Kuusi - 90-luvun klassikot II: Pulp: This Is Hardcore

90-luvun klassikot II: Pulp: This Is Hardcore (Island, 1998)

Pulpin nousu maineeseen on eräs rockhistorian pisimmistä, vaivalloisimmista ja poikkeuksellisimmista. Koulupoikien harrastusprojektina jo 1978 perustettu yhtye kamppaili lähes 15 vuotta kaukana valtavirrasta: paitsi että yhtye teki synkkämielistä, sisäänpäin kääntynyttä musiikkia, joka ei millään lailla soveltunut 80-luvun estetiikkaan, se myös kohtasi hämmentävän sarjan käytännön vastoinkäymisiä. Levy-yhtiöt hajosivat alta tai osoittautuivat täysin kädettömiksi. Jäsenet vaihtuivat nopeammin kuin NME:n suosikkibändit. Silloin harvoin, kun yhtye pääsi levyttämään, taloudelliset resurssit eivät olleet missään suhteessa musiikin kunnianhimoisuuteen, ja lopputulos jäi väistämättä vajavaiseksi.

Pitkästä historiastaan huolimatta Pulp onkin leimallisesti 90-lukulainen yhtye. Ennen kaikkea se yhdistetään tietysti brittipopin lyhyeen kultakauteen vuosikymmenen puolivälissä: Different Class (1995) kuuluu ilmiön ikonisimpiin albumeihin ja määritti zeitgeistiä ainakin Britanniassa siinä missä Oasis tai Blurkin. Mutta mikäli brittipop ymmärretään varauksettomaksi ”Cool Britannia” -hehkutukseksi ja kritiikittä isänmaalliseksi liikkeeksi, silloin Pulp ei koskaan ollut brittipoppia. Jarvis Cocker teki lauluja tavallisista ihmisistä, ja jos nämä sattuivat vaikuttamaan peribrittiläisiltä, johtui se siitä, että Cocker oli britti, ja hänen yksityiskohtiin ja pikkuhavaintoihin nojaava tyylinsä toimii parhaiten sidottuna definitiiviseen paikkaan ja aikaan.

Ei olekaan yllättävää, että Different Classin follow-up This Is Hardcore on miellettävissä jopa eräänlaiseksi anti-brittipop -albumiksi. Levyä käytetään usein esimerkkinä klassisesta comedown-albumista, siis tummasävyisestä, kyynisestä kiekosta, jollainen syntyy, kun saavutettu megatähteys näyttää varjopuolensa. Biografisten tietojen perusteella näkemys ei olekaan virheellinen. Cocker todella ajautui tuuliajolle kauan odottamansa julkisen tunnustuksen myötä. Osuutta asiaan oli niin perinteisellä päihteidenkäytöllä kuin itseinholla, joka seurasi huoletonta edustamista huonoissa julkkisjuhlissa ja yleiseksi mielipideautomaatiksi muuttumista.

Toisaalta This Is Hardcore vertautuu erinomaisesti myös siihen tilaan, johon itse brittipop oli levyn keväällä 1998 tapahtuneeseen julkaisuun mennessä ajautunut. Lähes kaikki liikkeen keskeiset nimet olivat tavalla tai toisella hukassa tai pakotetut miettimään radikaaleja suunnanmuutoksia. Samaan aikaan heikkotasoiset mediat lypsivät aiheesta viimeisiä mahdollisia palstamillimetrejä, ja Ocean Colour Scenen tapaiset masentavuudet olivat ottaneet aidosti kiinnostavien bändien paikan valtavirtayleisön suosikkeina.

Fiksuna miehenä Cocker on tietysti ymmärtänyt, ettei This Is Hardcoren kaltainen levy tulisi todennäköisesti herättämään samanlaista heroiista kansallishurmiota kuin edeltäjänsä. Levyn avauskappaleessa ”The Fear” todetaan lähes heti kärkeen: ”This is the sound of someone losing the plot / Making out that they're OK when they're not / You're gonna like it / but not a lot.” Kappale onkin kaukana pophitistä: raskasmielinen, mahtipontinen, goottirock-meets-Scott Walker -pala, joka välittää tekijänsä ahdistuksen paljaana. Tämä ei tosin ole koko totuus, sillä ylevä, synteettis-sinfoninen musiikki onnistuu välittämään saman toivonpilkahduksen, jonka Cocker on kätkenyt sanoitukseenkin: ”When you can't even define what it is that you're frightened of / This song will be here.” Siinähän se tulikin – paras oikeutus ahdistusmusiikin olemassaololle.

”Dishes”-biisissä Cocker heittäytyy nokkelammaksi, eikä välttämättä parhain mahdollisin tuloksin. Kappale on pikkusievä vinjetti, ja teksti rakentuu kokonaisuudessaan simppelille rinnastukselle ”Jarvis-Jeesus”, jota on nähtävästi inspiroinut se havainto, että molempien nimissä on samat alkukirjaimet. ”Jeesus” on tässä tietysti yhtä kuin poptähti, mutta Cocker kiistää tämän aseman kantavan mukanaan mitään jumalallisuutta: ”I'm not Jesus Christ / though I have the same initials / I am a man who stays home and does the dishes.” Paikoin tästä perusideasta revitään kyllä pirun hauskoja monimielisyyksiä - ”I'd like to make this water wine / but it's impossible / I have to get these dishes dry” - mutta kappale jää lopulta välipalan asteelle.

”Party Hard” on singlenäkin julkaistu suriseva, melko melodiaköyhä glamrock-pala, joka saa oikeutuksensa tekstistä. Tässä Cocker puhuu kenties kaikkein suorasanaisimmin tähteyden-jälkeisistä vuosistaan. Biisi huokuu kyynistä, väsynyttä suhtautumista shamppanjanhuuruiseen bilemeininkiin. Rutikuivin äänenpainoin Cocker toteaa: ”I've seen you having it, having it / yeah / But now you've just had it.” Kappale leikittelee muutenkin tyhjillä biletyskliseillä ja kyseenalaistaa koko ”exclusive party” -meiningin: ”Why do we have to half kill ourselves just to prove we're alive?” Tällaisen biisin kertosäe tuskin voisikaan kuulua mitenkään muuten kuin ”Baby, you're driving me crazy”, kornin vocoder-efektin läpi ajettuna ja köyhän eurodiskobiitin taustoittamana.

Seuraavana kuultava ”Help The Aged” oli levyn ensimmäinen single, ja melodisuudestaan huolimatta aika vaikea pala purtavaksi. Eräänlainen antiteesi pophuumalle tämäkin on, miten muutenkaan voisi tulkita hittibändin kappaletta, joka muistuttaa meitä siitä, että me kaikki vanhenemme, ja ikääntyneilläkin ihmisillä on menneisyytensä, kenties yhtä hurja ja mielenkiintoinen kuin se nuoruus, jota itse juuri elämme? Kappale onkin ilmeinen statement. Mitään kovin nokkelaa Cocker ei saa tästä aiheesta irti, mutta oli kai tärkeää päästä nokittamaan teinifaneja tällaisella vedolla. Ja onhan biisissä upea, nostattava kertosäe hienoine glamkitaroineen ja koskettimineen.

Levyn todellinen magnum opus on kuitenkin nimiraita, omalla tavallaan aivan yhtä vaikuttava teos kuin ”Common People”. Elokuvallinen, hitaasti kasvava ja hidastempoinen sävelmä ei vain taivu helpolla yhteislauluksi, eikä sen aihekaan ole omiaan herättämään liikuttunutta joukkotunnetta festareille tai kotibileisiin kokoontuneissa ihmisissä. Kappale rinnastaa Jarvisin ajatukset tähteydestä hardcore-pornon psykologiseen logiikkaan tavalla, joka kuulostaa lähes vittuilulta miehen faneille – viimeinen väsynyt pyyntö ymmärtää tämä musiikki oikein, vaikka hyvin tiedetään, ettei suuressa yleisössä ole siihen potentiaalia.

Toisaalta ”This Is Hardcoren” teksti voisi olla vaikka Cockerin kauppalista, niin hieno se on musiikillisesti. Kappale alkaa kiireettömästi koneellisen kuuloisella rumpubiitillä, jonka päälle tulee johnbarrymainen jousisämple, ja sitten maailman vaikuttavin ja yksinkertaisin kosketinmelodia. Kuulija on viritetty odottamaan mestariteosta jo ennen kuin Cocker alkaa laulaa. Kappale varioi sitten lähes seitsemän minuutin ajan perusteemaa, sisältää useita erillisiä kliimakseja, ja kun varsinainen kertosäe lopulta saapuu, se onnistuu käsittämättömästi nujertamaan kaikki edeltäjänsä sietämättömällä pakahduttavuudellaan. Aika pian kertsin jälkeen Cocker hylkää biisin siihenastisen rakenteen vain alkaakseen hokea riettaalla äänellä: ”That goes in there / that goes in there / and then it's over.” Ja sitten biisi jo päättyykin avainlauseeseensa: ”Oh, what a hell of a show / But what I wanna know / is what exactly do you do for an encore?”

Teksti käsittelee pornon katsojan ja katseen kohteen suhdetta rinnastaen sen popfanin ja poptähden suhteeseen. Se ei oikeastaan ole moraalinen kannanotto, vaan kyyninen toteamus, että useimmille ihmisille poptähti on pelkkä showpelle tai objekti, johon projisoidaan omia haluja. Tavikselle saattaa tietysti olla epärelevanttia kuulla miljoonia myyneen artistin valittavan sitä, ettei hänen ymmärretä olevan ”vain ihminen”. Tähteyden tuskasta on kuitenkin yleensä kirjoitettu paljon ilmeisemmin ja tylsemmin. Cocker voittaa puolelleen jo voittamattomalla verbaalisella neroudellaan ja sillä, että kappaleen sävellys-sovituspuoli lyö kaikenmaailman oasiksia metrisellä halolla päähän ja saa ihmettelemään, miksi ihmiset ylipäätään hyväksyvät säkeistö-kertosäe -pohjaiset rykäisyt musiikiksi? (Millä en tietenkään tarkoita, etteikö punk parhaimmillaan olisi maailman parasta musiikkia; kyse on siitä, että kaikki hyvät ideat saavat hetkellisesti kaikki muut ideat tuntumaan huonoilta).

Tämän äärimmäisen kulminaatiopisteen jälkeen This Is Hardcore siirtyy väistämättä hieman seesteisempään jäähdyttelyvaiheeseen, mutta yksinkertainen temppu – albumin kuunteleminen biisistä 6 aloittaen – paljastaa loppupään kappaleiden olevan keskimäärin jopa parempiakin. ”TV Movie” on pikkukiva ja aika tylsä erobiisi, mutta ”A Little Soulissa” ollaan taas popnerouden ytimessä. Teksti on taas keskinkertaista Cockeria, kevyttä piikittelyä sadetakkimiesten tavasta hoitaa parisuhdettaan, mutta jostain syystä tähän kappaleeseen on tuhlattu yksi levyn eittämättä upeimpia kertosäkeitä, täydellinen singalong-melodia. Toinen mokoma löytyy hieman rokkaavammasta ”I'm a Manista”. Tässäkin tapauksessa teksti tyytyy aika varovaiseen lad-kulttuurin pilkkaukseen, vaikka tietysti tämäntyyppiset ajatelmat tulevat ymmärrettävämmiksi sitä taustaa vasten, että ”beer and birds” -kulttuuri ehti Oasiksen jälkimainingeissa pariksi vuodeksi muodostua ihan retrogressiiviseksi trendijutuksi. On selvää, ettei hontelo, silmälasipäinen Jarvis ihan allekirjoittanut suuntausta.

”Seductive Barry” edustaa Pulpin jo pitkään viljelemää biisisarkaa – pitkä, elektronisten soundien, jousien ja puhuttujen monologien keitos, joka kertoo seksistä. Sovituksellisesti kappale on toki taidokas – ja paljonkin velkaa otsikossakin mainitulle Bond-säveltäjä John Barrylle, taas - mutta saman Pulp oli tehnyt ennenkin, ja ehkä kiihkeämmin ja nälkäisemmin. Tekstin kuvaus pitkään korventaneesta, juuri täyttymyksensä saavuttavamaisillaan olevasta himosta ei tunnu erityisen inspiroituneelta.

”Sylvia” vaikuttaa yhdeltä niistä Cocker-biiseistä, jotka ovat saaneet innoituksensa ystävien ja tuttavien elämän tarkkailusta. Teksti tosin kaipaisi lisää yksityiskohtia, nyt se jää vähän epämääräiseksi kuvaukseksi tytöstä, joka on ilmeisesti rikas ja kaunis, mutta moniongelmainen. Ylevä kertosäe ja sitä tukevat ekstaattiset kitarat pelastavat taas paljon.

”Glory Days” tuntuu palaavan Jarviksen pitkiin vuosiin työttömänä luuserina, mutta näkökulma on väistämättä jälkiviisas. Kappale on osoitettu yhdelle, näennäisesti naispuoliselle taholle, mutta taitaa viime kädessä olla suunnattu kaikille samanlaisessa tilanteissa eläneille. Jotain tekopyhää saattaa olla ajatuksessa, että vuodet köyhyydessä olisivat olleet niitä Cockerin loiston päiviä, mutta loppua kohti ekstaattiseksi kasvava sävellys pelastaa paljon, ja kuin varkain kappale kasvaa yhdeksi albumin parhaista.

Levyn päättää sitten pseudo-kohtalokas tunnelmointi ”The Day After The Revolution”, jonka sanoma – todellinen vallankumous lähtee ihmisen sisältä ja omasta tahdonvoimasta – on periaatteessa epäilyttävä. Cockerilla taitaa kuitenkin tässäkin olla salattuja sivumerkityksiä, sillä lopussa hän puhkeaa kieli poskessa -kyyniseen monologiin: ”...Sheffield is over. The fear is over. Guilt is over...” Ja niin edelleen: biisi hahmottuu hyvästijätöksi kaikelle sille menneisyyden painolastille ja ahdistukselle, jota albumin mittaan on kuultu, ja kun pöytä nyt on puhdistettu, on aika katsoa kirkkain silmin tulevaisuuteen.

Kuinka ollakaan, Pulpin seuraava ja nähtävästi viimeiseksi jäänyt albumi We Love Life (2001) välitti paikoin hyvinkin positiivisia tunnelmia ja oli synkimmilläänkin luonteeltaan enemmän tarinankerrontaa kuin tilitystä. Tuohon mennessä oli tapahtunut paljon – This Is Hardcore myi edeltäjänsä maineella vielä kohtalaisen hyvin, mutta Strokesin ja White Stripesin valtakaudella jäi We Love Life erinomaisuudestaan huolimatta vääjäämättä flopiksi, ja niin yhtye sitten kuivui vähitellen kasaan. Cockeria tämä ei näytä suuresti häirinneen. Pitkän odotuksen jälkeen lopulta 2006 ilmestynyt sooloalbumi oli jälleen hämmästyttävä voimannäyte, ja mies vaikuttaa tyytyneen osaansa rakastettuna kulttiartistina, kerran crossover-menestystä kokeiltuaan ja siitä ahdistuttuaan.

Kokonaisuutena arvioiden This Is Hardcore ei ole millään muotoa Pulpin paras levy. Hyvä se toki silti on, ja ennen kaikkea arvokas aikansa kuva. Fiksu brittiläinen musiikki oli vuonna 1998 nimenomaan täynnä krapulatunnelmia, katumusta ja angstia. Pari vuotta oli eletty unelmaa uudesta popin kultaisesta aikakaudesta, siitä että listoille saataisiin taas hyvää musiikkia,mutta sudeksihan se ajatus osoittautui. Pulpin ero Nirvanan ja Pearl Jamin kaltaisiin nimiin verrattuna on siinä, että Jarvis Cockerissa yhtyeellä oli riittävän älykäs tekstittäjä nostamaan henkilökohtainen menestysahdistus universaalille tasolle, peilaamaan myös kuuntelijoiden mahdollisia ongelmia. Viidentoista vuoden pohjatyö lienee myös hyvä lääke itsemurha-ajatuksia vastaan. Olisihan Jarvis toki tappanut itsensä jo 80-luvun lopussa, jos olisi moiseen taipuvainen.

Vielä yksi kulma tähänkin tarinaan saadaan ottamalla lukuun This Is Hardcoren nykyään myytävältä tuplapainokselta löytyvät b-puolet ja outtaket. Levykokonaisuuden logiikan nimissä on syrjään sysätty kappaleita, jotka puhtaan sävellyksellisesti päihittävät useassa tapauksessa albumille päätyneet. Piikikäs ”Cocaine Socialism” ja mieletön glamrock-parodia ”We Are The Boyz” ovat olennaista Pulp-materiaalia.

"Piiloraita":

Tavallaan: Ei varsinaista piiloraitaa, mutta viimeinen biisi päättyy yhden soinnun syntikkaääneen, joka jatkuu viitisentoista minuuttia. Itse asiassa kyseessä on nokkelasta vittuilusta piiloraitojen kustannuksella, sillä tokihan ensi kertaa asialla oleva kuuntelija jaksaa koko piipityksen loppuun koko ajan odottaen sitä piiloraitaa – jota ei tule.

Reunion/ yhä kasassa/ hajonnut:

Hajonnut: Reunionia ei ole kuulunut tähän mennessä, jos kohta Pulp hajosikin lopullisesti vasta joskus 2003 paikkeilla. Toisaalta lukemattomien miehistönvaihdosten myötä Pulp on käytännössä Jarvis Cocker, jolla lienee juridinenkin mahdollisuus valjastaa nimi minkä tahansa haluamansa kokoonpanon käyttöön. Toistaiseksi hän ei näytä sitä haluavan.

Teksti: Niko Peltonen

Julkaistu 13.5.2008