Rolling
Stone: How would you describe the new album?
E: Cancer rock. I can see the commercial now: "The kids are digging cancer rock!"
- Mark Everett Rolling Stone -lehdessä 1998
Mark Oliver Everett ei varsinaisesti tullut mistään onnellisesta
perheestä. Hänen isänsä oli nerokas fyysikko Hugh Everett
III, joka kehitti kvanttifysikaaliseen tulkintaan perustuvan monimaailmamallin
ja yleistetyt Lagrangen kertoimet operaatioanalyysin käyttöön.
Ensimmäistä teoriaa ei otettu fyysikkopiireissä vakavasti (teorian
vaikutus on ollut suuri science fiction -kirjallisuuteen), mutta toisen keksintönsä
ansiosta hän tuli multimiljonääriksi. Hugh Everett oli nerokas
tiedemies, mutta ihmisenä amatööri, joka oli kykenemätön
kommunikoimaan oman perheensä kanssa ja saattoi olla päiviä
sanomatta sanaakaan. Hän kuoli sydänkohtaukseen vain 51-vuotiaana,
todennäköisesti tupakan ketjupolton ja ankaran ryyppäämisen
takia. Isänsä ruumiin löysi nuori Mark Everett. Hugh oli myös
ehdoton ateisti ja oli pyytänyt, että hänen maalliset jäännöksensä
heitettäisiin roskiin hänen kuolemansa jälkeen. Ruumiin tuhkaamisen
jälkeen Everettin äiti teki työtä käskettyä.
Vuonna 1996, kun Everettin (joka nyt tunnettiin nimellä E) yhtye Eels julkaisi Dreamworks-debyyttinsä Beautiful Freak, se ei suinkaan ollut miehen ensimmäinen levytys. Tavallaan Mark Everettin ura on kuin pienoisversio yhden hänen selvän esikuvansa, Tom Waitsin, vastaavasta. Waits aloitti musiikkiuransa verrattain perinteisillä jazzahtavilla singer-songwriter-levyillä, kunnes hän vuonna 1983 julkaisi Swordfishtrombonesin ja soundi muuttui radikaalisti. Tämän jälkeen Waits jatkoi sitten aika pitkälti tällä samantapaisella kokeellisella linjallaan, nousten kriitikkojen ja oudomman musiikin ystävien juhlakaluksi, mutta harvoin kuitenkaan myyntilistojen kärkeen.
Mark Everett julkaisi debyyttilevynsä nimeltään Man Called E vuonna 1992. Levy sisältää melodisesti taitavaa pop/rockia, jossa on kyllä havaittavissa merkkejä Everettin tulevasta urasta Eels-nimellä, mutta musiikki on vielä paljon perinteisempää ja keskitien soundia lähentelevää. Samaa linjaa jatkoi vuonna 1993 ilmestynyt toinen E-levy Broken Toy Shop. Menestys oli vielä tässä vaiheessa vähäistä ja Polydor antoi Everettille kenkää.
Everettin seuraavana siirtona oli perustaa oikea bändi (tai ainakin oikea live-bändi). Edellisen levynsä aikoihin hän oli tavannut rumpali Jonathan ”Butch” Nortonin ja kun mukaan vielä saatiin basisti Tommy Walter, oli Eelsin ensimmäinen kokoonpano valmis. Tämä järjestely ei tullut kestämään pitkään (Tommy lähti heti tämän levyn jälkeen ja Butch vuonna 2003) ja Beautiful Freakin oli suurilta osin Everettin sooloalbumi. Levy oli äänitetty ennen ”bändin” kasaamista ja muut Eelsin jäsenet eivät sillä soittaneet. Joka tapauksessa levy kuulosti enemmän bändin tekemältä kuin aikaisemmat E-levyt ja paljon niitä ajankohtaisemmalta. Levyn musiikki oli yhä pohjimmiltaan melodista pop/rockia, mutta soundit oli saatu muun muassa Dust Brothers -tuottajaduosta tutun Mike Simpsonin ja vaihtoehtopopin monitoimimiehen Jon Brionin avustuksella enemmän 90-luvun puoliväliin sopivaksi. Mukana oli sampleja, hip-hop-vaikutteisia rumpubiittejä ja säröisiä alternative-rock-sävyjä – vähän samaan tapaan kuin vain kahta kuukautta aikaisemmin julkaistulla Beckin Odelaylla (jota tuottamassa Simpson niin ikään oli).
Beautiful Freakista
tuli Eelsin uran suurin kaupallinen menestys, eikä ihme: kappaleet olivat
modernien soundiensa lisäksi (tai niistä huolimatta) hienoja, sanoitukset
persoonallisia ja yhtye kuulosti omaperäiseltä. Varmasti myös
levyttäminen yhtyenimen alla auttoi. Kaksi ensimmäistä levyltä
julkaistua singleä Novocaine For The Soul ja Susan's House olivat suuria
hittejä, mutta varsinkin kotimaassaan yhtye alkoi näyttää
yhtenäisine blondattuine hiuksineen ja trendikkäine soundeineen
ajalleen tyypilliseltä yhden (tai kahden) hitin ilmiöltä. Eivätpä
kriitikotkaan mitenkään hulluina olleet, vaikka Beautiful Freak
oli ja on loistava levy. Ainoastaan sen paikoitellen teiniangstissa rypevät
sanoitukset tuntuvat nykyään tuolloin jo 30 vuotta täyttäneen
Everettin suusta hiukan kiusaannuttavilta. Englannissa ja manner-Euroopassa
yhtye otettiin kuitenkin innolla vastaan (tässäkin Everettin ura
seurailee Waitsin vastaavaa). Sitten tapahtui tragedia toisensa jälkeen
ja Everettin koko maailma romahti kertaheitolla.
Nuoruudessaan Mark Everett oli ollut melkoinen ongelmatapaus, joka joutui pidätetyksi ja sai potkut koulusta, mutta vielä enemmän ongelmia oli hänen siskollaan Elizabethilla, joka kärsi pitkään vaikeasta skitsofreniasta. Beautiful Freakin ilmestymisvuonna 1996 Elizabeth, joka oli tutustuttanut pikkuveljensä musiikin maailmaan levykokoelmansa ja kitaransa avulla, onnistui usean yrityksen jälkeen tekemään itsemurhan. Samaan aikaan Everettin äiti Nancy oli sairastunut keuhkosyöpään ja ennuste näytti lohduttomalta (Nancy kuoli pian levyn ilmestymisen jälkeen). Everett tajusi, että pian hän tulisi olemaan ainoa elossa oleva perheensä jäsen ja päätti käsitellä suruaan seuraavalla levyllään. Jos Beautiful Freakin masennuksesta ja ulkopuolisuudesta kertovat kappaleet olivat omalla tavallaan universaaleja, vuonna 1998 ilmestynyt Electro-Shock Blues -levy on avoimen omaelämänkerrallinen ja raastavan henkilökohtainen.
Electro-Shock Blues on yksi harvoista onnistuneista ”konsepti-levyistä”, ainakin yksi niistä ani harvoista sellaisista, joka on tehty 1990-luvulla. Jo kappaleiden nimistä käy selväksi, ettei tämä ole ihan jokapäiväinen pop-levy: Elizabeth on the Bathroom Floor, Goin to Your Funeral Part I & II, My Descent Into Madness, Hospital Food, The Medication Is Wearing Off. Laulut käsittelevät nimiensä mukaisen lohduttomia aiheita: Elizabethin masennusta, Everettin vierailuja hänen luonaan mielisairaalassa, hänen kuolemaansa ja lopulta hautajaisiaan, äidin hidasta riutumista sairaalassa ja tuskallisia, mutta lopulta turhia syöpähoitoja. Samalla E käsittelee suhdettaan kuolemaan ja läheisten menettämiseen tavalla, jota ei pop- tai rock-levyillä ole usein tavattu. Lähemmin Electro-Shock Blues liittyy kirjallisuuden maailmaan.
Levyllä Eels on musiikillisesti yhä jotenkuten tunnistettavissa samaksi yhtyeeksi joka julkaisi popahtavan Beautiful Freakin, mutta tämä johtuu enemmänkin Everettin persoonallisesta laulunäänestä ja melodiakuluista kuin soundillisesta yhtenäisyydestä. Jos yhtyeen debyytin äänimaisema oli ollut lämmin, ilmava ja surumielinen, nyt kaikki oli raaempaa, riisutumpaa ja pelkistetympää - soundiin tuli yhä enemmän vivahteita vanhasta bluesista ja countrysta. Levyltä löytyy kaksi Everetiin ääripäätä: Electro-Shock Blues on jaettu kahteen osaan vanhanaikaisen vinyylilevyn tapaan – ensimmäinen puolisko on sähköisempi ja toinen puolisko pitkälti akustinen. Sellaiset kappaleet kuten Cancer For The Cure ja Hospital Food ovat tuskaisia huutoja surua vastaan Everettin karjuessa kuin piinattu eläin ja pelkistetyn räminäbluesin tuodessa mieleen Tom Waitsin meluisimmat hetket. Hitaammat kappaleet ovat akustisine kitaroineen äärimmilleen pelkistettyjä, hiljaisia ja hauraita. Useimmat kappaleet ovat jotain tältä väliltä - ensimmäisenä singlenä julkaistu Last Stop: This Town on jopa tanssittava ja hauska ”Get Down” -huudahduksineen, kunnes tajuaa mistä sanoituksissa puhutaan. Electro-Shock Bluesin kappaleet ovat täynnä Everettin musiikille tyypillisiä jippoja, kuten vanhanaikaisen kuuloisia naiskuoroja, lelupianoa, jousia, thereminiä, linnunlaulua ja outoja lyömäsoittimia. Tällä kertaa rumpali Butchkin on päässyt mukaan soittamaan. Miehen funky tyyli sopii Everettin laulujen taustalle kuin nyrkki silmään. Vierailijoitakin levyltä löytyy – mukana ovat juurimuusikko, tuottaja ja soundtrack-säveltäjä T-Bone Burnett, laulaja-lauluntekijät Lisa Germano ja Grant Lee Phillips ja toisen esiintymisensä Eelsin kanssa tekevä Jon Brion.
Everettin kehittyminen sanoittajana on yksi levyn hämmästyttävimmistä puolista. Viimein hän oli kykeneväinen kommunikoimaan erikoisen maailmankuvansa sen ansaitsemalla tavalla. Electro-Shock Blues olisi pahimmillaan voinut olla masentava, sisäänpäin kääntynyt ja vaikeasti avautuva epäonnistuminen. Totta kai se on intensiivisen henkilökohtainen – ehkä yksi avoimesti henkilökohtaisempia levyjä ikinä, mutta silti sen kuuntelusta ei tule kiusallisen tirkistelevä olo. On vaikea sanoa kuinka hyvin levy toimisi ilman sen taustatarinan tuntemista. Todennäköisesti kappaleet kantaisivat ilman sitäkin, mutta tarina levyn takana antaa sille lisäarvoa. Näin tuntui Everettkin ajattelevan: hän koki tärkeäksi tarinansa kertomisen haastatteluissa (itse asiassa Everett kertoi, että se oli ainoa syy haastattelujen tekemiseen).
Vaikka Electro-Shock Blues on paikoitellen haastava ja erittäin synkkä,
Everett pystyy välttämään
henkilökohtaisuuden ja surullisen aihepiirin mahdollisesti aikaansaavan
ankeuden vaikutelman. Hän näkee henkilökohtaisesti musertavat
tapahtumat osittain positiivisena kokemuksena, jonka kautta hän sai viimein
mahdollisuuden löytää paikkansa maailmassa. Jo toisen puolen
alussa Last Stop: This Townissa aletaan nähdä tilanteen positiivisempia
puolia. Kuolleen ihmisen, joko Elizabethin tai Nancyn henki lentää
viimeisen kerran kotikaupunkinsa yllä ennen siirtymistään eteenpäin.
Kappaleen viesti on selvä, kaikesta huolimatta maailma jatkaa elämäänsä,
kuten aina ennekin. Climbing to The Moonissa Everett puhuu taas Elizabethin
suulla ja vaikka kappaleen melodia on surumielinen sen kauneus tuntuu kertovan
siitä, että ehkä Elizabethin ratkaisu kuitenkin vei hänet
parempaan paikkaan. Ehkäpä sisko tuntee olonsa siellä paremmaksi
kuin maailmassa, johon hän ei oikein koskaan kuulunut. Levyn jatkuvana
teemana onkin oman paikan löytäminen. Ant Farmissa tämä
näkyy parhaiten: ”Walk down the street/
I'm thinking/ everybody move along/ I've got a sad-hearted needing/ to belong”.
Paradoksaalisesti kaikkien vaikeuksien jälkeen tämä ikuinen
ulkopuolinen alkaa viimein löytää tätä paikkaa ja
uutta voimaa ja tarkoitusta elämälleen.
Hyvän konseptilevyn tavoin Electro-Shock Bluesin viimeiset kappaleet vievät tarinan päätökseen. Tavallaan Beautiful Freakin Novocaine for The Soulille vastaukseksi kirjoitetussa The Medication Is Wearing Offissa Everett alkaa ymmärtää, että menestysten jälkeen ympäröivän maailman lisäksi myös hänen oman elämänsä on jatkuttava. Elizabethin tai Nancyn antama kello jatkaa tikittämistä: ”See this watch she gave me?/ well it still ticks away/ the days I'm claiming back for me.” Lääkkeiden vaikutus loppuu ja Everett tietää, että se tulee tekemään helvetin kipeää. Silti hän uskoo, että hänen sydämensä jatkaa lyömistään ja elämää kulkee rataansa. Kellon tavoin muistot jäävät elämään menetettyjen rakkaiden poistuttua. Elämä on kuitenkin tässä vaiheessa suunnatonta: ”Sunrise on the corner of/ sunset and alvarado/ I think what the hell do I do now/ watch the day disintegrate/ so I can stay up late and wait”, mutta seuraavassa, levyn päättävässä kappaleessa Ps. You Rock My World tulevaisuuskin alkaa hahmottua:
”I was at a funeral the day I realized
I wanted to spend my life with you
sitting down on the steps at the old post office
the flag was flying at half mast
and i was thinking 'bout how
everyone is dying
and maybe it is time to live”
Vaikka Everett on vielä epätietoinen tulevaisuuden suunnasta, hän on viimein ymmärtänyt, että vastoinkäymiset, suru ja lapsuuden vaikeudetkin ovat tehneet hänestä sen henkilön, joka hän nyt on. Se joka pyrkii välttämään surun ja elämän kolhut ei tule koskaan myöskään näkemään maailman kauniita ja hienoja puolia:
”laying in bed tonight i was thinking
and listening to all the dogs
and the sirens and the shots
and how a careful man tries
to dodge the bullets
while a happy man takes a walk
and maybe it is time to live”
Electro-Shock Blues on surullinen ja kaunis, lopulta elämää
kuoleman ympäröivänä juhliva tarina. Se on poikkeuksellinen
levy, joka on yksi 90-luvun ehdottomista mestariteoksista ja joka hakee vertaistaan
myös rockin historiassa. Levyllä Everett onnistui yhdistämään
sanoitusten syvällisyyden hienoihin melodisiin, välillä surullisiin
välillä vihaisiin ja lopulta toiveikkaisiin kappaleisiin. Näistä
muodostuu ”pop-levy”, joka kertoo meille elämästä
enemmän kuin tältä genreltä luulisi mahdolliseksi. Everettin
musiikki sai tällä levyllä lopullisesti muotonsa, jota se on
seuraillut Eelsin myöhemmillä levytyksillä. Samalla sai muotonsa
myös maailmankuva, joka on Mark Everettille ominainen. Hiukan maailmaan
väsynyt, surumielinen, ehkä kyyninenkin, mutta samalla siitä
huumoria löytävä ja elämän pieniä asioita arvostava.
Ehkäpä on parasta jättää viimeinen sana Everettille
itselleen, kappaleesta 3 Speed:
”Life is funny
but not ha ha funny
peculiar I guess”
”Piiloraita”:
Ei piiloraitaa
Hajonnut/ Yhä kasassa/ Reunion:
Yhä
kasassa: Everett jatkaa yhä aktiivisesti musiikin tekemistä
Eels-nimellä. Muutaman hyvän, mutta kauas loistavasta jääneen
levyn jälkeen vuonna 2005 ilmestynyt Blinking Lights and Other Revelations
oli jälleen kaikessa sekavuudessaankin mestariteos. Vuosien saatossa
Everett on julkaissut Eels nimellä myös useita live-albumeja, omalla
nimellään soundtrackin elokuvaan Levity ja hip-hop-albumin (loistavalla)
salanimellä MC Honky. Tänä vuonna ilmestyneet kokoelmat Meet
the Eels: Essential Eels ja Useless Trinkets juhlistivat yhtyeen uran kymmentä
ensimmäistä vuotta. Samaan aikaan Everett julkaisi myös omaelämänkertansa
Things the Grandchildren Should Know.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit:
Julkaistu 5.6.2008
