Dr.
Dre ei luonut pohjaa gangsta-rapille vain kerran, vaan onnistui siinä
urallaan kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla Dre alias André
Young oli osa legendaarista NWA:ta (Niggaz With Attitude), joka, jos ei aivan
synnyttänyt koko genreä (ainakin Schooly D ja Ice T olivat aikaisemmin
julkaisseet gangsta-henkisiä levytyksiä), ainakin nosti sen osaksi
populaarikulttuuria ja teki siitä miljoonabisnestä. Yhdessä
Ice Cuben, Eazy-E:n, MC Renin, Dj Yellan kanssa Dre tykitti riimejä väkivallasta,
rikoksesta, seksistä, huumeista ja katujen meiningistä sellaisella
suoruudella ja raivolla, ettei vastaavaa oltu aikaisemmin kuultu. NWA:n toinen
levy Straight Outta Compton myi yli 3 miljoonaa kappaletta, joista suurin
osa myytiin Amerikan lähiöihin, joiden valkoiset nuoret halusivat
elää fantasiaa Los Angelesin ghettojen jengiväkivallasta. Tilanne
oli samantapainen kuin niin ikään pääosin L. A.:sta ponnistavan
heavy metallin suhteen. Jokin sellaisissa kappaleissa, kuten pahamaineisessa
Fuck Tha Policessa, väkivaltaa tihkuvassa Straight Outta Comptonissa
ja rikollista elämää ihannoivassa Gangsta Gangstassa iskivät
1980-luvun lopun amerikkalaisteineihin samalla tavalla kuin Motley Crüen
hedonistinen sekoilu, Guns n' Rosesin katuromantiikka tai Slayerin synkät
väkivaltavisiot. Mutta eipä Straight Outta Compton olisi menestynyt
niin hyvin, ellei sen musiikki olisi ollut niin vakuuttavaa. Ice Cuben kirjoittamat
rapit muistuttivat todellista katujen runoutta, ja Dr. Dren tuottamat biitit
olivat ruudinmakuisen silottelemattomia ja jämäköitä.
Koomikko Chris Rock ei turhaan ole kuvannut Straight Outta Comptonia mustien
britti-invaasioksi ja ehkä hieman leikillään NWA:ta vaikutusvaltaisemmaksi
kuin Nirvana, Madonna ja Sex Pistols.
NWA ei kuitenkaan kestänyt kauan. Heti Straight Outta Comptonin jälkeen Ice Cube riitaantui Eazy-E:n kanssa, joka oli myös yhtyeen levy-yhtiön Ruthlessin johtaja. Cube ei mielestään saanut ansaitsemiaan rojalteja levystä, josta hän oli kirjoittanut suuren osan ja lähti omille teilleen. Dr. Dren tulevia seikkailuja ennakoiden NWA ja Ice Cube ryhtyivät musiikilliseen sanasotaan, jossa ei vittuilua säästelty. NWA:n kolmas levy Niggaz4Life (aka Efil4zaggin) sisälsi rankkaa dissausta Ice Cuben suuntaan mm. kappaleissa Message to B.A. ja Real Niggaz. Ice Cube oli heittänyt solvauksia NWA:n suuntaan jo debyytillään, kiitetyllä AmeriKKKa's Most Wantedilla, ja sama meininki jatkui miehen toisella soololevyllä Death Certificate, joka sisälsi legendaarisen ja pahamaineisen dissausbiisin No Vaseline. Koko NWA:n haukkuminen homoseksuaaleiksi oli temppu, joka muodostui osaksi dissausrappien perinnettä ja jota Dre tulisi tulevaisuudessa sekä käyttämään ahkerasti että jonka kohteeksi hän myöhemminkin joutuisi.
Riita oli loppujen lopuksi Dren (sekä Renin ja Yellan) kannalta lähinnä naurettava, koska heti Niggaz4Lifen jälkeen yhtye hajosi lopullisesti, kun Drekin alkoi epäillä Eazy-E:n bisnesmenetelmiä. Tässä vaiheessa kuvaan astui 1990-luvun alun rap-musiikin ehkä suurin ja varmasti pahamaineisin vaikuttaja, Death Row -levy-yhtiön harmaakarhua niin kooltaan kuin verenhimoiselta käyttäytymiseltäänkin muistuttava toimitusjohtaja Marion ”Suge” Knight. Jos Eazy-E:n liiketoiminta oli epäilyttävää, Knight toi levybisnekseen toimintatapoja, jotka soveltuivat enemmän vankilan seinien sisäpuolelle tai b-luokan gangsterielokuvan käsikirjoitukseen. Death Row Records syntyi, kun Eazy-E:hen kyllästyneet Dre, Knight sekä räppäri The D.O.C. (jonka henkivartija Knight tuolloin oli) päättivät perustaa oman levy-yhtiön. Alkurahoitus hankittiin vankilassa lusivalta huumeroistolta, ja yhtiön ensimmäiset artistit Knight kaappasi Eazy-E:n Ruthlessin tallista epämääräisissä olosuhteissa – neuvotteluvälineinä toimivat huhujen mukaan pesäpallomailat ja rautaputket. Oli miten oli, Ruthless luovutti Death Row:lle Dren lisäksi myös D.O.C:n ja r'n'b-laulaja Miche'len ilmaiseksi. Suge jatkoi tällä linjalla läpi Death Row:n menestysvuosien – musiikkibisnes kuhisi pahoinpitely-, uhkailu- ja jengikontaktihuhuista. Vain muutama vuosi Death Row:n perustamisen jälkeen levy-yhtiön suurimmat tähdet olivat joko häipyneet muille teille tai kuolleet, ja Knight istui vankilassa 9 vuoden kakkua. Vuodet 1992 ja 1993 olivat kuitenkin vielä kulta-aikaa, jolloin Knight ja Dre rakensivat unelmaansa 1990-luvun Motownista. Tämän loppujen lopuksi kestämättömän rakennelman paradoksaalisen vankan perustan muodosti Dren ensimmäinen soololevy The Chronic.
Ennen kaikkea The Chronic on yksi kaikkien aikojen parhaiten tuotetuista hip hop -levyistä – loogista tämä tietty onkin, Dre oli ennen kaikkea tuottaja. Tällä levyllä (tai levyä edeltävällä Deep Cover -singlellä) Dre loi g-funkin (gangsta-funk), George Clintonin 1970-luvun Parliamentin/Funkadelicin p-funkin pohjalle rakennetun musiikkityylin, joka perustui raskaille funk-sampleille, mollissa iniseville syntetisaattoreille ja synkille pianosoinnuille. Dren tuottamien levyjen lisäksi sitä saattoi kuulla lähes jokaisella 1990-luvun alkupuoliskon gangsta-rap-levyllä. G-funkista tulikin nopeasti ylikäytetty, mutta The Chronicilla se toimi vielä kuin AK-47 drive-by-ammuskelussa.
Dren soundi
The Chronicilla on laiska, hidas, auringonpolttama ja paksu kuin peruskoulun
kaurapuuro. Usein siitä tulee mieleen Los Angeles – silmiin paistava
aurinko, palmut ja loputtomat valtatiet, mutta myös kaupungin pimeä
puoli – paahtavan valkoisen valon musta varjo. Tämän levyn
soundillisena maisemana eivät ole L.A.:n neonvaloin hehkuvat kadut ja
yökerhot, paratiisimaiset merimaisemat saati sitten Bel Airin, Hollywood
Hillsin tai Brentwoodin luksushuviloiden täyttämät ökyalueet,
vaan Wattsin ja Comptonin tapaiset pientaloghetot, jotka näyttävät
ränsistyneisyydessään ja paskaisuudessaan lähinnä
sotatila-alueilta. Paikat, jotka vahvimmin saavat miettimään miten
lähes trooppinen paratiisi on voitu mokata niin pahasti.
Paljolti 70-luvun souliin ja funkiin perustuvien samplejen (Funkadelic, Parliament ja George Clinton luonnollisesti, mutta myös James Brown, Donny Hathaway ja Isaac Hayes) ansiosta The Chronicin soundi on hyvin samantapainen kuin klassisten soul- ja funk-levyjen. Tuon ajan albumien tapaan se myös tuntuu enemmän kuin osiensa summalta.
Räppärinä Dr. Dre ei ole lähelläkään samaa tasoa kuin tuottajana. Miehen riimit ovat verrattain jäykkiä ja ulosanti yksipuolista haukahtelua. Onneksi Drellä oli kuitenkin levyä tehdessään apuna salainen ase, joka lopullisesti nosti The Chronicin klassikon asemaan: nuori ja virtuoosimaisen lahjakas Cordozar Calvin Broadus, Jr., aka Snoop Doggy Dogg. Snoop oli tehnyt ensiesiintymisensä Dren Deep Cover -singlellä, jossa hän räppäsi suurimman osan säkeistöistä. Eikä mikään ihme; verrattuna Drehen Snoopin laulava, notkea ja laiskan venyttelevä tyyli oli jotain ennenkuulumatonta ja hänen riiminsä olivat taidokkaita ja kaikessa gangsta-uhossaankin leikkisän pirullisia. Kun Snoop tulee varsinaisesti kehiin (lyhyen intron jälkeen) levyn toisessa kappaleessa Fuck wit Dre Day (And Everybody's Celebratin') riimeillään ”Bow wow wow yippy yo yippy yay/ Doggy Dogg's in the motherfuckin house” The Chronic siirtyy heti uudelle vaihteelle, joka ei hellitä koko levyn täydellisen alkupuoliskon aikana.
Fuck wit Dre Day, Let Me Ride, The Day Niggaz Took Over, Nuthin' But a 'G' Thang ja A Nigga Witta Gun ovat kaikki 1990-luvun alun rap-klassikkoja, jotka asettivat ne esimerkit, joita muut vähäisemmät artistit pyrkivät kopiomaan: hidasta, rentoa ja reteän uhkaavaa gangsta-rappia parhaimmillaan. Snoopin lisäksi muutkin vierailijat kuten RBX, Dat Nigga Daz, Nate Dogg ja Lady of Rage pistävät parastaan. The Chronicin toinen puolisko ei nouse samalle tasolle kuin sen alkupuoli, lähinnä Snoopin räppien vähäisyyden ja epämääräisten (ja epähauskojen) skittien takia, mutta kyllä siltäkin omat huippunsa löytyvät. Lopullisen niitin The Chronicille iskee Snoopin paluu levyn päätöskappaleessa Bitches Ain't Shit, joka on kaikesta sovinismistaan huolimatta yksi gangsta-rapin klassisimmista kappaleista.
Sanoitukset ovat paikoitellen The Chronicin heikko kohta. Dre tuhlaa useamman kappaleen entisen bändikaverinsa Eazy-E:n perusteelliseen dissaamiseen. Heti Fuck wit Dre Day aloittaa vittuilukavalkadin: Eazya uhkaillaan, pilkataan ja kehotetaan painokkaasti imemään kaikkien asianomaisten munaa. Tylyimmillään meininki on kaukana hienostuneesta pilkanteosta: ”Gap teeth in ya mouth so my dick's gots to fit/ With my nuts on ya tonsils/ While ya on stage rappin at your wack-ass concerts/ And I'ma snatch your ass from the backside/ To show you how Death Row pull off that who-ride”. Kappale loppuu iloiseen yhteislauluun ”Eazy-E can eat a big fat dick”. Seksi ei levyllä ylipäänsäkään sisällä aikaisemmalle mustalle musiikille omaista erotiikkaa, vaan se on vankilatyylistä vallankäyttöä. Homoseksuaalista vihjailua on paljon kaikesta machoilusta huolimatta.
Muutenkaan levyn sanoitukset eivät juuri yllätyksiä tarjoile. The Chronic vyöryttää päälle väkivaltaa väkivallan jälkeen marinoituna huumeilla ja seksillä. Lähinnä Dre ja hänen (rikos)kumppaninsa ajelevat autollaan ympäri Los Anglesin ghettoja aseet valmiina, marisätkät huulessa ja pahat mielessä kuin jotkin nykypäivän villin lännen lainsuojattomat. Los Angeles on kuin armoton rajaseutu, jossa täytyy olla koko ajan paranoidin valmiina taistelemaan henkensä puolesta. Kuitenkin The Chronicin lyriikat sisältävät tietynlaista tenhoa. Dren, Snoopin ja heidän kavereidensa uho saavuttaa sellaisia maskuliinisen harhan huippuja, että ne huokuvat omanlaistaan fantastista voimaa. Näitä tyyppejä ei pysäytä mikään, he tekevät mitä haluavat, kylvävät ympärilleen hävitystä ja kaatavat naisia kuin Conan-barbaari parhaina aikoinaan. Moraalia ei ole, eikä sitä kukaan kaipaakaan. Katumustakaan ei luonnollisesti tunneta. Lil' Ghetto Boyssa yritetään ehkä kuvailla ghettojen nuorten miesten ahdinkoa realistisemmin, mutta muun levyn riemukkaan uhman ilmapiirissä se vaikuttaa yhtä fantastiselta kuin muukin hauskanpito aseiden, huumeiden ja viinan kanssa. Heti Lil' Ghetto Boysia seuraavassa kappaleessa A Nigga Witta Gun Dre julistaa: ”Who is the man with the masterplan?/ a nigga witta motherfucking gun!” Vahvimman laki on ainoa laki, jota noudatetaan, ja jos sattuu saamaan luodista nahkaansa, no, se on sen mulkeron oma vika: ”...and if you die/ you's a buster/ 'cause real niggas don't die.” Ei tavallaan mikään ihme, että gangsta-rap saavutti valtavan suosion. Se, että uhotaan, kirotaan ja räyhätään ilman rajoja ja sanotaan mitä sylki suuhun tuo, voi olla myös vapauttavaa. Täytyy vain tutkiskella lähimmän yleisen wc:n seiniä.
Yhteiskuntatieteilijät
voivat tietysti pohtia, mikä muutos 1980- ja -90-lukujen vaihteessa johti
tällaisen musiikkityylin syntyyn ja lähes täydelliseen hegemoniaa
hip hopin maailmassa. Vielä 1989 esimerkiksi De La Soulin Daisy Age -meininki
oli ajankohtaista, mutta vuonna 1992 toisen levynsä, osuvasti nimetyn
De La Soul Is Dead -aikoihin, se oli jo menneen talven lumia. The Chronicin
jälkeen muodissa olivat marijuananhajuiset laiskat biitit, gangsta-lyriikat
ja loputon uho, materialismi ja sovinismi. Totta kai vaihtoehtoisia näkökulmiakin
löytyi, mutta suurin osa 90-luvun rapista otti suuntansa Dr. Dren tekemisistä.
Kapinahenki ja anarkistinen ote, jota vielä NWA ja osittain The Chronic
edustivat, katosivat kuitenkin pian ja loppujen lopuksi g-funk synnytti vakavan
uhan koko rap-genren luovuudelle ja tulevaisuudelle. Hyvänä esimerkkinä
oli Percy ”Master P” Millerin No Limit -gangsta-viihdeimperiumi,
jonka toinen toistaan mielikuvituksettomammat halpatuotanto-gangsta-levyt
jatkoivat Dren ja Death Row:n perinnettä pahimmalla mahdollisella tavalla.
Yhteiskuntakritiikistäkään ei oikein gangsta-rapin kohdalla voi puhua. 70-luvun soulissa, josta Dre on ottanut suurimman osan sampleistaan, viesti ei olisi voinut olla erilaisempi. Vaikkapa Marvin Gayen yhteiskunnan epäkohdat huomioiva, mutta kuitenkin loppujen lopuksi positiivinen ote, on vain kaukainen muisto, samoin George Clintonin funk-remmien hipahtava ”free your mind and your ass will follow” -meininki. Tavallaan The Chronicin ja gangsta-rapin kaltainen nihilismi saattoi syntyä vain Yhdysvalloissa, jossa usko poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuteen varsinkin mustien keskuudessa oli 90-luvun alussa kenties lopullisesti menetetty. Käteen ei jäänyt paljon muuta kuin epätoivo, raivo ilman suuntaa ja väkivaltafantasiat.
Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri edellä mainituista syistä The Chronic on ehdottomasti yksi 1990-luvun klassikoista. Pelkästään sen vaikutus 90-luvun rap-musiikkiin tekee siitä luonnollisesti tärkeän levyn, vaikka vaikutus ei olisikaan ollut yksiselitteisen positiivinen. Äärimmäisestä poliittisesta epäkorrektiudestaan huolimatta se on voimakas teos, jonka musiikillista tehoa on vaikea kieltää. Vielä selvempää tämä on sellaisen eurooppalaisen näkökulmasta, joka ei puhu englantia äidinkielenään. Kyllä Dre, Snoop ja kumppanit saavat sanoja ymmärtämättömänkin pyllyt pyörimään ja tanssijalat vispaamaan.
”Piiloraita”:
Kyllä: Alunperin Bitches Ain't Shitiä ei ollut merkitty levyn kappalelistaan.
Ei aktiivinen/ Yhä aktiivinen/ Palannut lauteille:
Yhä aktiivinen: Sooloartistina Dr. Dre ei osoittautunut kovin tuotteliaaksi, mutta tuottajana hän loihti soundit useisiin hitteihin 1990- ja 2000-luvuilla. The Chronicin jälkeen hän tuotti toisen 1990-luvun alun gangsta-rapin ja Death Row:n mestariteoksen – Snoop Doggy Doggin Doggystylen (1993). Ainoa levyn hohtoa heikentävä seikka oli, että se oli käytännössä The Chronicin jatko-osa: Dr. Dre käytti periaatteessa kaikki samat musiikilliset temput uudestaan. Death Row:n menestys jatkui Murder Was The Case - ja Above The Rim -elokuvien soundtrackeilla (molemmat 1994), sekä erinäisten moraalinvartijoiden vihat päälleen saaneella Tha Dogg Poundin Dogg Foodilla (1995). Kaikki olivat Dren tuottamia ja käytännössä saman g-funk-tyylin lypsämistä. Death Row:n ongelmat alkoivat samoihin aikoihin, kun poliisit kiinnostuivat firman toimintatavoista ja väkivalta eskaloitui Suge Knightin ja Tupac Shakurin pakkomielteisen itärannikko vastaan länsirannikko -taistelun tuoksinassa. Dr. Dre ei loppujen lopuksi ollut aivan yhtä kiinnostunut jengitappeluista ja kaupunkisodasta kuin hänen levystään olisi voinut käsittää ja lähti Death Row:lta lätkimään julistaen samalla gangsta-rapin kuolleeksi (Ronin Ron Death Row -historiikissa Have Gun Will Travel yhdeksi lähdön syyksi annetaan se, että Knight aikoi laittaa Dren tuottamaan juuri signaamaansa Mc Hammeria!).
Death Row:lle sen kirkkaimman musiikillisen tähden menetys oli lopullinen kuolinisku – levy-yhtiön elämä jatkui lähinnä musiikiltaan keskikertaisena halpisversiona The Sopranosista. Dre kuitenkin jatkoi menestyksekästä tuottajan uraansa oman Aftermath-levymerkkinsä turvissa. Firman alku oli hidas, mutta vuonna 1998 Dre osui kultasuoneen nuoren Marshall ”Eminem” Mathersin kanssa, josta tuli 1990-luvun ensimmäinen ja ainoa arvostettu valkoinen räppäri. Eminemin levyt myös luonnollisesti myivät kuin ulostuslääke vanhainkodissa. Myös suositut rap-tähdet 50 Cent ja The Game saivat lähtölaukauksensa Aftermathilla ja tuotantoapua Dreltä. Vuonna 1999 ilmestyneen toisen soololevynsä 2001 jälkeen Dre on keskittynyt tuotantohommiin. Hänen tuoannostaan ovat nauttineet räppäreiden, kuten Xzibit, Eve, Jay-Z, lisäksi myös R&B -tähdet (Mary J. Blige), popparit (Gwen Stefani) ja Burt Bacharach (At This Time -albumi vuodelta 2005)!
Tämän vuoden lopulla pitäisi viimein ilmestyä Dr. Dren odotettu kolmas (ja miehen omien sanojen mukaan myös viimeinen) soololevy Detox, jonka julkaisua on siirretty kerta toisensa jälkeen. Nähtäväksi jää onko mukana Dren uusin gangsta-homie Burt.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit:
Julkaistu 4.9.2008
