Kuka muistaa vielä Franz Ferdinandin? Varmaan joku, mutta ihan putkeen
yhtyeen comeback ei näytä menneen. Vaikka kolmosalbumi Tonight:
Franz Ferdinand julkaistiin hiljaisena alkuvuonna, sai se tyytyä brittilistan
kakkossijaan Bruce Springsteen –nimisen reliikin takana. Mikä vielä
pahempaa, toisella viikolla kiekko romahti sijalle 21 Pomon pitäessä
edelleen kärkipaikkaa. Aika huonosti yhtyeeltä, jonka kaksi edellistä
levyä koristeltiin saarivaltakunnassa yhteensä viidellä platinamerkinnällä.
Vuonna
2004 Franz Ferdinand todellakin oli sitä kuuluisaa kuuminta hottia. Levynkannen
retromodernista grafiikasta ja jätkien kampauksista lähtien kaikki
yhtyeessä oli täydellistä. Taidekoulutaustaisesta skottibändistä
olisi saanut mageita juttuja kiiltäväpaperisiin lehtiin aivan riippumatta
siitä, millaista musiikkia he soittivat. Onneksi sekin oli tanssittavaa,
takiaismaisen tarttuvaa diskorokkia, johon tuotiin juuri sopivasti vaihtoehtoista
vivahdetta kulmikkailla kitarariffeillä ja runsaasti käytetyllä
megafoni-tyyppisellä lauluefektillä.
Noihin aikoihin musiikkijournalistit käyttivät yhtyeestä rutiininomaisesti post punk –käsitettä. Alun perin tällä tarkoitettiin 70-luvun lopussa lähinnä briteissä harrastettua underground-rockmusiikkia, jonka tekijät lähtivät punk-juurilta, mutta omasivat kunnianhimoisempia taiteellisia visioita. Post punkin klassikkobändit eivät todellakaan tehneet kovin kaupallista rockia. Jos laittaa FF:n esikoisen perään soittimeen vaikkapa lajin kulmakivenä pidetyn Public Image Limitedin Metal Boxin, saattaa ihmetellä, mitä yhteistä näillä kahdella levytyksellä muka on. Toinen kuulostaa häiritsevältä ja vaativalta, toinen bilehenkiseltä, energiseltä ja huumorintajuiselta.
Joitakin musiikillisia ideoita Franz Ferdinandin pojat olivat post punkista pöllineet, mutta agenda oli aivan toinen: tehdä pinnalta kiihottavaa kiiltokuvamusiikkia ja myydä sillä vitusti levyjä. Post punkista höpisemiselle oli kyllä syynsä, sillä musiikkitrendien ikuisessa kierrätyssirkuksessa oli juuri tuolloin koittanut sen vuoro, ja näin aikaansa seuraavat valistuneet kuluttajatkin saatiin pitämään FF:ää kovana juttuna. Taviksille taas riitti, että ”Take Me Out” –hitti pärjäsi valtavirtayökerhojenkin tanssihittejä vastaan tyhjäpäisellä imevyydellään.
Onhan Take Me Out loistava biisi – oli ainakin aluksi – ja harhauduin itsekin ostamaan Franz Ferdinandin esikoisalbumin. Kauaa se ei aktiivikuuntelussa kestänyt. Levyn joka nuotista uhkui tuo postmodernin ajan perusasenne: nokkela, tietävän ironinen pinnallisuus. Yhtyeen jäsenet tuntuivat olevan ärsyttävän tietoisia siitä, kuinka hyvin he tekivät sen mitä tekivät. Heillä oli jopa varaa vähän ”irrotella” ja ”ottaa riskejä”, kuten viljelemällä jostain mystisestä syystä saksankielisiä säkeitä ja maustamalla ”Michaelin” lorauksella puolihuolimattomia homovihjailuja.
Kakkosalbuminsa You Could Have It So Much Better yhtye sai kauppoihin suhteellisen
pian
,
syksyksi 2005. Aluksi näytti siltä, että voittokulku tulisi
jatkumaan. Sosialistista realismia parodioiva kansitaide kiihotti varmasti
mieliä mainostoimistoissa. ”Do You Want To?” –single
kuulosti kyllä häiritsevästi Take Me Outilta, mutta se oli
biisinä ehkä vielä iskevämpi ja videokin oli oikein mainio
ja mieleenpainuva. Kriitikoille täkyiksi oli levylle sisällytetty
muutama näennäisesti melankolisempi kappale, joissa hyödynnettiin
juuri niitä melodiakulkuja, jotka yleensä aiheuttavat Beatles-vertausten
kaivamisen esiin.
Levy debytoikin maailmanlaajuisesti listojen kärkipäässä ja ylsi koti-Britanniassa ykköseksi, mutta se tuntui unohtuvan aika nopeasti. Do You Want Ton jälkeisistä singleistä ei tullut hittejä, ja trenditietoisin yleisönosa oli alkanut hieman nyrpistellä nenäänsä. Näissä piireissä ei kerta kaikkiaan käy laatuun keuhkota samasta bändistä toista vuotta peräkkäin. Ehkä yhtyeen ärsyttävät puolet oli nyt helpompi havaita, kun muotokieleen oli jo totuttu. Urastrategisesti järkevämpää olisi ollut julkaista aidosti syvällinen, tunteisiin vetoava, uutta kohti kurottava albumi, mutta oletettavasti Franz Ferdinandista ei kerta kaikkiaan ollut siihen. Itsekin he tuntuivat ajautuneen jonkinlaiseen kriisiin musiikkinsa suunnan kanssa, koskapa vetäytyivät reilusti yli kolmeksi vuodeksi venyneelle levytystauolle.
Vuoden 2008 aikana yhtyeen jäsenet kommentoivat tulevaa albumiaan mm. kertovalla sen sisältävän runsaasti vaikutteita afrikkalaisesta ja elektronisesta musiikista. Tässä vaiheessa monet lienevät kiristelleet hampaitaan: nyt ne ovat sitten päättäneet kalastella Vampire Weekendin vanavedessä. Arvioiden perusteella Tonight-albumilla harjoitetut kokeilut jäivät kuitenkin vähäisiksi. Ensisinglekin kuulostaa… niin, Take Me Outiltapa tietenkin. Jotensakin kireä ilmapiiri levynjulkaisua tuntuu ympäröivän. Harvoinpa isot nimet tuuppaavat materiaalia pihalle tammikuussa, ja ratkaisun voikin hyvin tulkita ylimääräisen julkisuuden ja korkeiden listasijoitusten kalasteluksi. Nyt-liitteen haastattelussa toimittajan tivatessa tästä aiheesta kitaristi Nick McCarthy veti kunnolla herneen nenäänsä.
Franz Ferdinandin kannalta surullinen totuus on, ettei pelkällä trendikkyydellä ja yhdellä hyvällä biisillä ole kukaan ratsastanut pitkälle. Tosiasiassa FF oli musiikilliselta ominaisluonteeltaan enemmänkin Electric Sixin tapainen parin hitin ihme, jonka pidemmäksi osoittautunut elinkaari johtui lähinnä ulkomusiikillisista syistä. Nyt nekään eivät enää auta, ja maaliskuuhun tultaessa ei Tonight tule top 40-listoilla pahemmin vaikuttamaan. Oikeus ja kohtuuskin se on, vaikka en väitäkään, että tilalle tulleet kauden hypenimet osoittautuisivat välttämättä sen kestävämmiksi.
Ja kukapa tietää – jos näitä taidekoulun kukkopoikia nyt kunnolla nöyryytetään, ehkä he sisuuntuvat ja löytävät itsestään aidosti kiinnostavan neloslevyn. Todennäköisenä en sitä pidä, mutta kuitenkin.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: Franz
Ferdinand @ MySpace
Nyt-liitteen Franz Ferdinand haastattelu
Julkaistu 11.2.2009
