Fleetwood Mac, Tusk ja Lindsey Buckinghamin uhkapeli
” I said it's funny that you understood/ I knew you would.../ When you were good, baby, You were very good.” – Fleetwood Mac, Angel
Lindsey Buckingham oli kyllästynyt. Hänen yhtyeensä oli tunnettu silkkisen sulavasta country- ja folk-vaikutteisesta aikuisrokistaan, (termi, joka oli keksitty heidän takiaan) mutta Buckingham oli saanut uuden musiikillisen heräämisen. Siinä missä hänen bänditoverinsa Stevie Nicks, Christine McVie, John McVie ja Mick Fleetwood kuuntelivat yhä Derek and the Dominoesia ja Steve Miller Bandia, Buckingham oli kiinnostunut uusista, tuoreella ja särmikkäällä soundilla soittavista yhtyeistä, kuten Talking Heads ja Gang of Four. Syytä musiikillisen tyylin muutokseen ei toki ollut. Vuonna 1979 Fleetwood Mac oli suosionsa huipulla. Pari vuotta aikaisemmin julkaistu ”Rumours” oli megamenestys. 1979 se oli myynyt jo 12 miljoonaa kappaletta ja tulisi lopulta 2000-luvun puolivälissä ylittämään 30 miljoonan myydyn levyn rajapyykin, tullen näin yhdeksi kaikkien aikojen myydyimmistä pop-levyistä. Sen soundi oli 70-luvun poprockia tyylipuhtaimmillaan ja ehkä pahimmillaan. Vuosikymmeninä, jolloin suosituimpia pop/rock-yhtyeitä olivat Eagles, Wings, Bee Gees, Linda Rondstadt ja Peter Frampton, Fleetwood Mac seisoi hartian mitalla muita pidempänä. ”Rumoursin” myötä yhtyeen sisäisistä suhteista oli tullut Kalifornian rock-aristokratian tunnetuin saippuaooppera. He olivat kuin pienimuotoinen hovi, jonka sisäisiä kähmintöjä ja romanttisia kiemuroita tavallinen kansa rakasti seurata. Levy-yhtiön edustajien kämmenet olivat nyt kuitenkin alkaneet hikoilla, olihan tulevaa ”Tusk” -levyä työstetty jo lähes kaksi vuotta ja sen budjetti lähestyi tuolloin ennenkuulumatonta miljoonan dollarin rajaa. 70-luvun lopulla oltiin myös levybisneksen toistaiseksi kovimman laman kourissa ja ”Big Macin” uuden levyn toivottiin hartaasti pelastavan levy-yhtiön kalifornialaisen kalliiseen elämäntyyliin tottuneet työntekijät. Miksi tämän Buckinghamin piti sitten alkaa sählätä? Ja vielä tällaisena hetkenä.
Varo ruskeaa happoa!
Fleetwood Macin tie 70-luvun platinakantaan, jetset-elämään
ja kartanoihin Bel Airissa, Beverly Hillsissä ja Malibussa, ei kuitenkaan
ollut mitenkään yksinkertainen. Yhtye perustettiin vuonna 1967,
kun tuolloin John Mayallin Bluesbreakersissa soittaneet rumpali Mick Fleetwood,
basisti John McVie ja Eric Claptonin Mayallin yhtyeessä korvannut kitaristilahjakkuus
Peter Green lyöttäytyivät yhteen. Tuolloin yhtyeen jäsenet
olivat jonkinlaisia brittibluesin myöhäisuskovaisia. Homma hoidettiin
yksinkertaisesti ja taidokkaasti ja sen homman nimi oli blues. Psykedeelisen
rockin aikakautena bändi otti nimensä yhtyeen rytmisektiosta ja
nauhoitti toisen levynsä ”Mr. Wonderful” livenä studiossa,
jotta siihen saatiin autenttinen, vanhanaikainen blues-soundi. Myöhemmin
kitaristi Danny Kirwan liittyi yhtyeeseen ja musiikillista skaalaa laajennettiin
hienolla ”Then Play On” -levyllä, jonka aavemainen tex mex
-vaikutteinen bluesrock sopisi kuin nyrkki silmään Quentin Tarantinon
elokuvien soundtrackille. Onni oli kuitenkin lyhytaikaista. Pian levyn ilmestymisen
jälkeen Peter Greenin mielenterveys alkoi järkkyä. Kiertueen
aikana Münchenissa Green katosi kolmeksi päiväksi, jonka aikana
hän oli ottanut useita annoksia LSD:tä. Vain osa miehestä palasi
tältä reissulta takaisin.
Green alkoi vihata mainetta ja rahaa ja vaati, että yhtyeen pitäisi
antaa kaikki paitsi elämiseen tarvittavat varansa hyväntekeväisyyteen.
Innoituksena tähän oli näky, jossa Green näki enkelin
pitelevän nälkiintynyttä lasta. Hän tuli samoihin aikoihin
myös uskoon ja pukeutui keikoilla kaapuihin ja krusifikseihin. Greenin
viimeiseksi työksi yhtyeen kanssa jäi hyytävällä
tavalla miehen hajoamista kartoittava Green Manalishi (With Two-Prong Crown).
Hän itse on todennut kappaleen kertovan rahan vaaroista, mutta sen sanoitukset
puhuvat omaa tylyä kieltään:
” Now, when the day goes to sleep and the full moon looks/ The night is so black that the darkness cooks/ Dont you come creepin around - makin me do things I dont want to/ Can’t believe that you need my love so bad/ Come sneakin around tryin to drive me mad/ Bustin in on my dreams - making me see things I dont wanna see”
Greenin kertomus kappaleen synnystä on kuin suoraan sarjamurhaaja Sam
Berkowitzin harhoista. Hänen uneensa ilmestyi vihreä koira, joka
ilmeisesti symboloi rahaa. Green pelkäsi räksyttävää
koiraa, koska ”tiesin, että se oli ollut kuollut jo pitkän
aikaa. Se oli karannut ja olin etsimässä sitä. Mutta minäkin
olin kuollut ja jouduin taistelemaan päästäkseni takaisin ruumiiseeni,
joka lopulta onnistuikin. Kun heräsin huone oli täysin pimeä
ja kirjoitin kappaleen”. Lopulta jatkuvaan rojaltitulvaan kyllästynyt
Green päätti mennä setvimään raha-asioita tottelemattoman
agentin toimistolle haulikko apunaan. Lopputuloksena oli menolippu mielisairaalaan.
Seuraavan levyn, ”Kiln House”, myötä jo tätä
edeltäneellä levyllä koskettimia soittanut Christine Perfect
tuli mukaan yhtyeen vakituiseksi jäseneksi. Myöhemmin Perfect meni
naimisiin yhtyeen basistin kanssa ja sai paremmin tunnetun nimensä Christine
McVie. Ensimmäinen palanen 70-luvun uuden uljaan Fleetwood Macin kokoonpanosta
oli nyt paikallaan. Vaikka menestys jo häämöttikin, eivät
yhtyeen vastoinkäymiset kuitenkaan olleet vielä ohi. 1971 Macin
ensimmäinen kakkoskitaristi ja laulaja Jeremy Spencer meni ostamaan lehteä,
muttei koskaan palannut. Päivien etsintöjen jälkeen bändin
jäsenet saivat selville, että hän oli liittynyt uskonnolliseen
”Children of God” -lahkoon, hippiliikkeen raunioille syntyneeseen
”Jeesus liikkeeseen” perustuvaan selkäpiitä karmivaan
porukkaan, joka on tunnettu mm. käännyttämisestä seksin
avulla (ns. ”flirty fishing”) ja pedofiilisistä seksiskandaaleista.
Ehkäpä hieman järjenvastaisesti Spencerin korvaajaksi hommattiin
kiertuetta varten, kukapa muu Peter Green, joka ei halunnut soittaa muuta
kuin 90 minuuttisia jameja kirjoittamastaan Mac-hitistä ”Black
Magic Woman”.
Sankareita on vaikea löytää
70-luvun alku oli muutenkin Fleetwood Macille vaikeaa aikaa. Se julkaisi
useita levyjä, joita varmaan yhtyeen fanienkin on vaikea muistaa tai
laittaa järjestykseen ja jotka kunnostautuivat lähinnä 70-luvulle
tyypillisellä karmivalla kansitaiteella (erityisen edustavia ovat ”Penguin”
(kyllä, siinä on yllättäen pingviini) ja ”Mystery
to Me” (kakkua syövä apina?)). Miehistökin bändissä
vaihteli jatkuvasti, mutta oikeaa tasapainoa ei millään saatu, Mick
Fleetwoodin sekä John ja Christine McVien pitäessä unelmaa
jääräpäisesti elossa. Ja kyllähän tuo unelmaan
uskominen lopulta kannattikin.
Vuonna 1975 ilmestyneellä, yhtyeen 10. levyllä, ”Fleetwood
Mac” jäsenistö oli kokenut jälleen muutoksia, mutta tällä
kertaa oltiin pysyvämmällä pohjalla. Ehkäpä syynä
ei ollut sen paremmat bändin sisäiset suhteet, mutta viimein rahahanatkin
aukesivat oikein kunnolla. Pari vuotta aikaisemmin bändi oli muuttanut
sateisesta Englannista Kalifornian kultamaille ja kuten vanhan ajan kullankaivajillakin,
hakku osui tällä kertaa paksuun ja rikkaaseen suoneen.
Macin viimeisimmän kitaristilaulajan poistuttua kuvioista Mick Fleetwood
ryhtyi etsimään uutta kaveria tilalle. Tähdet olivat oikeassa
asennossa ja jostain löytyi toistaiseksi epäonnistunutta uraa vetänyt
kitaristi/laulaja Lindsey Buckingham sekä tämän tyttöystävä
Stephanie ”Stevie” Nicks. Buckingham oli lahjakas kitaristi, studiotyöskentelystä
kiinnostunut tuottajanalku ja lupaava biisinkirjoittaja, jolla oli myös,
varsinkin naisia kohtaan väkivaltainen, pimeä puolensa. Nicks puolestaan
oli kaunis, vahvalla äänellä varustettu Kalifornian hippityttö,
joka oli hurahtanut pahemman kerran mystiikkaan, noituuteen ja muuhun hippikulttuurin
jälkiroinaan. Kuten poikaystävänsäkin, Nicks oli kaiken
lisäksi loistava biisinkirjoittaja. Heidän yhteinen sävellyksensä
”Frozen Love” kantautui Fleetwoodin korvaan, joka halusi Buckinghamin
välittömästi yhtyeensä kitaristiksi. Mies liittyi mukaan
sillä ehdolla, että myös Nicks pääsisi mukaan remmiin.
Fleetwood suostui ja näin yhden 70-luvun ja kaikkien aikojen menestyneimmän
pop/rock-yhtyeen ”klassinen” kokoonpano oli valmis.
Yhdistelmä oli taianomainen. Välittömästi seuraavalla
levyllään ”Fleetwood Mac” yhtye sai osakseen ennennäkemätöntä
suosiota. Yhtäkkiä vuosia yhtyeelle biisejä tehtailleen Christine
McVien heleät folkpop-kappaleet iskivät suoraan hermoon. Mitä
sitten vaikka ne olivatkin pitkälti valjuja ja yhdentekeviä? 70-luku
oli amerikkalaisille vaikeaa aikaa. Mitä sitä turhaan rypemään
jossain todellisuudessa? Entiset hipit olivat nyt aikuisia ja heillä
oli omat ongelmansa, vapaan rakkauden lopputuotteet ruokittavinaan ja asuntolainansa
maksettavanaan. Pistetään mukavia rakkauslauluja tai Nicksin erikoisuudeksi
muodostuneita eskapistisia fantasiapaloja kehiin. Macin musiikki sopi niin
työmatkoille, siivoamisen taustalle kuin tyylikkäille cocktail-juhlillekin.
Juhlimista harrasti myös yhtye. Eihän 70-luku turhaan ole tunnettu
päämäärättömän hedonismin aikakautena.
Nenäkarkkia kulutettiin sellaiset vuoret, että Alpit näyttivät
tämän rinnalla pikku kivikasoilta, samppanja virtasi ja juhlat jatkuivat
viikkotolkulla. Fun, fun fun, eikä kukaan veisi sitä T-Birdiä
pois, koska isukki ei ole enää vahtimassa. Se oli sitä Kaliforniaa
ja supertähteyttä mistä nämä ikuiset kakkossarjalaiset
olivat koko ikänsä unelmoineet. Nyt hankittiin viimein ne loistojahdit,
kartanot ja rakennettiin oma loistostudio, jossa voi sitten bilettää
ja viihdyttää bändäreitä. Äkkiä puhelu
Don Henleylle ja kokkelia kehiin, vaikka mikäs kiire sitä tässä,
juhlathan jatkuvat ikuisesti!
Bändin jäsenten keskinäiset suhteet menivät siinä
määrin sotkuun, että John ja Christine McVie erosivat, samoin
Buckingham ja Nicks. Samaan aikaan myös Fleetwoodin avioliitto kariutui.
Niinhän se on, että pitkistä juhlista tulee aina pitkä
lasku, mutta ainahan tätä ihmissuhdekrapulaa voi käyttää
biisien aineksina! Näin tehtiin, ja lopputuloksena oli levy josta tuli
amerikkalaisen AOR-rockin merkkipaalu. ”Rumours”-levyllä
kyllä tilitettiin katkerastikin ihmissuhdekriisejä, ylenmääräistä
juhlimista ja huumeidenkäyttöä, mutta kaikki oli pakattu niin
vastustamattoman pörröiseen, kermaiseen ja pehmoiseen pakettiin,
että sen ostamatta jättämisestä oli tehty 70-luvun amerikkalaisille
lähes mahdotonta. Kuka toinen puhui näin syvällisesti aikuisen
ihmisen kriiseistä ja osasi samalla tehdä sen näin tarttuvasti,
groovysti ja rennosti? Se oli kuin satumainen yhdistelmä Eaglesia ja
Carpentersia. Ei tällä reseptillä kerta kaikkiaan voi mennä
metsään, eikä mentykään. Singlet ”Go Your Own
Way”, ”Dreams”, ”Don’t Stop” ja ”You
Make Loving Fun” olivat kaikki hittejä. Yhtyeen ihmissuhteet olivat
pirstaleina, mutta menestys oli suurempaa kuin kukaan olisi vielä muutama
vuosi sitten voinut arvata. Kaikki tapahtui vielä vuonna 1977, joka rockin
perimätiedon mukaan piti olla punkin kulta-aikaa. Ja paskat. Ei Amerikassa
ainakaan. Homman nimi oli softrock, AOR, country ja pikkuisen discoa. Jos
nämä kaikki oli yhdellä levyllä, homma oli pihvi.
Kulje omaa polkuasi. Tai älä sittenkään…
Näin päästään lopulta takaisin vuoteen 1979. Fleetwood Mac oli todellakin huipulla, mutta 80-luku uusine kuvioineen kolkutteli jo ovella. Olihan Mac yhä Big 80-luvullakin, mutta 70-luku nyt vain oli sitä ominta aikaa tällaisille valkoisille 60-luvulla syntyneille megabändeille. 80-luvulla olisi sitten vuorossa Jacko, Madonna ja muut uudet tähtöset. Mutta ehtipä 70-luvun Mac julkaista tuon vuosikymmenen puolella vielä parhaan levynsä.
”Tusk”
on yksi omituisempia suositun megabändin julkaisuja. Vielä omituisemman
siitä tekee se, että se julkaistiin yhtyeen suurimman menestyslevyn
jälkeen. 60-luvun lopullahan kunnianhimoiset taiteelliset kokeilut olivat
rockissa menestyneidenkin bändien osalta lähes pakollisia, mutta
toisin oli 70-luvulla, jolloin pelattiin varman päälle ja keskityttiin
voitonmaksimointiin. Huippusuosio ei kuitenkaan riittänyt Buckinghamille.
Hän halusi päästä kriitikoiden kirjoissa samalle jalustalle
sellaisten auteur-muusikkojen kuin Brian Wilson kanssa. Lisäksi hän
oli kiinnostunut tuolloin kriitikkojen rakastamasta ja tulevaisuuden soundia
tuovasta uuden aallon rockista. Ongelmana tietysti oli, ettei Buckingham ollut
yhtyeen ainoa biisintekijä vaan myös Christine McVie ja Nicks olivat
varteenotettavia hittimaakareita (itse asiassa vain yksi yhtyeen hiteistä
”Go Your Own Way” oli Buckinghamin käsialaa). Lopputuloksena
on levy, joka olisi kenties ollut vielä vakuuttavampi Buckinghamin soololevynä,
mutta ei läheskään yhtä mielenkiintoinen. Nyt se on kiehtovan
skitsofreeninen kokemus.
Buckinghamin kaikki kappaleet levyllä on veistetty samalla oudolla muotilla.
Eivät ne varsinaisesti uudelta aalloltakaan kuulosta, vaan kaikkia yhdistää
kummallinen läpsyttävä kaikuisa rumpusoundi, jonka esikuvana
ovat kenties olleet Buddy Hollyn 50-luvun rokkihitit, kuten Peggy Sue. Todennäköisesti
Buckingham on soittanut useimmille omille biiseilleen rummut itse. Ei vuosikymmeniä
soittanut veteraani, kuten Mick Fleetwood, kerta kaikkiaan voi soittaa niin
hienolla tavalla paskasti. Samoin kitarasoundi on usein varsin primitiivinen
ja kaikki on kuorrutettu loputtomilla vokaaliraidoilla ja erilaisilla studiotempuilla.
Suurimman osan sanoitukset ovat erityyppisiä yksinkertaisia hokemia,
jossa lähinnä toistellaan kappaleen nimeä (tai muusta ei saa
kunnolla selvää). Buckingham tulkitsee ne kuin jonkinlainen David
Byrnen, AOR Johnny Rottenin ja Brian Wilsonin outo yhdistelmä. Soundi
ja biisit ovat kummallisia, mutta silti niissä on erityislaatuista tenhoa.
Varsinkin tarttuva ”What Makes You Think You’re The One”,
rockaava ”The Ledge” (voisiko olla, että biisi on saanut
vaikutteita toiselta Lubbockin legendalta Legendary Stardust Cowboylta (alias
”The Ledgeltä”)?!) tai melko lailla nykyajan vaihtoehtorockilta
(varsinkin Ken Stringfellowin ensimmäisen soololevyn ”Sounds Like
Goodbye” -levyn kappaleilta) kuulostava slovari ”That’s
All For Everyone” toimivat. Varmaa on, että jos Buckinghamin sävellykset
soitettaisiin erillään muusta levystä, harva arvaisi, että
kyseessä on Fleetwood Mac. Siitäkin voi olla varma, että vastaavankaltaisia
biisejä ei voi kuulla missään muualla.
McVien ja Nicksin kappaleet puolestaan edustavat sitä tyypillistä
Fleetwood Macia. Nicks sentään yrittää ja esimerkiksi
”Sara” on ihan tarttuva mystinen folk-rock kappale, joita Nicks
pystyi tehtailemaan unissaankin. Biisi kuulostaa myös omalla tavallaan
esikuvalta monelle tyypilliselle 80-luvun mahtipontiselle tunnelmapalalle,
olematta kuitenkaan mitenkään mauton. Rockaavampi ”Angel”
tuo mieleen Patti Smithin, joka uskomatonta kyllä, on laulunääneltään
hyvin samanlainen kuin Nicks. Nicks on tietty rennompi ja, kyllä, kalifornialaisempi.
McVien biiseistä en ole oikein ikinä pitänyt ja ne ovat tälläkin
levyllä sellaista turvallista peruskamaa, jota yhtyeen fanit olisivat
varmaan toivoneet enemmän.
Ensimmäisenä singlenä levyltä julkaistiin Mick Fleetwoodin
tribaaliseen rumpubiittiin perustuva "Tusk". Biisin alussa on jotain
laulun tapaista muminaa, josta ei saa mitään selvää ja
loppujen lopuksi ainoat selkeät sanoitukset ovat ”don’t say
that you love me/ just say that you want me” ja ”tusk” -huudahdukset.
Kappaleen taustalla soittaa jalkapallojoukkueen marssibändi ja koko raidan
taustalla kuuluu jatkuva häly ja puheensorina. Toisin sanoen: mikä
valinta paluusingleksi!
Niinhän siinä kävi, että levy oli Fleetwood Macin mittapulla
floppi ja suurimmat syyt niskoilleen sai Buckingham. Mac palasi takaisin perinteisenpään
AOR-meininkiin, mutta Buckingham ei oikein koskaan toipunut kunnianhimoisimman
projektinsa epäonnistumisesta. ”Tuskin” jälkeen Buckingham
teki pari soololevyä ja pari levyä Fleetwood Macin kanssa, kunnes
hän lopulta jätti yhtyeen, yhä ilmeisen loukkaantuneena Tuskin
jälkeisistä syytöksistä. Mutta eihän tällaisten
yhtyeiden tarina lopu niin kauan kuin edes joissakin sen jäsenistä
vielä henki pihisee. Fleetwood Mac seurasi samaa polkua kuin niin monet
muutkin 60-70-luvun rock-yhtyeet. Se teki lisää levyjä joiden
taiteellinen arvo laski jatkuvasti. Jäsenet lopettivat, vaihtuivat ja
soololevyjä julkaistiin tarpeeksi täyttämään pienen
maan muovitarpeet. Leivän syrjässä pysyttiin nostalgiakiertueiden
avulla.
90-luvun lopussa oli sitten aika tehdä virallisempi comeback, kun sekä
Nicks että Buckingham saatiin takaisin messiin. Uusi levykin julkaistiin,
mutta loppujen lopuksi pelattiin nostalgialla ja menneisyyden huippuhetkillä.
Fleetwood Mac oli matkannut pitkän ja kummallisen matkan Peter Greenin
johtamasta blues-bändistä, 70- luvun kultaketjujen, kokaiinin ja
sifonkihuivien täyteiseen aikuisrockiin ja lopulta osaksi 2000-luvun
nostalgia- ja uudelleenjulkaisuteollisuutta. Loppujen lopuksi tälle alun
perin niin päättäväiselle pikku yhtyeelle kävi kuten
niin monelle sitä ennen. Kaikista asioista juuri sen eniten haluama menestys
lopulta mursi sen.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit:
Fleetwood Mac: "Tusk" -musiikkivideo
"Not That Funny" "Tusk"-levyltä. Video huono, mutta
biisistä saa hyvän kuvan...
Julkaistu 16.3.2008
