Evan
Dando ei ollut mikään tyypillinen 1990-luvun alun rokkari. Aikana,
jolloin jokainen itseään kunnioittava rock-tähteyden havittelija
korosti vaikeaa lapsuuttaan trailer parkissa ja nuhjuista ulkomuotoaan Dando
erosi joukosta. Hän oli komea, hiukan poissaolevan oloinen kultapoika,
jonka isä oli asianajaja ja äiti malli. Nuorelle Evanille annettiin
kultalusikka suussa, mutta hän ei kertakaikkiaan jaksanut keskittyä
yliopistossa, josta hän sai kenkää huonojen arvosanojen takia.
Musiikki oli tie kohti jotakin, kenties parempaa, mutta eipä The Replacementsin
ja Hüsker Dün Minnesota-punkiin hurahtanut nuorukainen varmaan sitä
ammatikseen kuvitellut. Vuonna 1986 Bostonin Commonwealth School -eliittikoulussa
opiskellut Dando perusti ystäviensä kanssa Lemonheadsin. Yhtye tunnettiin
lyhyen aikaa nimellä The Whelps, mutta pian se nimettiin uudelleen karamellin
mukaan, joka oli ”kirpeä kuoreltaan, mutta sisältä makea”.
Alunperin yhtyeessä soitti Dandon (laulu/kitara/rummut) lisäksi
Ben Deily (laulu/kitara/rummut) ja Jesse Peretz (basso). Sekä Deily että
Dando kirjoittivat biisejä ja yhtyeen tyyli oli yhdistelmä hardcorea
ja melodisempaa punkia. Lemonheadsin alku oli hidas – kaikki yhtyeen
jäsenet olivat patalaiskoja ja epämotivoituja tekemään
kovinkaan paljon bändinsä eteen.
1980-luvun lopulla Lemonheads julkaisi Hate Your Friendsin (1987), Creatorin (1988) ja Lickin (1988). Miehistö oli jo tähän mennessä vaihdellut (lähinnä rumpupalli sai tiuhaan uuden takapuolen päällensä), mutta Lickiin mennessä yhtye oli ajautunut selkeään kriisiin. Dando oli vähitellen kehittynyt kohti ilmaisua, jossa punkiin yhdistyivät 60-luvun pop, country ja folk, kun taas Deily jatkoi Buzzcocks-vaikutteisten punk/pop-ralliensa vääntämisen. Lickillä hänen sinänsä ansioituneet kappaleensa kuten Anyway ja Ever erottuivat kovin paljon Dandon ensimmäisistä akustisimmista kokeiluista. Vaikka Lickille nauhoitettu säröpop-coveri Susanne Vegan Lukasta antoikin yhtyeelle sen ensimmäisen vaihtoehtoradiohitin, Lemonheadsin taru varsinaisena yhtyeenä oli ohi. Tästä eteenpäin se tulisi olemaan yhtä kuin Evan Dando ja hänen vaihtelevat soittokumppaninsa.
Vuonna 1992 Lemonheadsiin kuului yhtyeen pitkäaikaisin rumpali David Ryan (hän soitti kolmella levyllä Lovey, Ray ja Come on Feel...), sekä bassossa ja taustalaulussa Dandon tuolloinen heila, itsekin vaikuttavan musiikkiuran (sekä omalla nimellään että Blake Babies -yhtyeessä) tehnyt alternative-laulaja-laulunkirjoittaja Juliana Hatfield. Tällä porukalla Lemonheads rantautui Los Angelesiin äänittämään jälleen yhden kokoelman Dandon hypermelodisia lauluja. Tuskinpa kukaan odotti, että sessioiden lopputuloksena syntyneestä It's a Shame About Raysta tulisi yhtyeen läpimurto, joka veisi sen vähäksi aikaa vaihtoehtolistoille, MTV:hen ja Dandon teinilehtien kansikuvapojaksi. Hyviä merkkejä tosin oli ilmassa – 1991 julkaistusta Nirvanan Nevermindista oli tullut hetkessä kulttuurinen ikoni ja sen aloittaman vaihtoehtorock-buumin myötä myös monet pitkään Amerikan kaljabaareja ja nuhjuisia keikkapaikkoja kiertäneet vaihtoehtoyhtyeet saivat levytyssopimuksen isolta levy-yhtiöltä ja kokivat ennenkuulumatonta kaupallista menestystä. Eihän Lemonheads toki kovinkaan paljon Seattlen grunge-tähtiä muistuttanut – se oli paljon kepeämpi, melodisempi, haaveilevampi ja lämminhenkisempi, mutta tuolloin monet muutkin 1980-luvulla perustetut vaihtoehtoyhtyeet iskivät hetkellisesti valtavirtaan.
Sekin auttoi, että tällä kerta ikuiselta alisuorittajalta vaikuttanut Dando tuntui kerrankin yrittävän tosissaan, vaikka miehen aivot tuntuivatkin liikkuvan hiukan omia polkujaan – levyn tuottajiksi palkattiin The Robb Brothers nimellä kulkenut veljesparvi, joiden aikaisempiin tuotantomeriitteihin lukeutuivat mm. Rod Stewart, Art Garfunkel ja John Cougar Mellencamp. He olivat kuitenkin 60-lukudiggareille tuttuja hahmoja Robby & The Robins, The Robbs ja Cherokee -yhtyeistä, joista keskimmäinen oli toiminut mm. Dick Clarkin Where the Action Is -televisio-ohjelman housebändinä. Dandoon varmasti vaikutti suuresti se, että veljekset olivat tunteneet John Sebastianin ja The Byrdsin lisäksi myös Dandon sankarin, edesmenneen country-rock-kulttitähden Gram Parsonsin. Kaiken lisäksi heidän ranchinsa oli sijainnut Charles Mansonin ”perheen” naapurissa (jotka olivat käyneet veljesten mailla appelsiinivarkaissa). Levyllä vierailleet muusikotkaan eivät ehkä olleet sieltä viileimmästä päästä – Robbin veljesten kontakteilla levylle saatiin pedal steel -kitaraa soittamaan entinen Steely Dan/ Doobie Brothers -legenda Jeff ”Skunk” Baxter ja olipa mukana myös imelästä pop/metal-yhtye Nelsonista tuttu (ja Ricky Nelsonin poika) Gunnar Nelson.
Levyn soundissakaan ei seurattu sitä ilmeisintä tietä. Jos It's a Shame About Rayn olisi tuottanut vaikkapa Butch Vig, sille oltaisiin saatu epäilemättä sellainen hiljaiset säkeistöt /säröiset kertsit -dynamiikkaa edustava kaupallinen tuote, joka olisi löytänyt tiensä jokaisen jenkkiteinin sotkuiseen huoneeseen ja tehnyt Lemonheadsista seuraavan ”uuden Nirvanan”. Tähän Dando oli kuitenkin aivan liian omapäinen ja lahjakas. Sekin auttoi, ettei kukaan osannut arvata, että juuri Lemonheads voisi menestyä, varsinkin kun sen ensimmäinen Atlanticille levytetty albumi Lovey oli ollut täysi floppi. Näin ollen Dando ja kumppanit saivat työskennellä rauhassa omaan tyylinsä ja lopputuloksena oli yksi 1990-luvun rockin mestariteoksista.
It's a Shame About Ray on soundillisesti melko yksinkertainen. Sen keskeisinä rakennuspalikoina ovat helisevä akustinen- ja suriseva sähkökitara, napakan yksinkertainen rytmisektio, tarttuvat 60-lukuhenkiset melodiat, suurimmilta osin rivakka punk-tempo ja Dandon lämpimästi mumiseva laulu, joka kuulosta siltä kuin hän olisi juuri herännyt raukean rentouttavilta päiväunilta. Moni yhtye on yrittänyt yhdistellä poppia ja punkia, melodiaa ja säröä samankaltaisista ainesosista, mutta harva on siihen näin toimivasti pystynyt. Dandon kappaleet vaikuttavat ensikuulemalta hämäävän yksinkertaisilta, mutta ne ovat tarkasti rakennettuja ja melodisesti kekseliäitä. Tästä syystä ne jaksavat kuulostaa tuoreilta vuosia levyn ilmestymisenkin jälkeen. It's a Shame About Raylla Dando viimein tavoitti se kuolemattoman pop-laulun tekemisen taidon, joka näytti olleen niin vaivatonta lastenleikkiä hänen 60-luvun idoleilleen.
Levyä
ei myöskään vaivannut sitä edeltäneitä ja seuranneita
albumeja leimannut huumeinen sekavuus ja haahuilu, jonka ansiosta levyille
pääsi kaikenlaisia epämääräisiä hölmöilyjä
(punk-) pop-helmien rinnalle. Olihan tälläkin levyllä omat
oudot puolensa – Hair-musikaalista napattu Frank Mills -coverbiisi,
kummalliset vierailijat ja oudot sanoitukset, mutta kuitenkin levy oli ekonominen
(se kestää alle puoli tuntia), fokusoitunut ja iskevä. Olennaisinta
ovat tietysti kappaleet ja ne olivat parhaita mitä Dando oli koskaan
kirjoittanut. Nimikappale, Rudderless, Bit Part, My Drug Buddy, Confetti,
Rockin' Stroll ja Alison Starting To Happen olivat kaikki välittömiä
vaihtoehtorock-klassikkoja, eikä levyltä oikeastaan huonoja biisejä
löydy.
Hämmästyttävintä It's a Shame About Rayn onnistumisessa oli se, että se tapahtui pitkälti kappaleiden hienojen melodioiden ansiosta; Dando ei koskaan ole ollut mikään loistava sanoittaja ja tälläkin kertaa hänen lyriikkansa olivat suurilta osin melko heikkoja. Vaikka levyä on kuunnellut vuosikausia, on vaikea sanoa, mistä monet kappaleet oikeastaan kertovat, osaksi siksi, ettei Dandon laulusta oikein saa selvää ja osaksi siksi, ettei sanoissa lopulta ole paljon järkeä. Edes mies itse ei osannut selittää mistä vaikkapa It's a Shame About Ray kertoi. Ilmeisesti kappaleen nimi ja säe ”I’ve never been too good with names” tuli australialaiselta baarimikolta, joka kutsui kaikkia asiakkaitaan nimellä Ray, mutta lopulta kappale on vain kokoelma ihan toimivia säkeitä, jotka eivät muodosta oikein kunnollista kokonaisuutta. Melodisesti hieno melankolinen Turnpike Down sisältää sellaisia sanoituksia, kuten: ”I’m lost in the see-through/ Pane always needs a bath/ Between a want and a need to/ Butterscotch streetlamps mark my path.”
My Drug Buddy kertoo siitä, kuinka Dando ja hänen naispuolinen ystävänsä ostavat huumeita, eikä sano aiheesta paljon muuta. Rockin' Stroll kuvailee ilmeisesti hänen tuntemuksiaan vauvana äitinsä työntämien vaunujen kyydissä. Monet kappaleet tuntuvat kuvaavan epämääräisen onnellista huumeista tokkuraa, jossa erilaisia toisiinsa liittymättömiä mielikuvia häilyy aivojen läpi, mutta huumeiden käytön synkemmätkin puolet alkavat nostaa päätään (Ceiling Fan in My Spoon, Rudderless).
Dandon kappaleita ei kuitenkaan ole järkeä analysoida pelkän tekstin pohjalta. Kun välillä abstraktit, välillä taas simppelit tekstit yhdistetään niitä kannatteleviin melodioihin ne saavat uudenlaista syvyyttä. Kuten niin usein rock-musiikissa yhtä tärkeää kuin mitä sanotaan on se miten se sanotaan. Niinpä Rudderlessin hokema ”like a ship without a rudder” yhdistettynä kauniin surumieliseen säveleen tekee siitä onnistuneen kuvauksen toivottomuuden pyörteeseen ajautuneesta elämästä. Bit Partin yksinkertaiset riimit: ”I wanna bit part in your life/ A walk-on would be fine/ ...I wanna bit part in your life/ Rehearsing all the time”, kuvaavat hienosti yksipuolisen rakkauden välillä toiveikasta välillä taas epätoivoista luonnetta. Varsinkin tässä kappaleessa Hatfieldin tyttömäisen kuulaat taustalaulut toimivat loistavasti.
Silti ei voi tietenkään väittää, että It's a Shame About Ray olisi varsinaisesti syvällinen levy, mutta tietynlainen höntti pilvenhajuinen välinpitämättömyys ja laiska hyväntuulisuus, ovat osa Lemonheadsin tenhoa. Nämä ovat myös niitä puolia, jotka yhtye toi mukanaan punk-menneisyydestään. Kaikesta menestyksestään huolimatta Lemonheadista tai Dandosta ei koskaan tullut sellaista sliipattua melodista pop/rock-hittikonetta, jota levy-yhtiöt siltä kenties olisivat odottaneet. Tavallaan Dando oli 1990-luvun alun x-sukupolven slacker-eetoksen ilmetymä – hänellä oli selvästi lahjoja, mutta niiden kanavoimisen suhteen oli vähän niin ja näin. 80-luvulle (ja myöhemmin 2000-luvulle) tyypillinen dynaaminen urasuuntautuneisuus oli tälle laiskiaiselle täysin vierasta. Paljon hauskempaa oli hengailla, soitella ja haaveilla.
Toisaalta "hällä väljä" -asenteen rinnalla kilpaili myös itsetuhoisuus, joka kenties johtui välinpitämättömyyden aiheuttamasta epäonnistumisesta tai ainakin johti siihen. Kuten niin monet muutkin 1990-luvun alun nousevat rock-kyvyt Dandokaan ei osannut tai halunnut ylläpitää menestystään vaan sekoili itsensä ennenaikaiselle eläkkeelle (vaikkakin väliaikaiselle sellaiselle). It's a Shame About Rayta seurannut Come on Feel the Lemonheads oli sekin hieno levy ja sisälsi lisää Dando-klassikkoja (Great Big No, It's About Time, Big Gay Heart, Down About It), muttei lyönyt yhtyettä todenteolla läpi. Sellaisissa kappaleissa kuin Style ja Jello Fund alkoivat myös näkyä säröt Dandon (mielen)terveydessä.
Come on Feeliä seurannut Car Button Cloth (1996) sisälsi niin ikään hienoa musiikkia (If I Could Talk I'd Tell You, The Outdoor Type, Break Me, Something's Missing), mutta se oli myös entistä synkempi ja kuulosti siltä kuin Dando olisi tasapainotellut vaarallisen lähellä henkisen kuilun reunaa. Tuskainen Losing Your Mind ja romuluinen Something's Missing tekivät selväksi, ettei kaikki ollut kunnossa, mutta varsinkin levyn loppupuoliskon kappaleet, kuten entisen Swell Maps -hämyn, Epic Sountracksin kanssa kirjoitettu lounge-kappale C'mon Daddy, murhaballadicoveri Knoxville Girl, Seitsemän-elokuvan inspiroima häiriintynyt 6ix ja oudosti nimetty ja yhtä oudolta kuulostava Secular Rockulidge, olivat kuin viimeisiä katkeilevia säikeitä Dandon ja todellisuuden välillä. Jopa humoristinen, Smudge-nokkamiehen Tom Morganin kirjoittama, The Outdoor Type kuulosti surulliselta.
Vuonna 1997 Lemonheads jäi tauolle. Suurelta osin Dandon huumeongelmien takia, mutta varmasti myös 1990-luvun alun vaihtoehtorock-soundin vanhentumisen takia. Merkkejä Dandon heräämisestä alkoi kuulua vuosituhannen vaihteen jälkeen: vuonna 2000 ilmestyi Evan Dandon nimellä julkaistu live-levy/ep -yhdistelmä Live at The Brattle Theathre/ Griffith Sunset ja 2003 Dandon ensimmäinen varsinainen soololevy, Baby I'm Bored. Hieno levy palautti Dandolle osan hänen menettämästään kriittisestä arvostuksesta ja suosiosta sekä raivasi tietä Lemonheadsin paluulle (kts. alla).
”Piiloraita”:
Ei, mutta Lemonheadsin ehkä menestynein single, onnistunut, mutta hiukan yhdentekevä cover-versio Simon and Garfunkelin Mrs. Robinsonista lisättiin levylle, koska siitä oli tullut listahitti. Yhtye ei pitänyt versiostaan, eikä olisi halunnut julkaista sitä.
Hajonnut/ yhä kasassa/ reunion:
Reunion: Vuonna 2005 The Lemonheads kasattiin virallisesti uudelleen. Yhtyeen nimettömälle levylle rytmiryhmäksi tuli legendaarisen The Descendents -yhtyeen basisti Karl Alvarez ja rumpali Bill Stevenson. Albumilla yhtye palasi lähemmäksi Loveyn särökitarasoundia ja punkimpaa ilmaisua. Vuonna 2005 Dando ja kumppanit esittivät ensimmäisen kerran It's a Shame About Rayn kokonaisuudessaan ja näin virallisestikin klassikkoalbumin statuksen saanut levy julkaistiin uudelleen vuoden 2008 alkupuolella demoilla, b-puolilla ja DVD:llä ryyditettynä ”Collector's Editionina”. Seuraava Lemonheads-albumi on viimeisimpien tietojen mukaan tulossa ensi vuonna (2009). Myös mm. Christina Aguileran, GG Allinin ja Leonard Cohenin kappaleita sisältävän Varshons-cover-levyn pitäisi huhujen mukaan ilmestyä vuoden 2009 puolella.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: The
Lemonheads-kotisivu
Julkaistu 13.11.2008
