Näin Kuusen ensimmäisen listakatsauksen aluksi on hyvä hieman
selventää, mikä tämän jokaviikkoisen ohjelmanumeron
tarkoitus oikein on. Se ei ole kilpaileminen virallisten lista-auktoriteettien
kanssa. Tiukinta informaatiota ja tarkinta tilastotietoa erilaisista myyntilistoista
saa bisnesjulkaisuista, hakuteoksista ja erilaisista enemmän tai vähemmän
virallisista listakommentaareista – Suomessa esimerkiksi Timo
Pennasen listablogista.
Kuusen listakatsaus kokoaa yhteen tärkeimmät tapahtumat Suomen, Britannian ja USA:n myyntilistoilta ja kommentoi samalla yllätyksiä, ennalta-arvattavuuksia, romahduksia ja läpimurtoja välillä sarkastiseenkin tyyliin. Katsauksen sävy nimenomaan ei ole neutraali. Kokemukseni mukaan myyntilistat sinänsä kiinnostavat yllättävän monia ”vakavia” rockin harrastajiakin, mutta yleensä niistä on tarjolla vain paperinmakuista, neutraalia numerotietoa. Uskon, että rockyleisölle listoista kannattaa kirjoittaa hieman värikkäämmin. Tässä katsauksessa tullaan kauhistelemaan, jos listojen kärjessä on paskaa, ja iloitsemaan, jos siellä on hyvää musiikkia. Ensin mainittu tilanne on tietysti yleisempi, mutta ainakin listavuosi 2008 on kommentaattorin näkökulmasta alkanut valoisasti, ovathan suurimmat ikisuosikkini Kauko Röyhkä ja Nick Cave jo kumpikin ehtineet rikkoa henkilökohtaisia listaennätyksiään.
Ja sitten asiaan. Kotimaisilla listoilla kärkisijat pysyvät muuttumattomina: singlelistan ykköspaikkaa pitää hämmästyttävän suosittu Chisun ”Mun koti ei oo täällä”, joka jättää taakseen niin Teräsbetonin kuin Children of Bodominkin. Albumipuolen kärjessä on jo kolmatta viikkoa Ismo Alanko Teholla albumilla Blanco Spirituals, lähinnä kai kilpailun puutteessa, vaikka näin ollenkin tuollainen turnauskestävyys on Ismolle poikkeuksellista. Ensi viikolla haastetta tulee sitten mm. Teräsbetonin albumista, jolla on nyt elämänsä paikka viedä yhtye ensimmäistä kertaa albumilistan kärkeen. Tällä viikolla vedetään uutuuksien suhteen henkeä: korkein sellainen on epäkiinnostava metallibändi Kiuas sijalle 10 yltävällä The New Dark Age -levyllä, ja tämä taas saa lähinnä ihmettelemään, kuinka järkyttävän monta paskaa hevibändiä pystyy Suomessa kerryttämään itselleen moisiin sijoituksiin oikeuttavan fanikunnan. Paljon mielenkiintoisempi Sami Lopakan ja Hiili Hiilesmaan venäjänkielinen ja -mielinen doom-projekti Kursk saa tyytyä pykälää huonompaan debyyttiin. Aina rasittavana lukioälykköpaskana pitämäni Sydän Sydänkin pääsee Usko itseesi -levyllään valitettavasti peräti sijalle 14, vastakohtana aiemmille, ilman sijoitusta jääneille julkaisuilleen. Toivottavasti tämä kertoo listakynnyksen alenemisesta eikä bändin suosion kasvusta. Pääsääntöisesti masentavia ovat muutkin viikon 10 tulokkaasta: on lisää paskaa suomiheviä, Matthau Mikojanin soololevy (voi vittu, etten paremmin sano), Siiri Nordinin vastaava, Tavastialla vetäissyt j-rock -yhtye An Café, Aikakoneen kokoelma (tuplamittainen, ja miksi?)... Musiikkia siellä seassa taitaa muistuttaa vain hardcoreyhtye Abduktio sijalla 30.
Listalla on vain 8 ulkomaista albumia, jotensakin kärjistynyt todiste nykyisestä levymarkkinailmastosta, jossa vertaisverkkojen voima näkyy yhä selvemmin. Jopa Nick Caven kaltaiset vankan fanikunnan artistit kärsivät ulkomaisen musiikin ilmaisesta nettisaatavuudesta: Dig, Lazarus, Dig! romahtaa toisella viikollaan 9-32 ja on siis kiinnostanut vasta toisella saatavuusviikollaan harvempia ihmisiä kuin esimerkiksi tuo Abduktio. Listasijoitusten valossa Cave on myynyt suunnilleen saman verran kuin tuorein Rytmihäiriö-levy, mikä on kyllä farssi.
Britanniassa niin albumi- kuin singlelistoja hallitsee alkuvuoden kohutulokas, ”kiltiksi Amy Winehouseksi” brändätty Duffy. Singlelistalla vietetään jonkinasteista hiljaiseloa ja odotellaan kauppoihin todella kovia julkaisuja. Poikkeuksen tekee vain kakkosena debytoiva uusi Leona Lewis -äänisaaste, jota myydään näinä aikoina harvinaisena ”kahden a-puolen” singlenä. Seuraavaksi kovin uutuus on sijalle 13 yltävä Panic At The Discon ”Nine In The Afternoon”, joka tulee siitä nousemaan. Yhtyettä hypetetään nyt niin paljon, että pian ilmestyvän Pretty.Odd. -levyn menestyksen tarkkailu käynee kiinnostavaksi. Linja on muuttunut ilmeisesti pari astetta kypsempään suuntaan, joten pysyykö nuori kohdeyleisö mukana?
Britannian albumilistalla Duffyn peesissä kakkosena avaa jenkkiläinen nössöpop-orkesteri Onerepublic, joka nousi pinnalle Timbalandin avittamana ja soi nyt Suomenkin radioissa. Aikuisempiakin levynostajia on ollut liikkeellä – listalle nousee kokoelmat niin Temptationsilta (8.) kuin kelttiviihdeorkesteri Clannadilta (20.) Indiemusiikki saa tyytyä alempiin listasijoihin. Loistava Young Knives ei taida vieläkään tehdä varsinaista läpimurtoaan, vaikka Superabundance yltääkin sentään 28. sijalle. Teennäisyyden multihuipennusta tavoittelee ainakin nimeämispolitiikkansa perusteella Get Cape Wear Cape Fly, joka avaa sijalla 30. albumilla Searching For The Hows and Whys. Suomessakin jonkin verran mainostettu The Kills saa tyytyä sijaan 47. Tyttö- ja poika -garageduojen aika taitaa olla ohi.
USA:n hittilistalla kärjessä jatkaa R&B -megatähti Usherin ”Love In This Club”; Usherin edellinen Confessions-albumihan on niitä aniharvoja levyjä, jotka ovat 2000-luvulla myyneet pelkästään jenkeissä yli 10 miljoonaa kappaletta. Muuten lista on melko staattisessa tilassa, joskin kannattaa huomata Leona Lewisin vanhemman hittisinglen ”Bleeding Love” vahva noususuhdanne (21-8). Aika harvoin amerikkalaiset laulukilpailuvoittajat ovat menestyneet Euroopassa, mutta tämä lienee ensimmäinen kerta, kun eurooppalainen tosi-tv -tähti valloittaa jenkkilistat.
Jenkkien albumilista on kärjen osalta viikon listoista vilkkain. Kolme ensimmäistä sijaa menevät uutuuksille. Näillä rannoilla täysin tuntematon floridalaisräppäri Ricky Ross nappaa jo toisen peräkkäisen ykkösalbuminsa, eikä mies ole tarvinnut tähän edes massiivista singleä, sillä hänen hittinsä ”The Boss” löytyy omalta listaltaan vasta sijalta 42. Yhtä omaperäistä nimeä kantaa albumikin: Trilla. Kakkoseksi nousee Now-kokoelmasarjan uusin osa, nämä Hittibuumi-tyyppiset ratkaisuthan lasketaan USA:ssa varsinaiselle albumilistalle. Ricky Rossia huomattavasti tunnetumpi rapmies Snoop Dogg saa Ego Trippin' -kiekollaan tyytyä avaamaan kolmantena. Jotenkin tuntuu, että rocklehdistössä Snoop mielletään ehkä isommaksikin tähdeksi kuin mitä hän varsinaisten myyntisaavutustensa valossa on, vaikka onhan jätkä pysynyt pinnalla kunnioitettavan kauan. Uutuus myy kuitenkin avausviikollaan vähemmän kuin yksikään aiempi Snoop-levy, ja tämä huolimatta ”Sensual Seduction” -hitin jenkeissäkin saavuttamasta menestyksestä.
Alempana listalla onkin sitten tapahtumaköyhä meininki. Kiinnostava uutuus on kuitenkin sijalle 59 yltävä Meshuggahin ObZen. Suomalaisilla on opittavaa ruotsalaisesta musiikkiviennistä: äärimmäisen teknistä, kokeellista metallia esittävä ryhmä pääsee vaivatta korkeammalle jenkkilistalla kuin yksikään meikäläinen levy ikinä paria HIM:iä lukuun ottamatta. Kaiken lisäksi Meshuggahin pläjäys avaa koti-Ruotsin listalla vain sijalla 16. Mitäs luulette, jos mikä tahansa suomalaisbändi yltäisi Amerikassa noin korkealle, saisiko se tyytyä kotikentällä 16. sijaan?
Ruotsin listoista puheen ollen: naapurimaan tämänviikkoisella singlelistalla 8 ensimmäistä sijaa menevät paikallisen euroviisukarsinnan osanottajille! Kiitos tästä pelottavasta tiedosta Timo Pennaselle, jonka blogista sen bongasin. En taida matkustaa Ruotsiin ihan vähään aikaan.
Teksti: Niko Peltonen
