ I never thought
it’d take so awful long/ And I wish upon a star/ Hope that we could
get together”. Laurie tässä, kuten niin monesti aikaisemminkin
Johnstonin kappaleissa, symboloi tietysti laajemmin kaikkea menetettyä
rakkautta. Johnston kuvittelee kuinka hämmentynyt ikivanhan rakkauden
kohde olisi, jos hän nyt vuosien ja miljoonien kyyneleiden jälkeen
ilmestyisi tämän ovelle.
Sad Sac + Tarzan on säveleltään hieno, mutta sanoituksiltaan se osoittaa Johnstonin oudomman, häiriintyneemmän puolen. Sinänsä laulun pääosissa olevat ”luuseri” ja Tarzan ovat Johnstonille tyypillisiä hahmoja. Lauluissaan hän on aina surkean altavastaajan puolella ja Tarzan puolestaan edustaa samalla vahvaa supersankaria ja yhteiskunnan ulkopuolista outolintua. Laulussa sankarit, jotka ovat selvästikin yhden päähenkilön kaksi puolta menevät ostoskeskukseen, jossa he tapaavat tyttöystävänsä. Tästä kappale lähtee haahuilemaan oudoille sivupoluille. Välillä muistellaan Toista maailmansotaa, välillä punapukuinen nainen yrittää tappaa kertojan. Lopulta kertoja on ”cowboy ilman show:ta” ja ”kaveri jota et koskaan kunnolla tuntenut, muttet voi unohtaa”. Viimeisenä säkeenä kuuluu mystinen kehotus: ”Sing yourself a melody, cry a tear of joy”.
Punkahtava Psycho Nightmare ei ole viestiltään sen selkeämpi, mutta estoton Pixies-henkinen räyhääminen on tarttuvan riemukasta. Vaikka Leary on varmasti vaikuttanutkin tällaisten punk-kappaleiden syntyyn, ei rockaaminen ole ollut Johnstonille myöhemminkään vierasta, kuten hänen Danny & The Nightmares yhtyeensä tuotanto todistaa. Lousy Weekend palaa takaisin arkipäiväisempien huomioiden pariin. Kappale kertoo hienon melodian siivittämänä nimensä mukaisesta tylsästä viikonlopusta, mutta myös yksinäisyydestä ja eristäytyneisyydestä. Johnston ei löydä viikonloppuna ystäviään mistään, puhelin soi, mutta toisessa päässä ei ole ketään ja niin kadulla seisoskeleva tyttö kuin ohikulkevat autoilijatkin pilkkaavat yksinäistä Johnstonia. Lopulta hän tyytyy yksinäisyyteensä uhmakkaan ylpeänä: ”Doesn’t matter what you eat/ I think you’re all a bunch of creeps/ And I would like to see you all gone/ Stop comin’ round my door/ I don’t care for you no more/ Wish you would all just go away”.
Silly Love on kaunis balladi, jossa liikutaan taas tutuissa maisemissa. Vaikka rakkaudenkaipuu viiltää syvältä, Johnston tietää, että hän voi kestää sen, koska on jo päässyt näin pitkälle – särkynyttä sydäntä ei voi enää särkeä. Rakkaus voi pelastaa, ehkä jopa parantaa Danielin sairauden: ”If there's no love I just can't believe it/ I've got a broken mind and only you can relieve it”, mutta välillä hän ei muista kuka rakkauden kohde oikeastaan edes oli: "I don't remember who you are/ Are you someone that I saw/ 'Cause I really am confused/ But I think that I still love you”. Rakkaus ei laulun nimestä huolimatta ole typerää, se on ainoa asia maailmassa, joka merkitsee jotain, vaikka se sitten olisikin rakkautta kaikkein abstrakteimmassa muodossaan.
Samaa viestiä kantaa jo nimensäkin puolesta Love Will See You Through. Rakkauden eteen kannattaa tehdä töitä, koska vaikeina aikoina se auttaa eteenpäin: ”If you got a girl you should treat her kind/ Always give a loving sign to let her know/ Take her out onto the town, you could be a funny clown/ If she wants to laugh”.
Levyn päättävä Rock ’n Roll/EGA kertoo toisenlaisesta
pelastavasta voimasta. Johnston luettelee 
elämänsä
vastoinkäymisiä masennuksesta piittaamattomiin ihmisiin, menetetyistä
unelmista, menetettyihin tyttöihin. Kaikelta pelastaa kuitenkin musiikin
parantava voima: ”I laid asleep and turned on
the radio/ The music to me was like a dream/ But oh that rock’n’roll
it saved my soul/ That rock’n’roll”. Ehkä kuvaavaa
esimerkki Johnstonin elämän ja musiikin ristiriitaisuudesta on kappaleen
outoon paranoiaan vajoava loppu: ”She said what’s
the Antichrist/ He said oh what did you do to her/ It’s probably she’s
been talking to Lucifer/ Is that really the night/ Oh, my, uh, uh/ alright/
hey”. Bändi piiskaa taustalla kuin The Stooges tai Butthole
Surfers parhaimmillaan.
Daniel Johnstonin fanien suhtautuminen Funiin on ollut aina ristiriitainen. Monet ovat nähneet sen olevan ylituotettu ja Paul Learyn vaikutuksen olevan liian suuri. Totta kai Johnstonin musiikillinen ydin yhä lepää hänen 80-luvun kotinauhoituksissaan, eikä Funilta ehkä löydy samanlaisia huippuja, kuin Walking the Cow, Grievances, Pot Head, Peak A Boo tai Story of an Artist, mutta loppujen lopuksi se vain esittelee Johnstonista uuden puolen. Tällä albumilla entinen pop-musiikkia rakastanut lo-fi-taiteilija on ihan oikea pop-muusikko, tosin melko eriskummallinen sellainen. Vaikea näitä biisejä vieläkään on radioon tai MTV:lle kuvitella. Lisäksi Fun on selvästi helpoin lähtökohta uusille Daniel Johnstonin kuuntelijoille. Levy esittelee hänen musiikkinsa viitekehyksessä, jota ”tavallisen” pop/rock-musiikin kuuntelijan on helpompi ymmärtää. Paul Learyn ansioista levy on sovituksellisesti monipuolinen sisältäen kaikkea bluesista ja folkista, herkkiin Beatles-henkisiin balladeihin ja säröiseen Stooges-jyystöön. Se on melodinen, välillä hölmö, välillä surullinen ja välillä outo – aika pitkälle samanlainen kuin tekijänsäkin.
"Piiloraita":
Ei piiloraitaa.
Reunion/ yhä kasassa/ hajonnut:
Yhä kasassa: Daniel Johnston tekee yhä aktiivisesti musiikkia ja on nykyään uusien tehokkaampien psyykelääkkeiden ansiosta enemmän ”kasassa” kuin aikoihin. Fun ei myynyt ilmestymisensä jälkeen Atlanticin odotusten mukaisesti ja suurille levy-yhtiöille tyypillisellä hienotunteisuudella Johnston sai lähteä lätkimään. Eipä tämä kuitenkaan paljon painanut artistia, joka oli koko uransa julkaissut levynsä itse tai pikkuriikkisten levy-yhtiöiden kautta. Levyjä Johnston on Funin jälkeen tehnyt useita, joista parhaita ovat Sparklehorsen Mark Linkousin tuottama Fear Yourself (2003) ja hieno live-levy Why Me? - Live at Volksbühne June 6, 1999 (2000). Viimeisin albumi, Lost and Found, ilmestyi vuonna 2006. Tällä hetkellä Daniel Johnston on ehkä musiikkiansakin tunnetumpi kuvataiteestaan. Hänen piirroksensa ovat kiertäneet näyttelyissä ympäri maailmaa. Vuonna 2004 Gammon Records julkaisi Daniel Johnston -tribuutti-levyn, jolla hänen kappaleitaan esittivät mm. Tom Waits, Beck, Mercury Rev, Flaming Lips, eels ja Death Cab For Cutie ja vuonna 2006 Daniel Johnstonin maine kasvoi moninkertaisesti, kun Jeff Feuerzeigin ohjaama hieno dokumenttielokuva The Devil and Daniel Johnston sai ensi-iltansa. Feuerzeig voitti elokuvan ansiosta vuoden 2005 Sundance-festivaaleilla parhaan ohjaajan palkinnon.
Ensi heinäkuussa Daniel Johnston esiintyy naapurimaassamme Ruotsissa (18. päivä Tukholmassa ja 19. päivä Göteborgissa). Mukana hänen taustabändissään on mm. Jad Fair, Mark Linkous, Norman Blake Teenage Fanclubista ja James McNew Yo La Tengosta. Suomen keikasta on varmasti toistaiseksi turha unelmoida.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit:
Rejected Unknown - kattava fanisivusto
Hi, How Are You - virallinen Daniel Johnston -sivu
Julkaistu 18.5.2008
