Osa 1: ”Rock 'n' roll is here to stay/ Come inside where it's okay”
On tunnettu totuus, etteivät taiteilijat useinkaan ole omien töidensä suhteen kovin hyviä kriitikkoja. Yksi selvin esimerkki tästä on Alex Chilton, joka ei kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään palvontaa, joka on suunnattu hänen sekä säveltäjä/laulaja/kitaristi Chris Bellin, basisti Andy Hummelin ja rumpali Jody Stephensin muutaman vuoden 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla vaikuttaneelle Big Star -yhtyeelle. Aikanaan Big Starin levyt eivät myyneet juuri mitään, vaikka saivatkin kriitikkojen kehuja, mutta aika on osoittanut sen Velvet Undergroundin rinnalla yhdeksi rockin olennaisimmista kulttibändeistä. Big Star tunnetaan yhtenä powerpop-tyylin tärkeimmistä yhtyeistä, mutta sen vaikutus vaihtoehtorockin syntyyn ja erityisesti genren melodisempaan kenttään on ollut valtava. Teenage Fanclub, The Replacements, R.E.M., Wilco ja Ryan Adams ovat vain joitain niistä nimistä, jotka ovat paljon velkaa tälle aikanaan tuntemattomalle bändille Mephisistä.
Kun Chilton liittyi Bellin, Hummelin ja Stephensin muodostamaan Icewater-yhtyeeseen 1971, hän oli jo musiikkibisnesveteraani. Vuonna 1967 Chilton oli liittynyt tuottajaduo Dan Pennin ja Chips Momanin ohjaamaan The Box Topsiin. Yhtye esitti parhaimmillaan varsin vaikuttavaa sinisilmäsoulia ja muistetaan läpimurtohitistään The Letter sekä sellaisista 60-luvun klassikoista, kuten Cry Like a Baby, Soul Deep ja Neon Rainbow. Huomattavasti kuuttatoista ikävuottaan vanhemmalta kuulostanut, karheasti vokalisoinut Chilton, ei kuitenkaan ollut tyytyväinen asemaansa pop-bändissä ja Pennin ja Momanin sätkynukkena. Rahaa nuorukaiset eivät hiteistään huolimatta ansainneet, vaan riihikuivan keräsivät tuottajien lisäksi managerit, promoottorit ja levy-yhtiöpomot, eivätkä he aina saaneet edes soittaa omilla levyillään. Vuonna 1970 Chilton sai lopulta tarpeekseen ja jätti yhtyeen.
Samalla, kun Chilton hengaili Memphisissä, nauhoitti Dan Pennin avulla muutamia demoja ja matkusti New Yorkiin, jossa hän tapasi yhden idoleistaan, The Byrdsin helinäkitaran ylipapin, Roger McGuinnin, Bell, Hummel ja Stephens tahkoivat Tennesseessä Rock City ja Icewater -nimisissä kokoonpanoissa, jotka olivat vauhdilla matkalla ei mihinkään. Kun Chilton vuonna 1971 palasi Memphisiin Bell pyysi tätä liittymään yhtyeeseensä ja lopulta he päätyivät toiveikkaaseen, mutta epätodenmukaiseen nimeen Big Star.
Yhtyeen
debyytti 1# Record tarjoili jotain sellaista, mitä ei oltu aikaisemmin
kuultu. Musiikillisesti se yhdisteli 60-luvun kitarapopin melodiakylläisyyden
ja herkät lauluharmoniat vuoroin heliseviin vuoroin taas 70-lukulaisen
rouheisiin kitaroihin ja viimeisteli keitoksen teksteillä, jotka toivat
rock-musiikkiin ainutlaatuisen vieraantuneisuuden tunteen. Big Starin lyriikat
saattoivat kertoa rakkaudesta, mutta ilman rockin seksuaalisuutta, yksinäisyyden
ja ahdistuksen vallassa kuin vain kenties Roy Orbison aikaisemmin. Feelissä
Bell laulaa: ”Girlfriend, what are you doing/You're driving me to ruin/
The love that you've been stealing/ Has given me a feeling/ I feel like I'm
dying/ I'm never gonna live again.” The Ballad of El Goodo taas on lähes
täydellisen kaunista angstia: ”Years ago, my heart was set to live/
And I've been trying hard against unbelievable odds/ It gets so hard in times
like now to hold on.” Chiltonin ja etenkin Bellin lauluissa rakkaus
ei ollut molemminpuolista kiintymystä, saati himoa, vaan pelastava voima,
jolle asetettiin kohtuuttomia vaatimuksia: ”Don't need to talk to my
doctor/ Don't need to talk to my shrink/ Don't need to hide behind no locked
doors/ I don't need to think/ 'Cause when my baby's beside me, I don't worry”
(When My Baby's Beside Me) tai ”Once I walked a lonely road/ Had no
one to share my love/ But then you came and showed the way... You give me
light/ You are my day/ You give me life” (My Life Is Right). Kun maallinen
rakkaus ei vääjäämättä voinut vastata sille
asetettuihin odotuksiin ja hajosi, jälki oli rumaa.
Silloin, kun suru ei löytynyt sanoituksissa se oli yhtyeen lähes tuskaisen pakahduttavissa harmonioissa ja kauniin melankolisissa melodioissa. Levyn vaikuttavimmat kappaleet saattoivat kuitenkin olla ne, joissa Chilton ja Bell maalasivat ainutlaatuisen kuvan universaalista romanttisesta, mutta tylsistyneestä teinistä. In The Street tiivisti nuoruuden epävarmuuden, elämän alkamisen odotuksen ja kyynisen vandalismin taakse kietoutuneet toiveet muutamaan täydelliseen riviin (yhdistettynä toki killeririffiin ja lehmänkellokomppiin): ”Hanging out, down the street/ The same old thing we did last week/ Not a thing to do, but talk to you/ Steal your car, and bring it down/ Pick me up, we'll drive around/ Wish we had a joint so bad/ Bust a street light/ Out past midnight.”
Thirteen oli vieläkin vaikuttavampi, hauraan kaunis akustinen kappale, joka kertoi nuoresta rakkaudesta ja sen ensimmäisestä fyysisestä kokemuksesta sellaisella tarkkakatseisella herkkyydellä, johon vain harvat kykenevät: ”Won't you let me walk you home from school/ Won't you let me meet you at the pool/ Maybe Friday I can/ Get tickets for the dance/ And I'll take you/ Won't you tell your dad "Get off my back"/ Tell him what we said 'bout 'Paint It Black'/ Rock 'n' roll is here to stay/ Come inside where it's okay/ And I'll shake you.” Samalla se tuo mukaan vaikutelmia sukupolvien välisestä kuilusta ja rock 'n' rollin kiihkeän sykkeen juovuttavasta vaikutuksesta.
1# Recordin oli pitänyt tehdä Big Starista nimensä mukaisia tähtiä, mutta näin ei käynyt. Päällimmäisenä syynä saattoi olla yhtyeen levy-yhtiön, soul-merkkinä tunnetun Staxin kykenemättömyys markkinoida yhtyettä, mutta eipä laulaja/laulunkirjoittajien ja progen aikakausi tainnut olla sopiva Big Starin raa'alle, mutta melodiselle kitararockille. Keikkojakaan yhtye ei paljon heittänyt. Se oli enemmän keskittynyt viilaamaan kappaleensa kimaltelevan täydellisiksi Ardent-studiolla tuottaja John Fryn avustuksella. Tosin eipä promootiosta paljon apuakaan ollut, kun levy-yhtiö ei saanut toimitettua levyjä kauppoihin.
Menestyksen
puute alkoi kalvaa yhtyettä. Sen jäsenet tappelivat keskenään
ja homoseksuaalisuutensa ja uskonnollisuutensa yhdistämiseen kykenemätön
Bell vaipui syvään masennukseen ja huumeisiin. Hän erosi yhtyeestä
pariinkin otteeseen ja lopulta jätti perustamansa bändin vuoden
1972 lopulla. Chilton, Hummel ja Stephenson kuitenkin päättivät
yrittää vielä ja levyttivät kolmistaan toisen Big Star
-albumin, yhtyeen tapaan toiveikkaasti nimetyn Radio Cityn.
Levy oli soundeiltaan edeltäjäänsä karheampi, mutta sisälsi vähintään yhtä hienoja kappaleita, kenties jopa parempia. Samalla se oli vielä surumielisempi kuin 1# Record, välillä jopa tuskainen. Sellaisista raidoista, kuten You Get What You Deserve (”Too bad such a drag/ so much pain down the drain/ and a lot of us ain't got many friends”), What's Going Ahn (”I'm starting to understand/ what's going on and how it's planned/ I like love but I don't know/ all these girls they come and go/ always nothing left to say”) ja Back of a Car (Sitting in the back of a car/ music so loud can't tell a thing/ thinking bout what to say/ and I can't find the lines/ baby I'm too afraid/ I just don't know if it's okay/ trying to get away/ from everything”) kävi selväksi, ettei Chiltonin henkinen tilakaan ollut paras mahdollinen.
Funkkaava O My Soul saattoi pyrkiä kiimaiseen leikkisyyteen, mutta säkeissä, kuten: ”I can't get a license/ to drive my car/ but I don't really need it/ if I'm a big star”, oli huolestuttavaa kyynisyyttä. Big Starin salaisuus oli se, kuinka se onnistui tiivistämään surun sellaisiksi pop-mestariteoksiksi, kuten helisevän powerpopin kruununjalokivi September Gurls, hymnimäinen Way Out West tai pelkistetyn kauneuden mestariteos I'm In Love With The Girl.
Levyn tuskaisuus, kaipaus, pettymyksen läsnäolo ja yksinäisyys yhdistettynä romuluisesti keinuvaan rock 'n' rollin antoi pohjan, jolle mm. The Replacementsin (ei yhtye turhaan tehnyt kappaletta nimeltään Alex Chilton) oli hyvä rakentaa, mutta menestystä se ei Big Starille tuonut. Staxin hankkinut Columbia Records ei ollut kiinnostunut yhtyeen uran edistämiseen ja hieno albumi teki mahalaskun.
Hummel sai Radio Cityn jälkeen tarpeekseen ja palasi koulun penkille. Big Star ei kuitenkaan lopettanut, vaan vuoden 1974 lopulla Chilton ja Stephens ryhmittäytyivät vielä kerran studioon. Lopputuloksena oli yksi rockhistorian hienoimmista, mutta myös synkimmistä albumeista. Third/ Sister Lovers oli kaunis, mutta pelottava levy.
Third/
Sister Loversin vaikutusvaltaisimmat kappaleet ovat epäilemättä
sen synkimmät. Holocaust on kuin musiikiksi muutettu lohduton joutomaa.
Kyse ei enää ole sydänsurusta tai katkeransuloisuudesta, vaan
ihmisestä tuijottamassa absoluuttiseen pimeyteen, jonka takana ei ole
enää mitään. Huutamassa tyhjyyteen, josta ei ole paluuta.
Laulu alkaa lohduttomasti: ”Your eyes are almost dead/ Can't get out
of bed/ And you can't sleep”, vajoaa aina syvemmälle ja syvemmälle:
”Your mother's dead/ She said, "Don't be afraid."/ Your mother's
dead/ You're on your own”, kunnes se loppuu toivottomuuden hiiltyneille
rauniolle: You're a wasted face/ You're a sad-eyed lie/ You're a holocaust.”
Chilton maalaa kuvan henkisestä tyhjiöstä kristallinkirkkain
sanakääntein, säästelemättä, kaunistelematta.
Holocaust on kaikessa karmivuudessaan yksi rock-historian hienoimpia luomuksia,
mutta se ei ole sellainen kappale, jota haluaisi kuunnella kovin usein. Se
venyttää pop-musiikin rajoja niin pitkälle kuin mahdollista.
Holocaust on puhdasta ilmaisua kaikessa raadollisuudessaan, rumankaunis mestariteos,
joka tulee melkein liian lähelle ihmisen sielun syvyyksissä vaanivia
kauhuja. Se koskettaa paikkaa, jota ei toivoisi olevan olemassakaan.
Kangaroo ei ole yhtä synkkä ja kertoo perinteisemmin sanakääntein ihastuksesta. Sen taika löytyy aavemaisen autiosta sovituksesta surullisesti valittavine feedback-kitaroineen ja abstraktista nyrjähtäneisyydestä. Third/ Sister Lovers ei kuitenkaan sisällä pelkkää angstia ja sen yhdistelmä pohjatonta surua, kyynisyyttä, uskontoa ja lähes tekopirteää poppia vain vahvistaa levyn huolestuttavaa henkistä tasapainottomuutta. Soulahtavassa Thank You Friendsissä kiitetään ystäviä, joita ilman Chilton ei ”olisi päässyt tähän pisteeseen”. Jos ottaa huomioon, että ”tässä pisteessä” Chilton oli alkoholisoitunut, huumeongelmainen, urallaan näennäisen epäonnistunut ja masentunut ihmisraunio, kappaleen ilomieleisyyden taustalla piilevä katkeruus tuntuu kylmäävältä.
Jesus Christ kertoo Jeesuksen syntymästä banaalin juhlallisin sanankääntein ja vaikuttaa sitä ympäröivän levyn kontekstissa sekin pelottavan häiriintyneeltä. Big Black Car maalaa musiikillisia yömaisemia ja kertoo totaalisesta eristäytyneisyydestä. You Can't Have Me saattaa olla suunnattu kleptomaaniselle tyttöystävälle, mutta sen kertosäe ”You can't have me/ not for free” tuntuu antavan esimakua Chiltonin tulevaisuudesta pettyneenä ja kyynisenä rahastajana.
Romantiikka ei ole täysin kadonnut Chiltonin mielestä, mutta se ilmenee surumielisen haikeissa kappaleissa, joissa ei niinkään havitella loistavaa tulevaisuutta, menestystä tai rakkautta, vaan jonkinlaista uneksivaa rauhan tunnetta ja pieniä kirkkaita onnen hetkiä kaoottisen elämän keskellä (Blue Moon, Nightime). Kizza Men energisen powerpopin lyriikat paljastavat unelmien häilyvyyden (”Dreams and wishes, like shooting stars/ coming up rushes”) halun kadota (”I want to white out”). Kauniissa Take Caressa tunnutaan varoittavan sinisilmäistä rakasta maailman pahuudesta: ”Take care not to hurt yourself/ Beware of the need for help/ You might need too much/ And people are such...”, mutta kovin toden näköistä on, että Chilton laulaa itselleen.
Kaiken lohduttomuuden keskellä Stephensonin ainoa Big Star sävellys For You tuntuu lempeydessään anomalialta, mutta oikeastaan senkin kaipuu kotiin ja rakkauden lämpöön, pois siitä epätoivoisen hedonistisesta helvetistä, joksi nuoruuden unelmista kasvanut Big Star oli muuttunut, istuu hyvin levyn kokonaisuuteen. Third/ Sister Loversin nauhoitussessiot olivat kaoottinen kokemus. Chilton ja eksentrinen memphisläinen tuottajalegenda ja taustavaikuttaja Jim Dickinson sekoilivat nauhoitukset läpi tietäen, että Big Starin suhteen tulevaisuutta ei enää ollut. Raidoilla soitti ja lauloi epämääräinen porukka tuttuja ja kavereita (mm. Velvet Undergroundin Femme Fatalen coverissa soulkitaralegenda Steve Cropper).
1# Record ja Radio City olivat amerikkalaisen kitarapopin helmiä, mutta Third/ Sister Lovers on Big Starin tai oikeastaan Chiltonin todellinen mestariteos. Sen soundi yhdisteli pop-musiikkia, klassista rock'n'rollia, soulia, avant gardea ja täysin omaperäistä ilmaisua tavalla, joka vaikuttaisi suuresti 80-luvun vaihtoehtorockiin.
Kuten arvata saattaa, yhtyeen kaupallinen onni ei kuitenkaan kääntynyt. Yrityksistä huolimatta yksikään levy-yhtiö ei suostunut julkaisemaan albumia ja mestariteos jäi homehtumaan varastoon. 70-luvun lopulle tultaessa Big Starin noussut kulttimaineeseen punkin ja uuden aallon aikakautena ja Third/ Sister Lovers julkaistiin lopulta PVC-levymerkin toimesta vuonna 1978.
