Brittipopiksi
kutsutun liikkeen historia on täynnä huonosti käsikirjoitettua
draamaa ja omituista tragikomediaa. Vaikka genren keskeisimmät nimet
tuottivat jokainen jossakin vaiheessa erinomaista musiikkia, ei kirkkain kaupallinen
menestys juuri koskaan osunut yksiin upeimpien taiteellisten onnistumisten
kanssa.
Tyylipuhtain esimerkki tästä on Suede, yhtye jota voidaan pitää ensimmäisenä varsinaisen brittipopin edustajana. Näin siksi, että brittipop tulee määritellä ennen kaikkea a) kansallisromantiikan ja b) hypen kautta. Kun Suede nousi kesän 1992 ja kevään 1993 välisenä aikana tuntemattomuudesta musiikkilehtien kansien kautta albumilistan ykköseksi, oli se ensimmäinen moista haltioituneisuutta herättänyt brittibändi moneen vuoteen. Se myös teki joka käänteessä selväksi englantilaisuutensa, niin Bowien glam-vaiheeseen viittaavalla kitarasoundilla kuin sanoitusten kitchen sink -seksihekumoinnilla kuin grungebändejä halveksivilla haastattelulausunnoilla. Sitä paitsi, voisiko Brett Andersonin näköinen mies olla kotoisin mistään muualta kuin Englannista?
Sueden nimetön debyytti myi siis erinomaisesti kotikentällä, hyvin muuallakin Euroopassa ja on sitä paitsi tasokas levy. Virheetön kokonaisuus se ei ole, mutta ”Animal Nitrate” on täydellinen rappiopophitti, ”So Young” aikansa pakahduttavinta paatosta, balladit koskettavia ja täyteraitoja vain muutama. Tie oli auki taivasta myöten, varsinkin kun Suede sai pannuksi alulle varsinaisen maanvyöryn, joka ennen yhtyeen kakkosalbumin ilmestymistä oli jo tehnyt Oasiksesta ja Blurista megatähtiä ja saanut entistä massiivisemmat yleisömassat Pavlovin koirien tapaan ostamaan mitä tahansa leimallisesti brittiläistä.
Mutta mutta. John Harris vertaa hienossa ”The Last Party” -kirjassaan brittipop-huumaa bileisiin. Niissä bileissä Suede oli se ulkopuolinen tyyppi, joka alkuillasta tulee hyvin juttuun parin kaverinsa kanssa, mutta jää porukan lisääntyessä yksin nurkkaan istumaan. Yhtyeen ja sen kollegoiden väliset ristiriidat olivat sovittamattomat. Vuonna 1994 haluttiin Oasiksen jätkärokkia ja Blurin ”Girls & Boysin” kepeää satiiria. Eihän nousukauden koittaessa sovi murjottaa. Suedea kuitenkin runtelivat niin Andersonin henkilökohtaiset ongelmat kuin hänen ja kitaristi-pääbiisintekijä Bernard Butlerin yhä pahenevat erimielisyydet, ja biletys oli perin kaukana miesten mielistä. Anderson pakeni yhä syvemmälle urbaaniin romantiikkaan, ja Butler taas toteutti kunnianhimojaan perinteistä popbiisiä mahtipontisempien teosten parissa. Keväällä 1994 ilmestynyt single ”Stay Together” oli 7-minuuttisessa mitassaan vasta alkusointua yhtyeen toiselle albumille, jonka julkaisun koittaessa syyskuussa Butler oli jo eronnut yhtyeestä.
Itse albumilla hän
on kyllä läsnä joka nuotissa. Dog Man Star on Butlerin musiikkia,
ja ikuiseksi arvoitukseksi jääkin, miten se tukee niin briljantisti
Andersonin tekstejä ja laulua, vaikka herroista oli tähän mennessä
tullut jo veriviholliset. On ikään kuin kumpikin olisi oman ilmaisuvälineistönsä
puitteissa laulanut tässä kadonnutta unelmaa maailman parhaasta
yhtyeestä. Sitähän Suede vuonna 1994 hetken ajan oli.
Dog Man Star on häikäilemättömän eeppinen levy. Jos
kohta lähes kaikki sen kappaleet ovatkin rakenteeltaan perinteistä
poppia, on sekoitukseen lisätty sellaisia määriä kaikua,
jousia, puhaltimia, ylimääräisiä laulu- ja kitararaitoja
ja mitä vielä, että yleisfiilis on lähempänä
Meat Loafia kuin Beatlesia. Jim Steinmanin tuotokset tai vaikkapa varhainen
Springsteen sopivat vertailukohdiksi siksikin, että Anderson romantisoi
Englantia jokseenkin samanhenkisesti kuin mainitut Amerikkaa. Kaikilla näillä
on kyse näennäisen tavanomaisten asioiden - ”työväenluokkaisen
elämänmuodon” tai Andersonilla ehkä enemmänkin sosiaalipummiuden
– kohottamisesta elämää suuremmaksi fantasiaksi, karua
todellisuutta kuitenkaan unohtamatta.
Rockin piirissä romantiikka tapaa kytkeytyä seksiin ja/tai huumeisiin, ja näitä molempia Dog Man Starilla tavataan hengenvaaraksi asti. Tässä kontekstissa seksi on tietenkin likaista ja vaarallista, ja huumeethan nyt ovat sitä luonnostaan. Levyn ja koko Sueden uran täydellisin kappale ”The Asphalt World” yhdistää nämä kaksi pakkomiellettä saumattomasti. Siinä missä muut Dog Man Starin biisit pysyvät jotenkuten aisoissaan, on ”The Asphalt World” venytetty lähes 10-minuuttiseksi. Hitaasti auki keriytyvä ja pitkän kitarasoolon sisältävä kappale voisi olla Dire Straitsia, jos kaikuefekti ja vokaaliosuudet riisuttaisiin pois. Mutta onhan Dire Straitskin hieno bändi, ja Andersonin upea teksti kertoo vielä sellaisen kolmiodraaman, johon Mark Knopfler ei ehkä ihan venyisi. Itse asiassa kyseessä on neliödraama, koska kahden miehen ja yhden naisen kuviossa on mukana myös kuningas ekstaasi. Kertoja-Bretthän siinä vääjäämättä jää häviölle, ja saa pakahduttavassa kertosäkeessä pohtia: ”How does she feel when she's in your bed / When you're there in her arms / and there in her legs / Well, I'll be in her head”.
Niin pahasta seksipakkomielteestä kuin Dog Man Star kertookin, koko
ajan on kuitenkin selvää, että
tässä on kyse myös Suuresta Menetetystä Rakkaudesta. (Eli
siis Justine Frischmannista, mainion Elastica-yhtyeen nokkahahmosta, joka
vaihtoi Andersonin Damon Albarniin.) Mitään tavanomaisinta ”tule
takaisin” -ruikutusta levy ei ole. Sen sijaan Anderson tuntuu kirjoittavan
Frischmannin osaksi fantasiamaailmaansa, Kaltoin Kohdelluksi Tytöksi,
jonka hän tulee vielä jonain päivänä pelastamaan
pahan Damonin kynsistä. ”I don't care if
you're black or blue / Me and the stars stay up for you” (”Black
or Blue”). ”The Wild Ones” -balladissa tytölle luvataan
jotain paljon suurempaa kuin sen uuden kanssa voi ikinä kokea:
”And oh, if you stay / I'll chase the rainblown fields away / We'll
shine like the morning and sin in the sun.”
Dog Man Star onkin Brett Andersonin virallinen erolevy, ja se todellakin pukee häntä. Rakenteellisesti albumi on täysosuma. Intron jälkeen kuultava vallankumouslaulu ”We Are The Pigs” on täydellistä eeppistä poppia, mutta ei vielä paljasta kiekon todellista luonnetta. Pitkälti yli puolenvälin tarjoillaan sinänsä loistavia sävelmiä, kuten ”The New Generation” tai ”This Hollywood Life”, joissa sydänveri ei kuitenkaan ihan vielä virtaa. Kahdeksan ensimmäistä kappaletta ovat kaikki hienoja, ja tässä vaiheessahan tavanomainen rocklevy lässähtäisi täyteraitoihin ja epäonnistuneisiin kokeiluihin. Vaan ei Dog Man Star. Raidat 9-11 luovat sellaisen nousevan kaaren, jota en ole minkään muun albumin loppupuolella tavannut. Ensin hauraat mutta täydellisen varmalla kädellä sovitetut balladit ”The 2 Of Us” ja ”Black or Blue” vievät Andersonin todellisten tuskien äärelle, ja sitten ”The Asphalt World” saapuu kaikessa majesteettisuudessaan ja mustasukkaisuusfantasiassaan ja tekee henkilökohtaisesta universaalia.
Jäljellä on kuitenkin vielä yksi kappale. Tällaisen albumin biisijärjestyksen miettiminen ei varmastikaan ole ollut helppoa, ja useimmat olisivat päättäneet levyn ”The Asphalt Worldiin”. Dog Man Star tarvitsi kuitenkin pisteen iin päälle, ja ”Still Life” on juuri sitä monellakin tapaa. Musiikillisesti se on juuri sellainen pöyhkeä sinfonia, johon tämän albumin pitääkin loppua, mutta tekstiä tarkemmin tutkiessa paljastuu, että juuri tässä vaiheessa Anderson luopuu viitasta ja sankarin velvoitteista ja myöntää elämänsä todellisuuden: ”This still life is all I ever do / There by the window, quietly killed for you / In the glass house, my insect life / Crawling the walls, under electric lights.”
Koira, mies vai tähti? Albumin mittaan Brett Anderson ehtii olla näistä kaikkia, ja jo siksikin moniulotteisempi hahmo kuin jotkut Gallagherin veljekset, jotka sallivat itselleen vain sen tähteyden. Mutta Sueden kakkosalbumin nerous on eittämättä myös tuon taustalla pysytelleen varautuneen väliinputoajan, Bernard Butlerin neroutta. Hänen musiikillinen draamantajunsa nostaa Dog Man Starin kunnianhimoisen korkealle asetetun riman yli, vaikka en osaakaan sävellysten ja sovitusten hienouksia analysoida yhtä perusteellisesti kuin tekstejä.
Valitettavasti tämä mestariteos ei ole oikein koskaan saanut ansaitsemaansa arvostusta. Paitsi että sen ilmestyessä lad-kulttuuri oli jo vienyt voiton, kiinnittivät toimittajat kaiken huomionsa Sueden kaaoottiseen sisäiseen tilanteeseen. Levy miellettiin Sueden post scriptumiksi, eivätkä tulevaisuuteen tähtäävät brittilehdet voineet sellaista kehua. Jostain käsittämättömästä syystä saarivaltakunnassa vaikuttaa vieläkin tietty koulukunta, jonka mukaan Dog Man Star on liian pompöösi ja hivenen naurettava. Monet fanit ovat sentään eri mieltä; todellisten asianharrastajien keskuudessa kiekko lienee se rakastetuin.
Jatko tiedetään. Uuden kitaristin hankittuaan Suede pitkitti uraansa vuosikausilla ja suolsi markkinoille ”Trashin” ja ”She's In Fashionin” kaltaisia harmittomia, tarttuvia hittejä. Lopulta yhtye tuli toistaneeksi itseään vähän liikaakin, kaupallinen kiinnostus sammui ja väistämätön hajoaminen seurasi. Butlerin projektit sooloartistina ja kollaboraattorina eivät olleet valtavia menestyksiä, ja molemminpuolisista epäonnistumisista muodostui lopulta se paras lääke vanhoille riidoille. Valitettavasti vain voimakaksikon paluulevy The Tears -nimellä (2004) oli paska sekä objektiivisessa katsannossa että fanien mielestä, ja niinpä Andersonin ja Butlerin tiet näyttävät taas eronneen. Yllättäen tällä hetkellä lujempaa taitaa pyyhkiä jälkimmäisellä, joka on palannut otsikoihin supersuositun Duffyn biisintekijä-taustahahmona.
"Piiloraita":
Ei ole
Hajonnut/ Yhä kasassa / reunion:
Hajonnut: Suede hajosi virallisesti 2002. Anderson ja Butler palasivat tämän jälkeen yhteen The Tearsina ja julkaisivat albumin 2004. Tälle projektille ei ole kuulunut jatkoa, joskaan ei virallista hajoamisilmoitustakaan. Nähtävästi Anderson keskittyy kuitenkin soolouraansa ja Butler biisinkirjoitushommiin.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 6.7.2008
