Big Star ja Alex Chilton: Helinästä hulluuden rajoille
OSA 2: ”Dreams and wishes, like shooting stars”
Vaikka Big Star lakkasi olemasta, sen koettelemukset eivät kuitenkaan olleet vielä ohi. Big Starista erottuaan Chris Bell oli nauhoitellut demoja Memphisissä ystäviensä kanssa ja myös Chilton esiintyi taustalaulajan hienolla You and Your Sister -kappaleella. Masennuksen ja päihdeongelmien vaivaama Bell yritti itsemurhaa kaksi kertaa ja joutui sairaalaan. Hänen veljensä David vei hänet Ranskaan Chateau D'Herouville -studiolle nauhoittamaan kappaleitaan, siinä toivossa, että maisemanvaihdos ja musiikin tekeminen piristäisivät Belliä ja veisivät hänet pois huumekuvioista. Raidat miksattiin George Martinin Air-studiolla Lontoossa Beatles-nauhoittaja Geoff Emerickin kanssa. Kaikesta huolimatta levy-yhtiöt hylkäsivät Bellin luomukset ja hän palasi Memphisiin. Kotikaupungissa tehtiin vielä joitain nauhoituksia ja Bell palasi Eurooppaan soittelemaan soolokeikkoja folk-klubeilla. Mikään ei kuitenkaan nostanut hänen uraansa suosta ja lopulta Bell palasi häntä koipien välissä Memphisiin, lopetti musiikin tekemisen ja meni töihin perheensä pikaruokaravintolaan.
Bellin onni näytti viimein olevan kääntymässä, kun The dB's yhtyeestä tutun Big Star -fani Chris Stamneyn levymerkki Car Records julkaisi vuonna 1977 upean I Am The Cosmos/ You and Your Sister -singlen. Bell huomasi tilanteen muuttuneen sitten vuosikymmenen alkupään – punk- ja uuden aallon -muusikoille Big Star oli esikuva – ja hän alkoi kasata uutta bändiä. Bell ei kuitenkaan ehtinyt nauttia uudesta suosiostaan – joulukuun 27. päivän aamuna 1978 hänen autonsa törmäsi täydellä vauhdilla puuhun. Chris Bell kuoli välittömästi.
Chris
Bellin Big Starin jälkeisistä nauhoituksista kuultiin seuraavan
kerran vasta vuonna 1992, kun Rykodisc julkaisi hienon I Am The Cosmos -kokoelman.
Kiinnostus Big Starin ja Bellin musiikkia kohtaan oli noussut vuosien saatossa
ja etenkin 4AD-levy-yhtiön johtaja Ivo Watts-Russellin unipopin superbändi
This Mortal Coil vaikutti uusien sukupolvien herättämiseen Bellin
ja Big Starin musiikille. Debyyttilevyllään It'll End In Tears (1984)
yhtye versio Kangaroon ja Holocaustin ja viimeisellä albumillaan Blood
(1991) Bellin I Am The Cosmosin ja You and Your Sisterin. Bellin musiikin
yhdistelmä kitkerän kuulaita rock-kappaleita ja surumielisiä,
välillä itsetuhoisia, balladeja oli selkeä jatkumo Big Starin
perinnölle. Levy otettiin hyvin vastaan ja se liitettiin olennaiseksi
osaksi Big Starin jälkeensä jättämää niukkaa
tuotantoa. Samaan aikaan Rykodisc julkaisi myös cd-painoksen ajat sitten
myynnistä poistuneesta ja kovan kulttimaineen saaneesta Third/ Sister
Lovers -levystä ja radiosessiosta kootun Live-levyn.
1990-luvun alussa vaihtoehtorock oli nousussa kohti valtavirtaa ja sellaiset Big Starin vaikuttajakseen maininneet yhtyeet ja artistit, kuten Teenage Fanclub, Matthew Sweet, The Posies, Primal Scream, Afghan Whigs ja etenkin R.E.M. saivat osakseen suosiota, joka olisi tuntunut vielä 80-luvulla mahdottomalta. R.E.M.:iä lukuun ottamatta ei ehkä puhuttu top-40-sijoituksista, mutta joka tapauksessa yhtyeiden suosio oli aivan uudessa mittakaavassa ja vähitellen myös Big Starin musiikki levisi ympäri maailmaa. Vuonna 1998 yhtye nousi lähemmäksi valtavirtaa kuin koskaan aikaisemmin uransa aikana, 24-vuotta hajoamisensa jälkeen, kun In The Street otettiin suositun 70's Show -komediasarjan tunnusmusiikiksi (ei tosin alkuperäisenä versiona, vaan aluksi Todd Griffinin ja myöhemmin Cheap Trickin esittämänä).
Yksi henkilö, jota Big Starin uusi suosio ei kuitenkaan vähempää olisi voinut kiinnostaa oli Alex Chilton. Vuonna 1992 Chilton sanoi haastattelussa journalisti Martin Astonille ehkäpä kuuluisamman kommenttinsa Big Starista: ”Jengi sanoo, että teimme joitain parhaista rock'n'roll-levyistä ikinä... Ja minä sanon, että he ovat väärässä.” Chilton oli yrittänyt vetää mainettaan ja uraansa vessasta alas jo lähes parikymmentä vuotta, ja oli onnistunut siinä hienosti.
Chiltonin
sooloura yskähti käyntiin lupaavasti vuonna 1977 Singer Not The
Song -EP:llä ja etenkin 1978 julkaistulla iskevällä singlellä
Bangkok. Kappale oli melodinen ja ironinen garagepunk-revitys, joka ei päässyt
loppujen lopuksi lähellekään Big Starin syvyyttä, mutta
harmittomana rock-palana se toimi loistavasti. Singlen b-puolelle päätyi
hieno versio The Seedsin klassikosta Can't Seem to Make You Mine. Chilton
soitteli keikkoja punkkareille CBGB-klubin tapaisissa luolissa yhtyeen kanssa,
johon kuuluivat mm. Bellin singlen julkaisusta vastannut The dB'sin Chris
Stamney ja Televisionin Richard Lloyd. New Yorkissa hän tutustui rähjäisiin
garagepunk-zombiehin, jotka muodostivat The Cramps -yhtyeen. Chilton vei revohkan
Memphisiin ja tuotti kappaleet, jotka päätyivät bändin
hienoimmille tuotoksille, Gravest Hits EP:lle ja Songs the Lord Taught Us
-pitkäsoitolle.
Heti Third/Sister Loversin jälkeen oli nauhoitettu myös kasa kännisiä kappaleita, jotka päätyivät, joko 1975 tai jälkeen päin vasta vuonna 1981 (internetistä ei löydy yhtä selkeää linjaa) julkaistulle Bach's Bottom -levylle. Levyn parhaita puolia olivat aiemmin julkaistut single-biisit ja huonointa antia lähes kaikki muu. Kokonaisuus oli kuitenkin kohtuullisen miellyttävä yhdistelmä puolivillaisia orginaaleja ja tukevassa jurrissa äänitettyjä lainakappaleita. Bach's Bottom oli hiukan kuin Big Starin kolmannen levyn leikkisämpi pikkuserkku. Jonkinlaista terapiaa henkisesti rankan albumin jälkeen. Oli kuitenkin ällistyttävää kuinka erilainen se oli verrattuna Chiltonin yhtyeen tuotantoon. Vaikka hänen musiikkinsa oli lipunut jatkuvasti kohti, joku voisi sanoa rennompaa, toiset taas löysempää otetta, oli Chiltonin sooloalbumin hutaisten tehty ”hällä väliä” -henki ja känninen urpoilu – alkoholin puurouttama epävireinen laulu ja hutiloiva soitto – kuitenkin tiukassa kontrastissa Big Starin sävellettyyn ja viimeisteltyyn luonteeseen (jopa Thrid/ Sister Lovers kuulostaa tiukalta ja mietityltä verrattuna Chiltonin soololevyihin). Sanoitusten kohdalla ero oli vieläkin suurempi. Emotionaalinen katharsis loisti poissa olollaan ja tilalla oli kyynisen ironisia versioita tunteellisista ikivihreistä ja orginaalisävellyksiä, jotka olivat miellyttäviä loistavan sijaan. Alex Chiltonin sooloura näytti lipuvan vaarallisen lähelle yhdentekevää, jotain mitä Big Star ei koskaan ollut.
Chiltonilla oli kuitenkin hihassaan vielä yksi todellinen klassikkolevy, vuonna 1979 julkaistu, lähes mielipuolinen ja ruhjotun kaunis Like Flies on Sherbert. Bach's Bottomille päätyneet kappaleet saattoivat kuulostaa juopuneilta ja sekavilta, mutta mikään ei valmista Chiltonin varsinaiseen debyyttipitkäsoittoon. Jos Third/Sister Lovers syntyi päihtyneestä melankoliasta ja itsetuhoisesta depressiosta ja Bach's Bottom iloluontoisesta rentoudesta, Like Flies on Sherbert heijastelee sitä hetkeä juhlista, kun riemu alkaa suistua väkinäiseksi hauskanpidoksi ja ilmassa alkaa olla pelottavaa hulluuden tuntua. Kun nauru ja itku ovat liian lähellä toisiaan ja sielun pimeämmät sopukat raahautuvat kohti päivänvaloa. Like Flies on Sherbert kuulosti siltä kuin se oltaisi nauhoitettu viikon ryyppyputken lopuksi, jolloin pystyssä ovat enää hädin tuskin koherentti Chilton ja hänen sekopäinen luutnanttinsa Jim Dickinson. Jos haluaa kokea Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -kirjan houreisemmat kohdat musiikillisessa muodossa, tätä lähemmäs on vaikea päästä.
Levy
koostui viidestä uudesta Chilton-sävellyksestä ja viidestä
cover-biisistä, joista monet ovat melko tuntemattomia juurimusiikkikappaleita.
Ensimmäisen Like Flies on Sherbertissä iskee vasten kasvoja sen
soundi, joka on ammattimaisesti julkaistulle levylle uskomattoman amatöörimäinen.
Kitarat ovat epävireessä, rumpali tuntuu soittelevan välillä
tyystin eri kappaletta, ja ainakin pari biisiä alkaa, yleensä pois
editoidulla, nauhan käyntiin pyörähtämisen äänellä.
Heti aloituskappaleessa, tunnistamattomaksi murjotussa KC & The Sunshine
Bandin Boogie Shoesissa, Chiltonin laulu tulee myöhässä sisään
ja kautta levyn nuotissa pysyminen vaikuttaa harvinaislaatuiselta sattumalta.
Hänen äänensä kuulostaa vaurioituneelta entiseltä
teinitähdeltä, joka on viimein pudonnut täydellisesti pohjalle
ja yrittää paljain käsin kaivautua vieläkin syvemmälle
(mikä hän tietysti käytännössä olikin). Bach's
Bottomkin oli horjuva, mutta Like Flies on Sherbertiin verrattuna se oli virheetöntä
fuusiojazzia.
Like Flies on Sherbert on Third/ Siter Loversin naarmuuntuneen kolikon kääntöpuoli. Se ei ole lohdutonta tuskaa, vaan lähes epätoivoista hauskanpitoa. Parodian ja todellisen tunteen rajata hämärtyvät. Toisaalta Chiltonin känninen ulvonta levyn nimibiisin lopussa on sydäntäsärkevää kuultavaa. Levy sisältää hienoja kappaleita, etenkin Chiltonin omien sävellysten osalta. Sekavan kaunis nimibiisi, lähes avantgardistinen My Rival, rivosti svengaava Rock Hard, 60-lukulaisesti poppaileva Hook or Crook ja ilomielinen glamjunttaus helvetistä Hey! Little Child toimivat hienosti, kun taas I've Had Itin känninen baariboogie kaatuu turvalleen katuojaan ja Girl After Girlin Elvis-imitaatio on ollut epäilemättä hauska idea studiossa viskipullo kädessä.
Joka tapauksessa albumin pääpaino on rujolla soundilla ja toteutuksella. Like Flies on Sherbert on kaikessa rähmäisyydessään virkistävää kuultavaa niille, joiden mielestä rock'n'rollissa keskeistä on lika kynsien alla, eikä puunattu muovisuus. Jollei suora vaikutus, niin ainakin hengenheimolaisuus, on kuultavissa sellaisiin oman tiensä kulkijoihin, kuten Giant Sandiin, Meat Puppetsiin, Jon Spencer Blues Explosioiniin, The Crampsiin ja Chiltonin kaverin Tav Falcon hienoon Panther Burnsiin. Musiikillisesti Like Flies on Sherbertillä ollaan edellä mainittujen linjoilla: enää ei kuulla helisevää Byrds-kitaraa tai Beatles-melodioita, vaan epämuodostunutta mutanttibluesia, psykoottista Sun-rockabillyä, kolmen promillen kantria ja hampaissa asti tuntuvaa kitaraujellusta.
Like Flies on Sherbertin jälkeen Chiltonilla ei enää ollut tietä eteenpäin. Hän oli seurannut rähjäistä reittiään niin pitkälle kuin mahdollista suistumatta haudan lepoon tai hulluuden tuolle puolen. Hän lopetti huumeiden käytön, raitistui ja palasi viisi vuotta Like Flies on Sherbertin jälkeen Feudalist Tarts- ja hiukan myöhemmin No Sex -EP:llä. Chiltonin tyyli oli lyöty lukkoon jo hänen ensimmäisillä soololevyillään. EP:t ja 1987 julkaistu High Priest sisälsivät juurimusiikkilainoja ja muutamia epätasaisia omia sävellyksiä. Toki sellaiset kappaleet, kuten AIDS-epidemiaa käsittelevä No Sex, Chiltonin urakehitystä kuvaileva Underclass ja nimensä mukaisesti päivätyön pitämisen ongelmia luotaava Lost My Job olivat hyviä lauluja, mutta niiden kyynisen humoristinen ote ei aina ollut kovin miellyttävä ja loppujen lopuksi verrattaessa Big Star -aikojen mestariteoksiin ne jäävät nielemään pölyä tukevalla marginaalilla.
80-luvulta
lähtien Chiltonin ura jatkui edellä mainituilla linjoilla. Samalla,
kun yhä uudet kuuntelijat löysivät Big Starin ja bändi
toisensa jälkeen nimesi sen vaikuttajakseen, Chilton jatkoi keikkojen
heittämistä ja julkaisi epätasaisia albumeja, joista saattoivat
kiinnostua enää miehen omistautuneimmat ihailijat. Huolestuttavin
piirre Chiltonin soololevyissä oli originaalimateriaalin jatkuva väheneminen.
Yksi sukupolvensa kiitetyimmistä lauluntekijöistä ei enää
viitsinyt tai osannut säveltää uutta materiaalia. Niinpä
sellaisilta levyiltä kuin Clichés (1994) ja Loose Shoes and Tight
Pussy (1999) ei löytynyt ainuttakaan Chilton-sävellystä ja
vuonna 1995 ilmestyneeltä Man Called Destructionilta vain muutama ja
nekin kuulostivat enemmän covereilta kuin omilta sävellyksiltä.
Absurdeja käänteitäkään Chiltonin uralta ei puuttunut. Siitä huolimatta, ettei hän juuri välittänyt Big Starin musiikista, mies päätti kuitenkin kasata yhtyeen uudestaan vuonna 1993. Basisti Andy Hummel ei lähtenyt uudelleenlämmitykseen mukaan, joten tilalle otettiin The Posies -yhtyeen Jon Auer (laulu/kitara) ja Ken Stringfellow (laulu/ basso). Yhtye keikkaili silloin tällöin läpi 90- ja 2000-lukujen. Keikat vedettiin silloin, kun rahaa tarjottiin tarpeeksi ja aina lähes identtisellä settilistalla, jonka painopiste oli 1 # Recordin materiaalissa. Joitain yhtyeen rakastetuimmista kappaleista Chilton ei suostunut soittamaan. Holocaustin tai Kangaroon esittäminen ei tullut kuuloonkaan.
Vuonna 2005, täysin puun takaa, saatiin kuulla, että Big Star tekee uutta levyä. Rykodiscin julkaisema In Space oli kohtuullinen levy, mutta Big Starin alkuperäisen albumitrilogian täydellisyyden takia se muodosti auttamatta häpeäpilkun yhteen uralla.
In Spacella Stephens, Auer ja Stringfellow tekivät parhaansa luodakseen edes kohtuullisen Big Star -levyn, kun taas Chilton teki mitä huvitti. Dony muistutti vielä etäisesti Big Staria, mutta hölmö diskoparodia Love Revolution (”we need a platform/ we need some platforms”) on kiusaannuttava, Makeover suunnatonta studiojamittelua ja 1600-luvulla eläneen barokkisäveltäjä Georg Muffatin Aria, Largon coverointi kerrassaan hämmentävää. Aikaisemmin oli ehkä Chiltonin Big Staria vähättelevien kommenttien valossa ajateltu, ettei hän vain viitsinyt enää kirjoittaa Big Star -tyylisiä kappaleita, mutta In Spacea kuunnellessa kävi selväksi, ettei hän enää kerta kaikkiaan pystynyt siihen. Parhaimmillaankin In Spacen Chilton-biisit kuulostivat enemmän hänen soolotuotannoltaan.
Hiukan nolostuttavasti, kun ottaa huomioon Chiltonin maineen pop-nerona, levyn parhaat kappaleet eivät olleet Chiltonin käsialaa, vaan John Auerin (levyn hienoin hetki, riipaisevan kaunis Lady Sweet) ja hyvin vähän biisejä kirjoittaneen Jody Stephensin (February's Quiet ja Best Chance). In Spaceen pätee pitkälti sama kuin Chiltonin soolouraan: hänen individualismiaan ja eksentrisyyttään on pakko ihailla, mutta lopputuloksena syntyneestä musiikista on välillä vaikea nauttia. Muutamasta loistobiisistä ja hienosta toteutuksesta (levyn soundaa hyvältä, soitto on kauttaaltaan loistavaa ja lauluharmoniat upeita) huolimatta In Space on epämääräinen sotku, jota kukaan tuskin nostaa samalle tasolle kuin Big Starin aiemmat tuotokset.
Tavallaan
on ymmärrettävää, ettei Chilton halua taiteellisesti jämähtää
uransa alkuaikojen luomuksiin, mutta toisaalta taas hän on enemmän
kuin valmis hyödyntämään Big Starin legendaarista mainetta
kaupallisesti. Sitä paitsi varsinaista kehitystä hänen urallaan
ei ole tapahtunut sitten 80-luvun. Ehkäpä Big Starin emotionaalinen
raakuus on se, mitä Chilton haluaa paeta. Kenties Third/ Sister Lovers
ja Like Flies on Sherbert olivat niin rankkoja kokemuksia, että ainoana
ratkaisuna ovat R&B-coverit ja Volaren tapaisten viihdeiskelmien hoilaaminen
pienessä hiprakassa.
Se on varmaa, että kerran tuntematon Big Star pitää otteessaan kitarapop-sukupolvia toisensa jälkeen. Tänä vuonna, melkein 40 vuotta yhtyeen ensimmäisen levytyksen jälkeen, Rhino julkaisi kokonaisen boksillisen musiikkia yhtyeen kulta-ajoilta. Mitään mullistavaa Keep an Eye on The Sky -niminen paketti ei onnistu Big Starista paljastamaan – uusia julkaisemattomia kappaleita se ei juuri sisällä (suurin osa harvinaisuuksista on joko demo- ja harjoitusnauhoilta napattuja tai erinäisillä kokoelmilla jo julkaistuja Icewater- ja Rock City -levytyksiä) ja live-levykään ei tuo kuvaan mitään sellaista mitä yhtyeestä ei jo tiedettäisi. Boksin sisältävä musiikki on toki hyvää, mutta uudelleenjulkaisujensa kanssa rahastavien levy-yhtiöiden harmiksi Big Star sanoi jo kaiken olennaisen kolmella täydellisyyttä hipovalla levyllään.
Big Starin arvostuksen puutetta, masennusta, päihdeongelmia ja kuolemaa pursuileva tarina on ihanteellista kulttimateriaalia, mutta yhtyeen keskeisin anti löytyy kuitenkin sen musiikista. Koska Big Star toimi lähes täydellisesti valtavirran ulkopuolella, sen musiikki on säilyttänyt kiehtovan ajattoman luonteen. Chiltonin ja Bellin kauniit surulliset laulut soivat yksinäisissä huoneissa, aamuyön toiveikkaina tunteina tai öisessä hurmoksessa ympäri maailmaa. Niissä ei iästään huolimatta kuulu ”klassisen rockin” ylituttua homehtuneisuutta, vaan vuosi toisensa jälkeen niiden helisevät nuotit ja kirkas toiveikkuus tuovat lohtua ihmisille, jotka ovat yhtä ulkopuolisia kuin Big Star aikoinaan. Vuonna 1987 The Replacments lauloi toiveikkaasti Alex Chilton -kappaleessaan: ”And children by the million sing for Alex Chilton/ When he comes 'round/ They sing: ”I'm in love/ What's that song?/ I'm in love/ With that song”.” Alex Chilton ja Big Star eivät kenties ole saavuttaneet miljoonien suosiota, mutta kun Thirteen-kappaleessa kuolemattomaksi ennustettu rock 'n' roll on menettämässä relevanssiaan, Big Starin musiikki pitää pintansa. Se ole vain yksi viihdeteollisuuden osa, vaan todellista ja sydämestä. Musiikkia, jonka salaisuus on sen merkityksessä ihmisille. Musiikkia, johon voi uskoa.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 29.11.2009
