90-luvulla
rock hallitsi Yhdysvaltojen musiikkimaailmaa. Yleisen mielipiteen mukaan rockin
voittokulku alkoi Nirvanan Nevermind-levystä, joka julkaistiin Yhdysvalloissa
syyskuussa 1991, mutta voidaan kuitenkin sanoa, että raskas rock ei koskaan
ollut Yhdysvaltojen myyntilistoilta poistunutkaan. Toki hip hop ja r&b
olivat hieman onnistuneet horjuttamaan valkoisten kitarabändien valta-asemaa
amerikkalaisten teinien keskuudessa, mutta mustan musiikin suuret crossover-vuodet
olivat vielä edessä. Voisikin sanoa, että 90-luvun grunge oli
osa täysin loogista jatkumoa, joka alkoi jo 60-luvulla garage-bändeistä
ja Jimi Hendrixistä (joka sattumalta oli kotoisin Seattlesta), jatkui
Led Zeppelinin, Aerosmithin, Black Sabbathin, tai vaikkapa Kansasin kautta
80-luvun tukkaheviin, Guns and Rosesin Appetite for Destructioniin ja Metallican
nimeämättömään mustaan levyyn.
Yhdysvaltojen luoteisosissa syntynyt grunge erottui kuitenkin aiemmasta kaupallisesti
menestyneestä raskaasta rockista siten, että se haki hyvin vahvasti
vaikutteita punkista ja 80-luvun undergroundrockista, esimerkiksi sellaisilta
bändeiltä kuten Pixies, Melvins, Sonic Youth, Dinosaur Jr., The
Replacements, Flipper ja Black Flag. Punkista polveutui myös grungemuusikkojen
asenne, joka myöhemmin osoittautui koko genren pahimmaksi kompastuskiveksi.
Toisin kuin esimerkiksi samaan aikaan Englannissa vaikuttaneilla brittipoppareilla,
grungebändeillä tuntui olevan hyvin kaksinaismoralistinen, kompleksinen
ja vaivaantunut suhde menestykseen. Tuota kiellettyä hedelmää
toisaalta tavoiteltiin, mutta ensihaukkauksen jälkeen se syljettiin takaisin
musiikkikanavien ja levy-yhtiöiden pomojen, toisinaan yleisönkin,
kasvoille.
Sen lisäksi, että grungeyhtyeet usein suhtautuivat nihkeästi
omaan menestykseensä, myös toisten menettelyä arvosteltiin
kärkkäästi. Innokkaimpien joukossa tähän syyllistyi
juuri 90-luvun rockin suuri marttyyri Kurt Cobain, joka oli nuorempana niin
syvästi loukkaantunut olympialaispunkkareiden vittuilusta ja kaupallisuussyytöksistä,
että käytti lopun uraansa todistellakseen heille uskottavuuttaan
(eikä tämä edes ole kovinkaan voimakas kärjistys, uskokaa
tai älkää).
Jotta joku olisi voinut olla uskottava, oli myös oltava niitä jotka
joutuivat yleisiksi sylkykupeiksi. Cobainin valta mielipidemuodostajana oli
valtava. Hän toisaalta teki hienoa työtä nostamalla esiin omia
vähemmän tunnettuja vaikuttajiaan ja sankareitaan, kuten Daniel
Johnstonin, Shonen Knifen, The Raincoatsin ja monia muita, mutta toisaalta
hän teki puheillaan paljon hallaa esimerkiksi Pearl Jamille, jota monet
edelleenkin pitävät kammottavana kaupallisen rockbändinä
Ticketmaster-taisteluista ja muista huolimatta.
Cobainin punkhenkinen asenne tuntui juurtuvan erityisen vahvasti aikalaiskriitikoihin,
jotka siitä huolimatta, että olivat itsekin valtavien mediakonsernien
palkkalistoilla, säälittä suomivat ”ahneita” rokkareita,
jotka kehtasivat ryöstöviljellä 80-luvun indiesankareiden tuotantoa.
Ironisinta kyllä, myös nämä nimenomaiset alakulttuuri-ikonit
lähtivät toisinaan lehtien sivuilla leikkiin mukaan, sokeina sille
ironialle, että ilman grungen kaupallista menestystä kukaan tuskin
olisi ollut heidän teoksistaan kiinnostuneita.
Tottakai syytökset yltiökaupallisuudesta ja rahastuksesta pitivät
toisinaan paikkansa; kun mikä tahansa musiikkigenre tekee suuren kaupallisen
läpimurron, hengittää edelläkävijöiden niskaan
aina kyyninen puoliammattilaismuusikkojen armeija, joka heittää
edellisvuoden muotikuteet roskikseen ja perustavat uuden ”ajan tyylin”
mukaisen bändin. Luku erikseen on myös jo tunnettujen yhtyeiden
ja muusikoiden läpinäkyvät tyylinvaihdokset, kun levymyynti
on laskenut alle tyydyttävän tason. Muistaako joku vielä esimerkiksi
Mötley Crüen nimettömän ”grungelevyn” vuodelta
1994? Ei, ja hyvästä syystä.
Stone Temple Pilots
perustettiin Long Beachissa Kaliforniassa 1980-luvun lopulla. Alkuvuosinaan
bändi tunnettiin muun muassa nimillä Mighty Joe Young ja Shirley
Temple’s Pussy. Jossain vaiheessa nimeke kuitenkin vaihtui hieman siistimpään,
joskin yhtä käsittämättömään Stone Temple
Pilotsiin.
Bändi sai lopulta levytyssopimuksen Atlantic levy-yhtiöltä
ja julkaisi debyyttilevynsä Coren syksyllä 1992. Välittömästi
yhtye sai tuntea ajan musiikillisen ilmapiirin nahoissaan. Kriitikot eivät
pitäneet Stone Temple Pilotsista laisinkaan, eivätkä kritiikit
bändin uran alkuvaiheessa suurimmaksi osaksi olleetkaan perusteettomia.
Loppujen lopuksi Core ei ollut kovinkaan hyvä levy. Yhtye ei tosiasiassa
debyytillään edes yrittänyt kehittää omaperäistä
soundia tai ilmettä, vaan kierrätti muodikkaita grungekliseitä.
Toisaalta ”Wicked Garden”, ”Sex Type Thing” ja ”Plush”
olivat hyvinkin päteviä lievän psykedeelisiä hardrockhittibiisejä,
jyräävine riffeineen ja tarttuvine kertosäkeineen. Ja mikä
tärkeintä, levy lupasi parempaa jatkoa. Veljekset Robert ja Dean
DeLeo, yhtyeen basisti ja kitaristi, alkoivat jo varhain erottua keskimääräistä
omaperäisempinä säveltäjinä. Levyn huippuja ovat
edellä mainittu, ilmeisesti ragtime-jazzin inspiroima ”Plush”,
sekä slovari ”Creep”, joka kuulostaa enemmän Jimmy Webbiltä,
kuin Black Sabbathilta.
Murska-arvioista huolimatta levy myi uskomattoman hyvin; yli kahdeksankertaista
platinaa. Lisäksi Plush-single palkittiin vuonna 1993 Grammyllä
parhaana hardrock-kappaleena.
Kakkoslevy Purple, vuodelta 1994, ei vielä lunastanut odotuksia. Myöskään
kriitikot eivät edelleenkään lämmenneet STP:n musiikille.
Heitä syytettiin lähes yksimielisesti muiden ideoiden varastamisesta.
Purple oli kuitenkin edeltäjänsä tapaan huikea myyntimenestys.
Albumi myi kuusinkertaista platinaa, nousi Yhdysvaltain listan kärkisijalle
julkaisuviikollaan ja poiki kolme hittisingleä: ”Vaseline”,
”Big Empty” ja ”Interstate Love Song”.
Kaikesta huolimatta synkkiä pilviä alkoi kerääntyä
horisonttiin. Yhtyeen menestys yhdistettynä kriitikkojen halveksuntaan
oli peruuttamattomasti pilannut heidän maineensa, ja hieman ironista
kyllä, kopioijiksi syytetyn yhtyeen toinen ongelma oli se sama kuin niin
monilla muillakin 90-luvun amerikkalaisilla rock-bändeillä: laulaja
Scott Weiland pidätettiin vuonna 1995 Pasadenassa Kaliforniassa crack-kokaiinin
hallussapidosta. Hetken aikaa bändin tulevaisuus näytti uhatulta,
mutta loppuvuodesta 1995 he kuitenkin kokoontuivat kalifornialaiselle maatilalle
levyttämään kolmatta albumiaan.
Tuo albumi oli kummallisesti nimetty Tiny Music… Songs from the Vatican
Gift Shop. Levyn synty oli ilmeisesti yhtyeen ongelmista huolimatta suhteellisen
kivutonta. Haastatteluissa bändi ilmoitti haluavansa tehdä vaihteeksi
jotain erilaista, mutta useimmat varmasti kuittasivat tämän tarkoittavan
akustisvetoisampaa levyä, tai jotain vastaavaa kliseistä dollarirokkareiden
aitoudentavoittelua.
Kuulijat saivat kuitenkin jotain ihan muuta. Levyn avaa puolentoista minuutin
pituinen intro ”Press Play”, joka Fender Rhodes-sähköpianoineen
tuo mieleen 70-luvun funkahtavan albumirockin. Saman tien käy selväksi,
että Stone Temple Pilots ei enää yritä kopioida Nirvanaa
tai Pearl Jamia. Kokonaisuutena levy ei voisi olla kauempana 80-luvun punkin
ja indien innoittamista Seattle-yhtyeistä. Eräässä haastattelussa
kitaristi Dean DeLeo muun muassa nimesi yhdeksi innoittajakseen lähes
unohduksiin vaipuneen 60-luvun sunshinepopbändin Spiral Starecasen!
Levyn varsinaisessa ensimmäisessä kappaleessa ”Pop’s
Love Suicidessa” 70-luvun rock kuulu vahvasti. Biisissä on vaikutteita
purkkaglamista, Stonesin likaisesta bluesrocksoundista, New York Dollsilta,
Aerosmithiltä ja eritoten Alice Cooperin varhaistuotannosta. Dean DeLeon
kitara kuulostaa ilahduttavasti siltä kuin vahvistin olisi rakennettu
aaltopellistä.
Kaksi seuraava kappaletta jatkavat samoilla linjoilla. Levyn ensimmäisenä
singlenäkin julkaistu ”Big Bang Baby” tuo kädentaputuksineen
kaikkineen mieleen jonkun elähtäneen narkkari-Bay City Rollersin
soittamassa motoristibaarissa. Jo aikanaan kriitikkoja hämmensi se fakta,
että biisin kertosäe on lähes yksi yhteen napattu The Rolling
Stonesin ”Jumpin’ Jack Flashistä”. Tutun melodian päälle
Weiland kutenkin laulaa: ”Big bang baby, it’s a crash, crash,
crash.” Kyseessä on kuitenkin varmasti tietoinen lainaus, jossa
nimenomaan rinnastetaan Jaggerin ”gas, gas, gas” -huudahdus Weilandin
pahaenteisempään vaihtoehtoon, varsinkin kun sanoitus tuntuu osittain
käsittelevän omaperäisyyden puutetta ja popmaailman pinnallisuutta.
Psykedeelisessä c-osassa solisti laulaa: ”Nothing’s for free/
nothing’s for free/ Take it away boys.” Taustalla Robert DeLeo
bassottelee kuin James Jamerson konsanaan.
Tiny Musicia värittää kokonaisuutena hieman retro leikkimielinen
kokeellisuus. Levyn varmasti väkevimmässä kappaleessa, upeassa
John Lennon-tyyppisessä slovarissa ”Lady Picture Show’ssa”
soi pyörivä Leslie-kaiutin ja perkussioina kiväärinlaukaukset.
Weiland paljastaa itsestään laulajana aivan uusia puolia kurottaen
väliosassa kauniin hallittuun falsettiin. Ennen kaikkea kappale ei koskettavuudestaan
huolimatta ole mitenkään siirappinen, mikä tuntui tuolloisissa
altsuslovareissa olevan yleinen ongelma. Biisin upeassa melodisessa kitarasoolossa
Dean DeLeo osoittaa kuuluvansa sukupolvensa lahjakkaimpien kitaristien joukkoon.
Hieman yllättäen Tiny Musicilla keskiössä tuntuvat olevan
juuri balladit. ”And So I Known” hankalan jazzahtavan soinnutuksen
takaa kuuluu DeLeon veljesten rakkaus brasilialaista bossa novaa ja Burt Bacharachin
sofistikoitunutta poppia kohtaan. Upea on myös selkeän Jimmy Webb-vaikutteinen
”Adhesive”, jossa Eric Kretzin monimutkaiset rumpukuviot herättävät
ihastusta. Tällaiseen käsittämättömään
soulahtavaan svengiin pystyi 90-luvun vaihtoehtoyhtyeistä Pilotsin lisäksi
ainoastaan The Afghan Whigs. Kertosäkeen harmoniat soivat kuin Carpentersilla
tai The Associationilla konsanaan. Kappaleessa on myös varsin viehättävä
trumpettisoolo, mikä grungebändeille oli vähintäänkin
epätavallista.
Slovariksi voidaan kenties luokitella myös melkein myöhempien vuosien
Red Hot Chili Peppers-henkisesti rullaava päätöskappale ”Seven
Caged Tigers”. Levyn kokeellista puolta edustavat puolestaan omituinen
grunge/taidepop-biisi ”Art School Girl”, sekä basisti Robert
DeLeon soolona soittama instrumentaali ”Daisy”, joka kuulostaa
siltä kuin George Harrison jammailisi Ray Daviesin kanssa.
Hieman yllättäen
yksi levyn vahvimpia rokkikappaleita on rumpali Eric Kretzin säveltämä
”Trippin’ on a Hole in a Paper Heart”, jonka kitarariffi
kuulostaa nopeutetulta Led Zeppeliniltä (ja samalla kieltämättä
aika tavalla Soundgardenilta). Toisaalta kappale paljastaa myös Tiny
Musicin heikoimman puolen. Vaikka Scott Weiland onkin taidokas laulaja, hän
ei yllä aivan samalle tasolle sanoittajana. Parhaimmillaan hän on
pitäessään sanoituksensa yksinkertaisina, mutta pahimmillaan
hänen tajunnanvirtatekniikkansa tuotteet ovat suoraan sanottuna käsittämättömiä,
kuten esimerkiksi juuri yllä mainitussa kappaleessa: ”Fake the
heat and scratch the itch/ Skinned up knees and salty lips/ I’ll breath
your life, vicks vapor life/ And when you binge I purge alike.”
Toisinaan vaikeaselkoisuus tuo kappaleisiin tietynlaisen toimivan psykedeelisen
elementin, mutta turhan usein Weiland tuntuu pelkästään asettelevan
sattumanvaraisia sanoja peräkkäin. Lisäksi hänen ainoat
laulunaiheensa levyllä vaikuttavat olevan viihdebisneksen mädänneisyys
ja huumeongelmat, jotka varmaankin kyllä olivat häntä syvästi
koskettavia asioita, mutteivät kenties kosketa ihan kaikkia kuulijoita.
Toisaalta sanoitusten masentunut kuvasto toimi ainakin allekirjoittaneelle
teini-ikäisenä kuin häkä.
Ylimääräinen kunniamaininta on lisäksi annettava levyn
todella pimeästä kannesta, jossa vanhanaikaiseen päivänkakkaroilla
koristettuun uimapukuun sonnustautunut pukinjalkainen (kyllä vain)nainen
seisoo leveästi hymyillen uima-altaassa ”buddhistiskreikkalaisen”
temppelin edustalla. Naisen oikean jalan vieressä kelluu kukkia ja hänen
vasemmalla puolellaan ui krokotiili.
Tiny Music oli 90-luvun vaihtoehtorockin usein hieman tunkkaisessa maailmassa
verraten kokeellinen teos. Tuolloin tämänkaltainen tyylikäs
retroilu ei ainakaan yhdysvalloissa ollut mitenkään tavanomaista.
Siksi tuon ajan Stone Temple Pilotsin lähimmät sukulaissielut löytyvätkin
hieman yllättäen Brittein saarilta. Loppujen lopuksi Tiny Musicilla
on enemmän yhteistä Oasiksen, Sueden, Blurin ja jopa Pulpin kaltaisten
brittipop-bändien kanssa kuin amerikkalaisaikalaistensa, lukuun ottamatta
sellaisia indiesuuruksia, kuten Jellyfish tai Redd Kross. Noiden englantilaisbändien
tavoin STP haki innoitusta 60- ja 70-lukujen popmusiikissa: Beatlesilta, Rolling
Stonesilta, Burt Bacharachilta, David Bowielta ja esimerkiksi Sladelta, mutta
myös lisäksi noilta jo aiemmin mainituilta amerikkalaisilta hardrockbändeiltä,
kuten Aerosmithiltä ja Kissiltä.
Valitettavasti Tiny Music jäi tietynlaiseksi kuriositeetiksi Stone Temple Pilotsin diskografiaan. Kahdella viimeisellä levyllään bändi palasi grungehtavan rockin pariin ja kokeili hieman nolostuttavasti jopa tuolloin muodikkaita nu metal-soundeja. Toki heidän myöhemmästäkin tuotannostaan löytyi myös sellaisia helmiä kuten esimerkiksi No. 4-levyn ”I Got You” tai ”Sour Girl”, tai (veikeästi nimetyn) Shangri-La Dee Dan ”Church on Sunday”. Tiny Music jäi kuitenkin heidän ainoaksi klassiseksi albumikseen. Puutteistaan huolimatta levy kuulostaa edelleen ajattomalta, kuten klassikon tuleekin. Valitettavasti monet tulevat aina lukemaan Stone Temple Pilotsin samaan kastiin vaikkapa Candleboxin tai Seven Mary Threen kanssa. Tuollaisella ennakkoluuloisella asenteella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä musiikin kanssa. Tiny Music ei ehkä ollut punkia tai edes grungea, mutta paljon tärkeämpää on se että se on loistavaa, koskettavaa, hieman sekopäistä rockmusiikkia.
”Piiloraita”:
Ei ole.
Hajonnut/ yhä kasassa/ reunion:
Reunion! Scott Weilandin huumeongelmat varjostivat Stone Tempe Pilotsin koko
myöhempää uraa. Bändi ei pystynyt tekemään kiertuetta
Tiny Musicin jälkeen, mistä turhautuneina DeLeot ja Kretz perustivat
Ten Inch Menin(!?) vokalistin David Coutsin kanssa lyhytaikaiseksi jääneen
Talk Show-yhtyeen, jonka vuonna 1997 ilmestynyt ainoa levy on ainakin kirjoittajan
mielestä vahvasti ns. ”buried treasure”-osastoa. Weiland
puolestaan julkaisi kiitetyn soololevynsä 12 Bar Blues. Vuosituhannen
taitteessa bändi ryhdistäytyi hetkeksi ja teki vielä kaksi
levyä, No. 4 (1999) ja Shangri-La Dee Da (2001), kunnes hajosi.
Myöhemmin Scott Weiland tuli tietysti koko maailmalle tunnetuksi Gunnarimiesten
Velvet Revolver-yhtyeen hikisesti vääntelehtivänä vokalistina.
Bändi julkaisi kaksi menestyslevyä Weilandin kanssa, kunnes laulaja
lähti lätkimään vuonna 2008. DeLeon veljekset puolestaan
kokeilivat oman superbändinsä perustamista. He löivät
hynttyyt yhteen ex-Filter-vokalisti Richard Patrickin ja David Lee Rothin
bändissä(kin) kunnostautuneen rumpalitaituri Ray Luzierin kanssa,
hieman vaatimattomammin tuloksin.
Vuonna 2007 DeLeot ja Weiland tekivät fanien riemuksi sovinnon tosikalifornialaiseen tapaan yksityisissä rantsubileissä, kasasivat STP:n uudelleen Weilandin lähdettyä Velvet Revolverista ja ovat tätäkin kirjoitettaessa Amerikan-kiertueella. Bändin tulevaisuus tosin näyttää jo nyt synkeältä, sillä Atlantic Records on haastanut yhtyeen oikeuteen sopimusrikkomuksista ja Weiland suunnittelee jo toista soololevyään. Näin Amerikassa.
Teksti: Antti Vanhatalo
Linkit: STP:n
kotisivu
Julkaistu 2.11.2008
