Kuusessa ei ole tähän asti harrastettu artistihaastatteluja, mutta nyt on aika rikkoa tämäkin kuparinen. Kohtasimme punavuorelaisessa olutravintolassa laulaja-lauluntekijä Joose Keskitalon, joka kolmen aiemman albuminsa myötä on noussut uskonnollisista piireistä vaihtoehtoisen suomalaisen populaarimusiikin tähdeksi. Maaliskuun alussa ilmestyvä neloskiekko Tule minun luokseni, kulta tuntuu tekijästään jopa niin definitiiviseltä, että muuta ei enää tarvitsekaan tehdä. Kuinka vakavasti tämä pitäisi ottaa, se jää ajan paljastettavaksi…
Keskitalo on mukava mies ja helppo haastateltava, mutta jotain savolaista kieroutta hänestä löytyy. Vastuu tämänkin artikkelin tulkinnasta jää lukijalle.
Rakkautta ja paloittelua
Tähän asti Keskitalon laulut ovat käsitelleet sellaisia pirteitä
aiheita kuin kuolemaa, eksistentiaalisia kriisejä ja ihmisen pienuutta.
Uuden levyn nimi vihjaisi tarjolla olevan rakkauslauluja. Näinkö
tosiaan on?
”Ei pelkästään, mutta niitäkin on”, asiallisen
punnitusti mutta hienoisella itämurteella kommunikoiva lauluntekijä
myöntää. ”Ne eivät ole niin perinteisiä. Aika
monet ovat sellaisia… paloitteluun keskittyviä lauluja.”
Murhaballadeja siis? Ei ainakaan aivan perinteisiä.
”Ne ovat vahvasti minäkeskeisiä lauluja, joissa väkivalta
on lisäelementtinä. On vaikea erottaa, kertovatko ne rakkaudesta
vai väkivallasta.”
”Paloittelu ja syöminen ovat kuvia. On kuulemma tyypillistä
nähdä unta, jossa syö jotain tai jonkun, jota pitää
hyvin läheisenä. Itse en ole sellaisia nähnyt. Se ei ajatuksen
tasolla ole väkivaltaa vaan arvostuksen osoitus.”
Mutta jokin mikä unessa voidaan kuitata symboliksi, muuttuu heti konkreettisemmaksi,
jos sen laittaa lauluun.
”Ovatko laulut unia vai konkreettisia asioita?” Keskitalo pohtii.
”Minäkin olen saanut unista paljon laulunaiheita. Kerran heitin
keikan, jolla jokainen välispiikki kuului: ’Tämä laulu
perustuu uneen jonka näin.’”
Levyn musiikillinen syntyhistoria ei ole se tavanomaisin. Yleensähän
artisti säveltää nipun biisejä, treenaa ne muusikoiden
kanssa ja menee sitten studioon. Kun levy on ulkona, mennään keikoille
soittamaan samoja kappaleita. Keskitalo taas äänitti valtaosan Tule
minun luokseni, kulta –levystä viime keväänä, samoihin
aikoihin kuin hänen edellinen pitkäsoittonsa, Joose Keskitalo &
Kolmas Maailmanpalo –yhtyeen nimikkolevy, ilmestyi. Sen jälkeen
yhtye on soittanut samoja kappaleita livenä ja muokannut niistä
hyvinkin erilaisia. Mutta nyt kuullaan tuoreeltaan äänitetyt eräänlaiset
raakaversiot. Nimenomaan raakuus tuntuu Keskitalon esteettiselle näkemykselle
tärkeältä asialta. Hän puhuu hieman vähättelevään
sävyyn toisesta albumistaan Kaupungit puristuvat puristimissa, jota ”hiottiin
liikaa” (tosiasiassa sekin kuulostaa jopa useimpiin indiebändeihin
verrattuna lo-filta). Spontaanius on avainasemassa.
”Minulle on ollut tärkeää, että kappale on tuore
kun äänitän sen. Samana päivänä, kun olen viimeistellyt
laulun, olen äänittänyt ja miksannut sen.”
Uusi albumi on nimellisesti soololevy. Ero on kuitenkin häilyvä.
Kolmas Maailmanpalo –kiekolla oli useampikin yksin esitetty raita. Uutuudella
taas kuullaan yhtyettä joillakin kappaleilla, vaikka sooloesitykset ovat
enemmistönä. Näihin nimikysymyksiin Keskitalo suhtautuu käytännöllisesti.
”Levyn selkään tulee Joose Keskitalo: Tule minun luokseni,
kulta koska siihen ei mahdu sen pidempää tekstiä.
”Yritin olla lahjomaton itselleni ja miettiä jokaisen kappaleen
kohdalla, mikä sitä palvelee parhaiten. Jokin laulu olisi voinut
olla yhtyeen esittämänä musiikillisesti parempi, mutta jos
ilmaisu vaati sen esittämistä yksin, niin tein niin.”
Ei krapulapäivän musiikkia
Myös keikkoja Keskitalo heittää niin soolona kuin Kolmannen
Maailmanpalon kanssa. Hän sanoo eron olevan lähinnä siinä,
että ison tilan täyttäminen on yksin vaikeampaa. Keikkapaikasta
ja kokoonpanosta riippumatta kappalemateriaali on pääosin samaa.
Ja materiaalin synkeä luonne takaa, että omituisia tilanteita syntyy.
”Olin vuosia sitten Jyrockissa sunnuntaina, kaikki yleisössä
vähän krapulassa. Minun laulut ei oikein sopineet ilmapiiriin kovin
hyvin ja sen jälkeen ajattelin, että nyt mie kyllä lopetan.
Mutta nykyisen yhtyeeni tyypeistä kaksi oli sillä keikalla ja he
sanoivat että se oli kuin kylmä suihku. Ei tuntunut hyvältä
mutta virkisti.”
Kuolemankaipuulaulujaan Keskitalo on esittänyt myös ystävän
häissä. Seurakuntakeikat taas ovat hyvinkin yleisiä. Taustansa
vuoksi mies pärjää näissäkin olosuhteissa.
”Useimmiten niillä keikoilla ollaan hyvin messissä. Siinä
ympäristössä kasvaneena tiedän sen kielen, missä
kohdassa saa aplodit ja missä mennään hyvän maun rajalle
ja missä sen yli.”
Ainakin myyntilistoja seuraamalla uskonnollinen populaarimusiikki vaikuttaa
nyky-Suomessa hyvinkin suositulta.
”Se listamenestys on tavallaan kupla”, Keskitalo kuittaa. ”Gospel
on aina ollut suosittua, mutta vasta nyt on yksi sen alan levykauppa päässyt
listaliikkeeksi, se on se syy. Tai siis itse asiassa koko listasysteemi on
kupla.”
Samuli Edelmankin on saanut menestystä virsilevyillään. Odotuksenmukaisesti
Keskitalo suhtautuu niihin nihkeästi.
”En ole juuri pystynyt kuuntelemaan niitä. Sen tietää
jo levykannen virsilistasta, mitä sieltä tulee. Virsiähän
on monista eri kulttuureista, ja Edelmanin valinnat ovat kaikki suht moderneja,
lässyttäviä.”
Tilitystä vai tarinointia
Viimeksi tavatessamme Keskitalo painotti sitä, että hänelle
henkilökohtainen tunne on kappaleen arvokkuuden mitta. Tällä
mies ei kuitenkaan näytä tarkoittavan oman elämän suoraa
tilitystä, vaan enemmänkin laulun ilmaiseman tunteen voimaa. Kansanlauluille
tyypillinen tarinallisuus puuttuu suurimmasta osasta hänen musiikkiaan.
Appalakkien balladien sijaan Keskitalon kanssa on helpompi puhua itkuvirsistä
ja kalevalaista perinnettä jatkaneista runonlaulajista.
”Runonlaulannassa tarinoiden merkitys on henkilökohtainen. Ne ovat
tosi hienoja kertomuksia, parempia ei ole Suomessa tehty. Niissä on eksistentiaalista
syvyyttä.”
”Olen kuunnellut 1900-luvun alun runonlauluäänitteitä,
ja niissä on tosi vahva tunnelma. Sen jälkeen on vaikea edes yrittää
itse.”
Tulisiko se tunnelma kuitenkin kontekstista? Siitä että äänitystekniikka
oli niin erilainen ja ne äänitteet tehtiin niin erilaiseen maailmaan?
”Sehän on hyvän taiteen merkki että se luo oman maailmansa
johon voi astua sisään. Minulle on sama vaikka ne olisi tehty viime
vuonna. Pitäisin niistä silti yhtä paljon.”
”Johonkin juttuun voi olla vaikea päästä sisään,
ovi löytyy vasta kun sitkeästi etsii. Ja jossakin taiteessa on ovia
ja ikkunoita liikaakin, mutta ei sisällä mitään.”
Sinun musiikissa ainakin on oma maailmansa. Mutta se on niin erilainen kuin
popmusiikin normaali maailma, että moni kuulija saattaa reagoida huvittuneesti.
Että taas tulee kuolemasta kertova biisi.
”Jos musiikki on hyvää niin kuulija pysyy siinä”,
Keskitalo uskoo. ”Vaikka alussa olisikin vaan huvittunut, niin joutuu
aina palaamaan siihen ja pääsee lopulta sen rakennelman syvimpiin
onkaloihin.”
Keskitalo on omat kannattajansa löytänyt. Hänen kertomansa
mukaan tähänastisia levyjä on mennyt noin 1500 kappaletta kutakin.
Se ei ole radioista poissaolollaan loistavalle musiikille huonosti. Melkoinen
osa myynnistä tapahtuu keikoilla.
”Aluksi menin rahattomille keikoille koska siellä sai niin hyvin
levyjä kaupaksi. Aina meni viisi levyä ja siitähän saa
jo sen kuusikymppiä. Keikkailu on parasta mainosta.”
Nykyään mies heittää muutaman keikan kuukaudessa, eikä
tekisi enempää, vaikka mahdollisuus tulisi. Hänestä ei
ole 200 keikkaa vuodessa tekeväksi Popedaksi, lähinnä siksi
ettei rutiinisuoritus kelpaa. Keskitalo antaa yleisön edessä kaikkensa.
”Jokaisesta keikasta väsyy jollakin tavalla. Sen pitää
olla mukavaa edes hetkittäin että sitä voi tehdä.”
Viimeinen levy?
”Seuraavaa levyä ei ole tiedossa”, Keskitalo sanoo kysyttäessä
tulevaisuuden suunnitelmia. ”Minulla on vahva tunne joka levyn jälkeen,
että tämä oli viimeinen. Nytkin on se tunne. Jos dramaattisesti
sanotaan, niin nyt olen valmis kuolemaan. Olen sanonut oman mielipiteeni asioista,
eikä enää tarvitse väittää vastaan kenellekään.”
”Väittäisin että nyt tuntuu aiempaa vahvemmin siltä…
mutta ennenkin on tuntunut siltä että nyt tuntuu aiempaa vahvemmin
siltä.”
Ota tästäkin sitten selvää. Niin tai näin, kuolemassa
Keskitalo ei kai vielä ole, sillä ei-musiikillisia projekteja on
kyllä työn alla.
”Teen radiokuunnelmaa Ylelle. Se on tosin vielä kesken, eli sitä
ei ole varsinaisesti hyväksytty esitettäväksi. Mutta suhtaudun
siihen vakavasti, ikään kuin se olisi seuraava levyni.”
Oletko sitten syvemminkin kiinnostunut kirjoittamisesta?
”Kirjoittaminen on enenevästi tärkeämpää kuin
musiikki: voisin kuvitella siirtyväni kirjallisuuden puolelle”,
Joose pudottaa.
Eeppinen proosa ei kuitenkaan tunnu hänen leipälajiltaan.
”Minusta on käsittämätöntä, miten joku voi
pitää järkevästi mielessään romaanin suuruisen
kokonaisuuden. Ja että jaksaa kirjoittaa sen kerran alusta loppuun ja
sitten todeta, että tämä on vain raakaversio.”
Hänen tähtäimensä onkin novellistiikassa. Esikuviaan tällä
alalla Keskitalo ei oikein osaa nimetä, vaan sano, ettei ”muista”
lukemiensa hyvien novellistien nimiä. Pentti Haanpään ja Kafkan
hänestä saa sentään puristettua.
Miten fiktion kirjoittaminen sopii tähän aiemmin esille nousseeseen
henkilökohtaisuuden vaatimukseen?
Keskitalo selittää, ettei hänestä fiktion ja faktan välillä
ole mitään selvää rajaa. Ehdottoman tosiasioissa pitäytymisen
sijaan tärkeää on ilmaista jonkinlainen syvempi totuus asioista.
Ja sitten seuraa piikki toimittajalle:
”Minusta lehtikirjoittelua pitäisi kutsua fiktioksi myöskin!”
Hän selventää kantaansa levy-yhtiöönsä Helmi-levyihin
liittyvällä esimerkillä.
”Sami Kukka kertoo aina haastatteluissa, miten päätyi Helmi-levyille,
kuinka niiden nuoret tyypit hänet löysivät sen jälkeen,
kun hän oli jo ehtinyt päätyä kaikilta unohduksiin. Se
on maukas, selkeä kertomus joka on helppo kirjoittaa juttuun. Ja se on
kyllä totta, mutta kertomus on vähän monimutkaisempi. Minä
en löytänyt Sami Kukkaa, vaan eräs ystäväni, ja Helmi-levyt
minun ja ystäväni kautta. Ja sitten lehtijutuissa pienessä
tilassa Joose Keskitalo löysi Sami Kukan ja otti sen Helmi-yhtiöllensä!
Juuri näin kirjoitettiin ainakin Helsingin Sanomissa.
”Toisaalta on sellaisiakin variaatioita, joissa minua ei mainita ollenkaan,
koska toimittaja on päättänyt tehdä sellaisen lyhennelmän.
”Ei minulla ole mitään sitä vastaan että lehtikirjoittelu
on fiktiota, siihen pitää vaan osata suhtautua niin. Eikä sillä
ole väliä, jos asiat ovat väärin, kunhan mielikuva on
oikein. Hyvä fiktiokin kertoo todellisuudesta, antaa virikkeitä.”Lopuksi
keskustelu ajautuu pitkiksi ajoiksi suomalaisen uskonnollisuuden nykytilaan,
kirkkouskovaisuuden tulevaisuuteen ja ties mihin teologian professoreiden
50-luvulla lausahtamiin aforismeihin. Niinkin syvälle näihin asioihin
mennään, että Keskitalo lopulta lausahtaa huvittuneena: ”Tämä
on kyllä mahtavan omituinen haastattelu.”
Puolustaudun sanomalla, ettei minusta ole niinkään mielekästä
keskustella muusikoiden kanssa tiukasti vain musiikista. En ole koskaan jaksanut
lukea sellaisia haastatteluja, joissa kysellään jotain rumpujen
äänitysmenetelmiä.
”Yhdellä mikillä”, Keskitalo pistää väliin.
Selvä. Tulihan sekin aihe lopulta käsiteltyä.
Teksti: Niko Peltonen
Kuvat: Helmi-levyt
Linkit: Joose
Keskitalo @ MySpace
"Tule minun luokseni, kulta" julkaistaan 4.3.2009
Julkaistu 22.2.2009
