20.
helmikuuta 1948 syntynyt Tyson "Ty" Kindell kasvoi musiikin parissa.
Hänen isänsä oli soittanut työkseen big bandeissä
ja aloitti poikansa koulimisen varhain. Pienestä pitäen isä
kannusti Kindelliä kokeilemaan eri instrumentteja ja poika oppikin nopeasti
soittamaan mm. viulua, haitaria, banjoa, saksofonia, huilua ja pianoa. Kitaran
nuori Ty löysi jo kuusivuotiaana. Vaikka muiden instrumenttien hallitseminen
johti hänet marssiorkesteriin ja koulun jazz-bändiin, se oli kitara,
joka johdatti Kindellin koettamaan onneaan maailmalle vuonna 1966. Hän
kierteli 60-luvun lopun ympäri Amerikkaa soittelemassa erilaisissa kokoonpanoissa
ja säesti mm. Etta Jamesia ja Johnny "Guitar" Watsonia. 70-luvun
alussa hän soitti tuolloin uransa pohjalle pudonneen Gene Vincentin yhtyeessä.
Keikkaa ei kestänyt kauan, Vincent kuoli vuotavaan mahahaavaan vuoden
1971 lopulla.
Vaikka Kindell rakastikin rhythm & bluesia ja varhaista rock & rollia, eikä voinut sietää psykedelian ajan houreista hihhulointia, vielä 70-luvun alussa hän muistutti aikansa tyypillistä muusikonretkua leveälahkeisine farkkuineen ja vyötärölle ulottuvine hiuksineen. Muutos oli kuitenkin vääjäämätön, sen takasi Kindellin kapinallinen luonteenpiirre. Samat punaniskat, jotka vielä muutamaa vuotta aikaisemmin olivat heitelleet Kindelliä kaljatölkeillä, olivat nyt kasvattaneet tukkansa pitkäksi, vetivät happoa ja polttelivat pilveä. Nuori muusikko halusi olla oma itsensä ja erilainen, ei seurata junttien denim-armeijaa. Eräänä päivänä hän leikkasi hiuksensa, blondasi ne vaaleaksi ja hankki syvän siniset piilolinssit. Kindellin ystävä ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki muutoksen: "Et näytä enää itseltäsi. Et näytä Tylta. "- Keltä minä sitten näytän?", Ty kysyi. "Sinä näytät siltä kuin nimesi pitäisi olla Billy Zoom tai jotain." Nyt Kindellillä oli nimi, joka sopi hänen uuteen tyyliinsä.
Tyson Kindellin tuhkista noussut Billy Zoom ei kuitenkaan noussut nimensä oikeuttamaan rock-tähteyteen, ainakaan välittömästi. Hän ei tahtonut löytää paikkaa itselleen Altamontin jälkeiseltä rock-joutomaalta. Zoom soitteli roots-yhtye The Alligatorsissa ja omassa rockabilly-kokoonpanossaan The Billy Zoom Bandissä, joka levyttikin pienelle Rolling Rock Records -yhtiölle. Lopulta aika kuitenkin sai kiinni futuristisen rock-sankarin. Vuonna 1976 Zoomin basisti luki tälle levyarvostelun, jossa runnottiin tuore rock-tulokas tylysti: heidän laulunsa olivat liian nopeita, liian lyhyitä, liian yksinkertaisia ja sanoitukset tyhmiä, ei kitarasooloja, ei Doobie Brothersia, ei Eaglesia, ei mitään. Basisti pudisteli päätään, mutta Zoomista se kuulosti hyvältä. Tämä bändi on pakko nähdä livenä! Hölmö nimikin: The Ramones.
Samaan aikaan, kun Zoom löysi itselleen musiikillisen majakan punkiksi
kutsutun uuden aallon harjalta, toinenkin epäonninen muusikon alku horjui
kohti samaa maalia. 25. helmikuuta 1954 syntynyt John Nommensen Duchac oli
hänkin pyörinyt erinäisissä bändiviritelmissä
70-luvun alkuvuodet. Duchac piti Zoomin tavoin vanhasta kantrimusiikista,
rock & rollista ja R&B:stä. Musiikin lisäksi häntä
kiinnostivat runous ja näytteleminen. Vuoden 1976 tienoilla hän
oli tavannut Venice Poetry Workshopissa karismaattisen, tummapiirteisen taiteilijatytön
Christine Cervekován, joka oli muuttanut Los Angelesiin pakoon kulttuurisesti
ummehtunutta Floridaa ja tukahduttavaa rikkinäistä katolilaisperheettään
mukanaan vain 80 dollaria ruskeassa paperipussissa. Pian pari alkoi seurustella
ja kirjoitella lauluja yhdessä.
Vuonna 1977 Duchac huomasi Recycler-lehdessä Billy Zoomin ilmoituksen, jossa haettiin soittokavereita. Zoom ja Duchac olivat välittömästi samoilla linjoilla rakkaudessaan kantriin, rockabillyyn sekä Lontoon ja New Yorkin suunnalta tulviviin tuoreisiin rock-soundeihin. Aluksi oli tarkoitus, että runoja rustannut Cerveková vain kirjoittaisi kehitteillä olevalle bändille lauluja, mutta lopulta hän päätyi mukaan laulamaan yhtyeeseen. Zoom soitti kitaraa, Duchac bassoa ja lauloi ja Cervekova lauloi. Jälkimmäiset ottivat kitaristin tavoin uudet taiteilijanimet: Duchacista tuli John Doe ja Cervekovasta Exene Cervenka. Yhtyeen nimi oli lyhyt ja ytimekäs: X.
Kun mukaan
vielä saatiin rumpali Donald James "DJ" Bonebrake (hänen
oikea nimensä oli jo niin rock, ettei sitä tarvinnut vaihtaa), X:n
klassinen kokoonpano oli valmis. Yhtye hyppäsi mukaan L.A.:n punk-undergroundiin
sellaisten yhtyeiden, kuten Black Flagin, The Zerosin, The Weirdosin, The
Germsin, The Plugzin, The Go-Go'sin ja The Screamersin kanssa. Ennen hardcoren
nousua L.A.:n punk-skene oli varsin monipuolinen, mutta X erottui siitäkin
välittömästi omalaatuisella soundillaan. Yhtyeen musiikin perusjalan
valoivat Bonebraken tarkan jämäkkä rummutus ja Doen yksinkertainen,
mutta tehokas bassonsoitto. Billy Zoomin kitaratyyli sekoitti Chuck Berry
-riffejä, punksurinaa ja Stoogesin rujoa jyräystä. Lopputulos
oli punkin ja fiftarirockin yhdistelmä ennen kuin 80-luvun psychobilly-bändit
päätyivät samaan lopputulokseen. Saman ajan rockabilly-uudelleenlämmittelijöiden
kanssa X:llä ei ollut juuri yhteistä. Se ei Zoomia lukuun ottamatta
pukeutunut 50-luvun tyylin, eikä kohdellut lähdemateriaaliaan anaalisella
uskollisuudella. Rockabilly oli X:lle vain yksi musiikillinen ainesosa, jota
se käytti luodessaan omaa synteesiään, samaan tapaan kuin The
Gun Clubille, The Flesh Eatersille tai vaikkapa The Clashille.
Yhtyeen soundin helpoimmin tunnistettava piirre taisi kuitenkin olla Doen ja Cervenkan lauluharmoniat. Sen lisäksi, että X oli yksi niistä harvoista punk-bändeistä, jotka ylipäänsä käyttivät laulustemmoja, Doen ja Cervenkan äänet muodostivat kiehtovan yhdistelmän. Etenkin Cervenka oli yhtyeen alkutaipaleella varsin amatöörimäinen laulaja, joka oli taipuvainen heittelehtimään villisti epävireisyyden rajoilla. Hänellä oli kuitenkin laulussaan tunnetta ja asennetta, joka sopi punk-bändille vallan mainiosti. Cervenkan live-esiintyminen oli melkein maanisen intensiivistä. Yhdessä Doen hallitumman ilmaisun kanssa harmonisointi oli epätodellisen taianomaista. Duo sai aikaan aavemaisen harmonisen vaikutelman, joka kuulosti täysin ainutlaatuiselta.
Billy Zoom vihasi Kalifornian tunnelmaa, mutta Doe ja Cervenka eivät kieltäneet uuden kotikaupunkinsa Los Angelesin pöhöttynyttä viihdekulttuuria kokaiini-cowboyneen, rappeutuneine hollywood-täht(e)ineen ja särkyneine unelmineen, vaan käyttivät sitä yhdessä säveltämiensä laulujen aineistona. Jos X:n musiikki perustui 50-luvun rockin, kantrin ja punkin yhdistämiseen, heidän tekstinsä ammensivat enemmän runoudesta. Näkökulma oli hiukan samanlainen kuin New York -punkkareilla, kuten Televisionilla tai Patti Smithilla. Musiikissa oli mukana yhteiskunnallisia puoliakin, mutta toisin kuin englantilaisilla virkaveljillään tai useimmilla kalifornialaisilla punkkareilla X:n tekstit syntyivät samasta boheemitaiteilijaperinteestä kuin 50-luvun beat-runoilijoilla.
Kun yhden pienlevy-yhtiölle tehdyn singlen ja Yes L.A. -kokoelmaesiintymisen jälkeen X viimein julkaisi debyyttilevynsä, se oli ollut koossa jo kolmisen vuotta. Ehkä tästä syystä vuonna 1980 julkaistulla Los Angelesilla esiintyi poikkeuksellisen valmis yhtye. Kaikki palaset, jotka tekivät X:stä ainutlaatuisen, olivat jo paikallaan: hienoja kappaleita riitti, yhtye soitti yhteen tiukasti ja sen jäsenten poikkeuksellinen karisma ja persoonallisuudet olivat hioutuneet yhdeksi voimakkaaksi kokonaisuudeksi.
Los Angeles iskee välittömästi vasten kasvoja kahdella tylyimmällä kappaleellaan Your Phone's Off The Hook, But You're Notilla ja Johny Hit and Run Paulenella. Ensimmäinen on hektinen Cervenkan laulama punk-täsmäisku, joka hyökkää suoraan kaulavaltimolle ja yksi rock-historian klassisimmista erolauluista. Toisin kuin herkät kedon kukkaset häntä ennen, Cervenka ei jää tuleen makaamaan. Hän pitää exästään kiinni, eikä kyseisen luuserin mielipidettä kysytä: "You don't have to answer me/ You don't have to call me back/ Your phones off the hook, but you're not!" Yhtyeen loihtima maaninen rockabilly-punk vie viestin perille kuin nyrkkirauta hampaiden läpi.
Jos Your
Phone's Off The Hook, But You're Not on ilkeä kappale, se ei ole mitään
verrattuna lakoniseen uhkaavuuteen, joka säteilee seuraavan laulun mustasta
sydämestä. Johny Hit and Run Paulene kertoo tarinan miehestä,
joka ostaa ruiskullisen "seksikonehuumetta". Aine vaikuttaa 24 tuntia,
jonka aikana hän aikoo "laukaista kaikkien Paulenejen jalkojen väliin."
? & The Mysteriansin garagerock-klassikkoon viitaten: "He'll throw
96 tears thru 24 hours/ Sexed once every hour." Doe ja hänen taustallaan
pahaenteisesti soittava bändi eivät vaivaudu moralisoimaan, vaan
kertovat tarinan sellaisenaan. Jää kuuntelijan ratkaistavaksi, miten
suhtautuu laulun hyytävään loppuun, kun "viimeinen Paulene
olikin vielä hereillä, muttei varsinaisesti elossa": When he
was waking up/ Beside the bed/ He found clumps of hair/ The last Paulene wouldn't
cooperate/ She wasn't what you'd call living really/ But she was still awake..."
Cervenkan hyytävä valitus on kuin kakkien 96 Paulenen aaveet ulvomassa
tuskaansa.
Tuottajavalinta Los Angelesille saattaa olla nykypäivän näkökulmasta kummallinen, mutta levyn upean pelkistetyistä, X:n soiton esiin tuovista soundeista vastasi The Doorsin kosketinsoittaja Ray Manzarek. Saattoi olla, että Manzarek vain painoi rec:iä ja antoi yhtyeen soittaa, mutta ratkaisu on yksi rockin levytyshistorian parhaimpia. Mitään ylimääräistä ei tarvittu. Manzarek myös soitti koskettimia levyllä, mikä osoitti, ettei punk vielä ollut muodostunut suljetuksi ja konservatiiviseksi järjestelmäksi, johon sopivat vain särökitara, basso ja rummut.
Levyn kolmas kappale, Manzarekin yhtyeen rock-klassikko Soul Kitchen yhdistää X:n aikaisempaan tummanpuhuvaan L.A.-rockperinteeseen, jota myös esimerkiksi Arthur Leen johtama Love edusti. Samalla se sitoo X:n bluesiin ja paljon vanhempaan amerikkalaiseen kansanperinteeseen. Kaiken lisäksi X:n versio The Doors -klassikosta on niin kuuma, että luulisi levyn päällä voivan paistaa kunnon annoksen rasvaista soulfoodia.
Niinkin proosallisesta aiheesta kuin murskaavasta krapulasta kertova Nausea
jatkaa Los Angelesin mestariteosten putkea. Yhdessä Zoomin klassikkoriffiä
jyräävän kitaran, Manzarekin abstraktisti hyppelehtivien sirkusurkujen
ja Cervenkan jyrkän laulun kanssa X saa aikaiseksi melodisesti vetävän,
mutta samalla todellista ahdistusta hohkaavan sävelteoksen. Lopulta pahoinvointi
ja kauhu sidotaan sosiaaliseen toivottomuuteen: "Tonight you'll fall
asleep in clothes, so late/ Like a candy bar wrapped up for lunch/ That's
all you get to taste/ Poverty and spit/ Poverty and spit."
Suorasti ja melodisesti rokkaava Sugarlight saattaa keroa huumeista tai L.A.:n
homoseksuaalisesta kruisailuskenestä. Impressionistinen teksti voi olla
vaikeasti tulkittava, mutta pullollaan voimakkaita kielikuvia: "We sharpen
up our teeth/ White sugar he speaks French/ Memorizing torsos/ He's open throated."
Musiikillisesti kappale on yksinkertaisesti liekeissä. Doe laulaa kuin
demonien riivaamana, Zoom tykittää räkäistä riffiä
ja tulista sooloa ikään kuin se olisi yhtä helppoa kuin puhuminen
ja Cervenka harmonisoi taivaallisesti, kun yhtye maalaa jälleen yhtä
puolta Los Angelesin syntisestä yöelämästä: "Sugarlight,
sugarlight/ I can't believe/ Swallowing on bulb after another/ In the city
of electric light." Kuolema, sadismi ja masokismi häilyvät
lasittuneiden hymyjen taustalla.
Jos ei ymmärrä X:n lyriikoiden runollisia ja kirjallisia lähtökohtia, saattavat Los Angelesin nimikappaleen rivit "She started to hate/ Every Nigger and Jew/ Every Mexican that gave her a lotta shit/ Every homosexual and the idle rich", olla vaikea sulattaa. Cervenka ja Doe eivät kuitenkaan laula itsestään, vaan kuvaavat kotikaupunkinsa ristiriitojen repimää urbaania taistelukenttää, josta Hollywood-elokuvat tai Fleetwood Macin kaltaiset hilepopparit eivät antaneet vinkkiäkään. Laulun päähenkilö pakenee Los Angelesia ja kenties unelmaa, josta oli tullut painajaista, jossa aika ja paikka sekoittuvat kaaokseksi: "She gets confused/ Flying over the dateline/ Her hands turn red/ 'Cause the days change at night/ Change in an instant." Los Angelesin punkin ja kantrin sekoitus jyrää kuin painajaisjuna, joka pysyy hallussa ainoastaan yhtyeen lähes epätoivoisen tiukan kontrollin ansiosta.
Brett Easton Ellis lainaa klassisessa "minävuosikymmenen" nihilismin
kuvauksessaan Less Than Zero (1985) X:n Sex and Dying in High Societyn lyriikoita
ja miksikäs ei – kappaleen sanat ovat kuin suoraan Ellisin kirjan
sivuilta: "Keep your Pekinese, Turkish cigarettes/ And your lighter that
looks like a gun/ So you married your daddy with a different name/ Sex and
dying in high society." Kappaleen lopussa laulun päähenkilö
käskee palvelijattarensa polttamaan selkäänsä hiustenkihartimella,
koska: "...Pain is better/ Than any kind of love."
Bluesahtava The Unheard Music on Los Angelesin ainoa hitaampi kappale – aavemainen ylistyslaulu punk-sukupolven kadotetuille lapsille, joka esittelee Doen ja Cervenkan harmonisointia parhaillaan. Samalla se liittyy The Replacementsin Left of The Dialin, Minutemenin History Lesson Part II:n ja X:n oman myöhemmän I Must Not Think Bad Thoughtsin seuraan klassisena 80-luvun punk- ja vaihtoehtomusiikkikulttuurin kuvauksena. Manzarek maalailee uruillaan ja Doe ja Cervenka laulavat samalla sekä juhlien että surren ulkopuolisuuttaan: "There's laughing outside/ We're locked outside the public eye/ Some smooth chords/ On the car radio/ No hard chords/ On the car radio."
Levyn päättä kantrisointukululle perustuva upea ja yhden rockhistorian hienoimmista nimistä omaava Worlds a Mess; It's in My Kiss. Kun kappale kiihtyy ekstaattiseen finaaliinsa Ray Manzarekin urkujen säestyksellä, jää kuuntelijan tulkinnan varaan, onko maailma sekaisin suudelman takia vai onko rakkaus sittenkin pelastava voima. Doe ja Cervenkakin tuntuvat olevan epävarmoja: "No one is united/ All things are untied/ Perhaps we're boiling over inside/ They've been telling lies/ Who's been telling lies?/ There are no angels/ There are devils in many ways." Ehkäpä, kuten Merle Haggard aikoinaan lauloi, "It's not love, but It's not bad." Tai kuten X sen muotoilee: "Go to hell, see if you like it/ Then come home with me/ Tomorrow night may be too late." Epävarmuudesta ja tuskasta huolimatta on pahempiakin paikkoja olla kuin toisen ihmisen käsivarsilla.
Los Angeles teki X:stä kertaheitolla L.A.:n punk-skenen valtiaita. Aikalaisiinsa verrattuna se oli lähestulkoon suvereeni, mikä ei ollut mitätön saavutus, ottaen huomioon, että samaan aikaan ja samoilla keikoilla sen kanssa pyörivät esimerkiksi sellaiset tulevaisuuden punk-legendat, kuten Black Flag ja The Germs. X:ltä löytyi nihilismiä, aggressiota ja kapinaa, mutta se oli myös runollinen, mystinen, romanttinen, vaarallinen ja musiikillisesti tiukka. Suoraviivaisen runttauksen sijaan se näki varhaisten rock 'n' roll -artistien tapaan rockin hikisenä tanssimusiikkina, joka ruokki aivojen lisäksi myös vyön alaisia ruumiinosia.
Los Angelesin jälkeen X esiintyi Penelope Spheerisin klassisessa The Decline of Western Civilization -dokumenttielokuvassa ja julkaisi kolme hienoa, niin ikään Ray Manzarekin tuottamaa, levyä: edeltäjänsä kaltaisen Wild Giftin (1981), joka sisälsi lähes yhtä monta klassikkoa kuin debyyttikin, synkän ja musiikillisesti entistä monipuolisemman, Cervenkan siskon kuoleman inspiroiman Under The Big Black Sunin (1982) sekä kevyemmän ja melodisemman, mutta edeltäjiensä tavoin hienon More Fun in The New Worldin (1983). Kriitikot, fanit ja ylipäänsä hyvän musiikin ystävät rakastivat levyjä, mutta myyntiluvut jäivät vaatimattomiksi. Vuonna 1985 julkaistulla Ain't Love Grandilla X pyrki vaihtoi tuottajan mm. Mötley Crüeta, Acceptia, Dokkenia ja myöhemmin mm. Poisonia ja Alice Cooperia tuottaneeseen Michael Wageneriin. Lopputulos kuulosti kasarimetallibändiltä versioimassa X:ää. Cervenkan lauluosuudet minimoitiin levyllä, koska Wagener ei hänen tyylistään välittänyt. Ain't Love Grand oli X:n ensimmäinen taiteellinen kömmähdys ja Billy Zoomin viimeinen levy yhtyeen kanssa.
X nilkutti eteenpäin, ja vuonna 1987 julkaistulla See How We Arella soittivat The Blaster -kitaristi Dave Alvin ja lopulta vakikitaristiksi pestattu Tony Gilkyson. Tyyli oli entistä rootsimpaa ja mukana oli koskettimissa Tom Petty & Heartbreakers -urkuri Benmont Tench. Hienoja kappaleitakin syntyi (Alvinin kirjoittama 4th July ja levyn nimibiisi), mutta aikaisempien vuosien palo tuntui olevan kateissa.
Seuraavaa
studioalbumia saatiin odottaa kuusi vuotta. Vuonna 1993 julkaistu Hey Zeus!
ilmestyi täysin erilaiseen maailmaan kuin X:n 80-luvun albumit. Nirvanan
nousun myötä vaihtoehtorock oli lyönyt läpi valtavirtaan
ja yhtäkkiä X:n pyrkimykset menestyä muuttamalla soundiaan
kaupallisemmaksi vaikuttivat naurettavilta. Siinä missä tyylilleen
uskollinen Sonic Youth pääsi mukaan lastensa juhliin, kalkkeutunut
X pisti pillit pussiin vuoden 1995 akustisen live-levyn Uncloggedin jälkeen.
X hajosi, mutta sen legenda eli. Kokoelmat Beyond and Back: The X Anthology vuodelta 1997 ja 2004 julkaistu Make the Music Go Bang sekä vuosina 2001-2002 uudelleen julkaistu X-diskografia pitivät soihdun palamassa ja keikkojakin yhtye on tehnyt alkuperäisellä kokoonpanolla silloin tällöin. Vuonna 2008 puhuttiin myös uudesta X-levystä, mutta enimmäkseen Doe ja Cervenka ovat keskittyneet soololevyjen tekemiseen. John Doe on julkaissut roots-henkisiä sooloalbumejaan jo kahdeksan sitten vuoden 1990. Edellinen, vuonna 2009 julkaistu Country Club, oli hieno kantri-cover-levy. Cervenka julkaisi ensimmäisen soolonsa jo vuonna 1989 ja on sen jälkeen tehnyt levyjä sekä omalla nimellään että Auntie Christin ja The Original Sinnersin kanssa.
X:n rinnalla vuodesta 1985 elänyt Doen, Cervenkan, Bonebraken sekä myös X:ssä soittaneen The Blasters -kitaristi Dave Alvinin ja basisti Jonny Ray Bartelin The Knitters -yhtye, on sekin legendaarisessa maineessa. Kokoonpanon debyytti Poor Little Critter on the Road on nähty ennakoineen cowpunk ja folkpunk -tyylejä. Toisen levynsä The Modern Sound of The Knitters yhtye julkaisi vasta vuonna 2005.
X on epäilemättä legendaarinen yhtye ja Los Angeles legendaarinen levy, vaikka X:stä ei koskaan (ainakaan Amerikan ulkopuolella) tullutkaan yhtä tunnettua kuin aikalaisistaan. Olennaisinta kuitenkin on, että X on rakastettu yhtye. Mullan alla sarjassa oli ikimuistoinen kohtaus, jossa Nate Fisher tutustuttaa vauvaikäisen lapsensa hyvään musiikkiin. Isän ja lapsen tanssahdellessa musiikin tahtiin taustalla soi, tietenkin, X:n Los Angeles.
Vain 28-minuuttinen Los Angeles ei ole ainoastaan punk-klassikko, vaan myös yksi kaikkien aikojen hienoimmista rock-levyistä. Myöhemmillä albumeillaan X oli hienovaraisempi, mutta ensimmäisellään se heitti peliin ohjelmajulistuksen, jota oli vaikea ylittää. Los Angeles on synkkä, raaka ja vaarallinen, mutta samalla siitä hehkuu intohimo ja romantiikka. Se on sekä älyllinen että ruumiillinen. Parhaan amerikkalaisen rockin tapaan se katsoo tulevaisuuteen, muttei unohda menneisyyttään. Ehkäpä X itse kuvasi musiikkiaan parhaiten More Fun in The New Wolrd -albumin kappaleella Make the Music Go Bang:
"I've seen a lot of people with plenty of guts
They say: "make my music new and loud and rough
Give it a beat or give it a twang in a dark sweaty club
It's the same damn thing"
Bang, bang, make the music go bang!
Brilliant, shinning and nasty
Bang, bang make the music go bang!
Let me hear the guitar sound like a train
Bang, bang let the music go bang!"
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 12.2.2010
