Ciao! Manhattan ja Edie Sedgwickin
tarina
60-luvun muoti-ikoneista ensimmäisenä mainitaan usein Twiggy. Monella
tapaa kiehtovampi ja ehkä paremmin aikakauttaan symboloinut neito vaikutti
suurelta osaa jälkikäteen konstruoidun ”svengaavan Lontoon”
sijaan yhtä lailla myyttisissä New Yorkin taidepiireissä. Rikkaan
perheen perijättärenä käytännössä seurapiireihin
syntynyt Edie Sedgwick päätyi niin sanotusti kaiken keskipisteeksi
olematta varsinaisesti juuri mitään: häikäisevän
kauniista ulkomuodosta ja anorektisesta varresta huolimatta hänen malliuransa
jäi lyhyeksi, koska muotimaailman valtaapitävät eivät
vielä tuolloin olleet valmiita ottamaan sekalaisista huumeongelmista
kärsivää tyttöä keulakuvakseen. Elokuvaura taas jäi
lähinnä pienessä sisäpiirissä näytettyihin underground-elokuviin.
Andy Warholin suojattina ja Factoryn supertähtenä Edien merkitys
tyylillisenä vaikuttajana oli silti merkittävä, mistä
kertoo loputtomat hänen ennenaikaista kuolemaansa seuranneet popkulttuurilliset
viitaukset. Omana elinaikanaan hän päätyi niin Lou Reedin Femme
Fatale -kappaleen kuin Dylanin Blonde On Blonde -levyn inspiraatioksi. Lukuunottamatta
Jean Steinin arvostettua American Girl -elämäkertaa Edie Sedgwickin
hahmoon on silti ollut vaikea saada kosketusta. Se lienee yksi syy siihen,
miksi hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa, John Palmerin ja
David Weismanin ohjaama Ciao! Manhattan, on noussut kulttiklassikoksi.
Lukuisat
60-70-lukujen vaihteen elokuvat Easy Riderista Strawberry Statementiin ja
Zabriskie Pointista Vanishing Pointiin kuvasivat hippiajan unelmien haaksirikkoa.
Näiden tilinpäätöksien joukossa Ciao! Manhattanin tekee
poikkeukselliseksi sen monimutkainen syntytarina. Palmer ja Weisman aloittivat
elokuvan kuvaukset vuoden 1967 keväällä Warholin lähipiirin
ja olemattoman käsikirjoituksen avustuksella. Muun muassa Max’s
Kansas Cityssä sekä ensimmäisessä Central Parkin Be-Inissä
kuvattu mustavalkoinen materiaali oli ikonisen tyylikästä ja vilisi
New Yorkin nimeätekeviä. Minkäänlaista koherenttia kokonaisuutta
amfetamiininkatkuisista kuvaussessioista ei kuitenkaan saatu aikaiseksi, eikä
elokuvan tähtien oikukas ja epäonninen toilailu auttanut asiaa:
Edie joutui vetäytymään kuvauksista sytytettyään
vahingossa kätensä (ja siinä ohessa Chelsea Hotelin siiven)
palamaan; miespääosaa näyttelevä Paul America taas katosi
vuodeksi, kunnes selvisi, että hän istui vähintään
20 vuoden kakkua michiganilaisessa vankilassa hämärien marijuana-syytteiden
vuoksi.
Sillä välin Sedgwickin huumeongelmat olivat johtaneet hänet lopulta vuosia kestäneeseen sairaaloiden ja klinikoiden kierteeseen, jonka aikana spiidi ja heroiini korvattiin ajan tavan mukaisesti barbituraateilla ja sähköshokkihoidolla. Vailla rahoitusta tai näyttelijöitä Palmerin ja Weismanin dokumentti New Yorkin huuruisimmista vuosista jäi hyllylle pölyttymään, täydentyen vain satunnaisesti esimerkiksi Paul American sellissä kuvatuilla osuuksilla. Vuonna 1970 tekijät löysivät kovia kokeneen tähtösensä Californiasta, jolloin uusi versio elokuvan juoneksi alkoi muotoutua. Texasista Californiaan rantautunut teini-ikäinen hippi, Wesley Hayes, esitti nyt Edien Susan Superstar-hahmoon törmäävää, New Yorkin taidemaailmasta autuaan tietämätöntä itseään, jolle tyttö kertoo elämäntarinaansa vuosia aiemmin kuvatun materiaalin toimittaessa takaumien virkaa. Viimeisen ja traagisimman käänteen Ciao! Manhattanin vaikeassa syntyhistoriassa aiheutti Sedgwickin kuolema elokuvan leikkausvaiheessa, vain kuukautta sen jälkeen, kun hän oli avioitunut erään sen hetkisen hoitolaitoksensa potilaan kanssa.
Siinä, missä Warholin varhaisissa elokuvissa Factoryn tähdet esittivät itseään, Ciao! Manhattanin oli alun perin tarkoitus olla ainakin nimellisesti perinteisempi elokuva, jonka tarina oli halvasta pehmopornokäsikirjoituksesta muunneltua, vainoharhan kyllästämää huumerikosdraamaa. Kohtalon oikuista johtuen lopputuloksena oli postmoderni sekasotku todellisuutta ja fiktiota, jossa elokuvan diegeettinen maailma venyy liitoksistaan. Kaoottisten olosuhteiden myötä moneen otteeseen muokattu käsikirjoitus sekä Wesley Hayesin kaltaisten ensikertalaisten sisällyttäminen tarinaan tekevät varsinkin 70-luvulla kuvatuista värillisistä osuuksista ajoittain vaivaannuttavaa katsottavaa. Tätä taustaa vasten 60-luvun New Yorkin glamouria ja dekadenssia hehkuvat takaumat ovat epäsuhtaisen tyylikkäitä. Musiikkivalinnat korostavat aikakausien välistä ylittämätöntä kuilua: Factoryn viileitä poseerauksia säestävä avantgardistinen moog-surina vaihtuu ajan ja paikan myötä muun muassa Richie Havensin tulkitsemaan utuiseen singer-songwriter -maalailuun.
Vaikka kaksi maailmaa limittyvät toisiinsa ajoittain kömpelösti, kontrasti loistokkaan menneisyyden ja sen lohduttomien tulosten välille piirtyy väkevänä ja koskettavana. Keskiössä on tyhjä uima-allas, jonne kirjaimellisesti pohjalle pudonnut Edie on tehnyt asuinsijansa. Siellä sekä samean 70-lukuisen valon värjäämä hippirihkama että seiniä koristavat jättimäiset vedokset kunnian päiviltä ovat läsnä yhtä aikaa. Näissä puitteissa Edien viina- ja barbituraattitokkuraista alennustilaa kuvataan välillä siksi eksploitatiivisella otteella, että välillä on vaikeaa hahmottaa, tehdäänkö tässä sittenkään kunnianosoitusta vai julminta mahdollista pilaa. Selvää on, ettei Ciao! Manhattanissa ole häivääkään sellaista siirappisuutta, johon päätähden kuolema olisi helposti voinut koko tuotannon upottaa. Sen sijaan ongelmien riivaama tekoprosessi ongelmien riivaamasta aiheesta kääntyy kiehtovan ainutlaatuiseksi katsomiskokemukseksi.
Oliko Edie Sedgwick sitten pelkkä jetset-tähdenlento ja itseriittoinen femme fatale, josta Nico niin kylmäävästi lauloi? Helppoja ja taatusti tunteisiin vetoavia vastauksia näihin kysymyksiin voi etsiä tuoreehkosta elämäkertaelokuvasta nimeltä Factory Girl, mikäli Sienna Millerin (Edie), Guy Pearcen (Andy) ja Hayden Christiansenin (Dylan) tähdittämä, liikanimellä Edie For Dummies tunnettu Hollywood-tulkinta herättää mielenkiinnon. Ciao! Manhattanilla ei ole valmiita vastauksia tarjottavana, mutta kaksitahoisena ajankuvana ja omintakeisena henkilötutkielmana se on puutteistaan huolimatta vertaansa vailla.
Elokuvasta on Plexifilmin yhdysvaltojen markkinoille suunnattu, mutta aluevapaa DVD-julkaisu. Kylkiäisenä levyllä on muun muassa toisen ohjaajan David Weismanin haastattelu, joka valaisee hyvin elokuvan syntyhistoriaa. Julkaisijat ovat myös etsineet käsiinsä Wesley Hayesin, jonka kommenteista voi huomata, ettei pöhkön teinihipin rooli ole välttämättä niin käsikirjoitettu, kun miltä se saattaa ensikatselemalta vaikuttaa. Iän karttumisesta huolimatta Hayes ei nimittäin vaikuta sanottavasti välkymmältä – tai vähemmän rakastettavalta – 30 vuotta elokuvan teon jälkeen. Levyä voi etsiä hyvinvarustetuista pienistä leffakaupoista.
Teksti: Tommi Kemppinen
Julkaistu 18.3.2008
