”Se pimeys.
Keinotekoinen, teennäinen pimeys.
Minä olin jo oppinut vihaamaan sitä.
Hyvä Jumala, miten minä vihasinkaan sitä!”
Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (suom. Arja Tuomari)
Väljästi ottaen rockmusiikin kuuntelijat ovat jo vuosikymmenien
ajan jakautuneet kolmeen pääkoulukuntaan: synkistelijöihin,
”sehän on vaan rokkia” -tyyppeihin ja muusikkorunkkareihin.
Viime mainituista kirjoittakoon joku muu oman artikkelinsa, tässä
keskitytään synkän ja kevytmielisen dikotomiaan.
On helppo ajatella, että rock'n'roll varhaisimmassa muodossaan oli hilpeää
biletysmusiikkia. Kiistatta se oli myös sitä, ehkä ensisijaisestikin
sitä. Mutta kun Chuck Berry, Jerry Lee Lewis tai Little Richard esittivät
alkuaikojen hittejään, jo silloin kuvalla oli vakavampikin puolensa.
Kyse oli anarkisteista, yhteiskunnan vihollisista, lähes vaahto suussa
vihatuista totuttujen rakenteiden järkyttäjistä. 1950-luvulla
biletys oli poliittinen kannanotto. Aikakauden villeimmät muusikot joutuivat
tekemään levytyksiään täysin tietoisina keskiluokan
heitä kohtaan tuntemasta vihasta.
Juuri tässä aikaa sitten anakronistiseksi muuttuneessa kapinassa
on koko rockmusiikin ydin. Nykypäivän actionrokkarit eivät
omaa kontekstin tajua. Tottakai ”Good Golly Miss Molly” kuulostaa
2000-luvulla pelkältä harmittomalta hupailulta, ja meidän aikamme
idioottirokkareiden teokset tietysti ovat sitä ihan tarkoituksellakin.
”Vain rokkenrollia” -argumentaatio on mennyt jopa niinkin pitkälle,
että esimerkiksi Stoogesin on katsottu soveltuvan tällaisen lähestymistavan
omaksuneiden musadiggareiden suosikiksi. Kuitenkin nuori Iggy Pop, jos kuka,
oli angstinen ja asioita kelaileva synkistelijä. Hänen musiikissaan
kuuluu enemmän raivo ja viha kuin halu saada tanssijalat vipattamaan.
Oman näkemykseni
mukaan kaikki merkittävä rockmusiikki kautta aikojen on jäännöksettä
ollut niin sanottua synkistelyä. Miten synkistely sitten määritellään?
Minulle sitä edustaa mikä tahansa taideteos, jonka pääasiallinen
viesti on välittää elämän ikäviä tosiasioita
– rakkaus päättyy, kuolema tulee kaikille, ihminen on ihmiselle
susi, tai paljaimmillaan vain että joskus jokaisesta meistä tuntuu
pahalta.
Jokainen ihminen tuntee ajoittain tietysti positiivisiakin tunteita, ja niistäkin
on tehty hienoja biisejä. Jokaisessa tällaisessakin biisissä,
jos se on hyvä, on kuitenkin mukana tietous siitä kolikon kääntöpuolesta.
Esimerkiksi Nick Cave & The Bad Seedsin ”Into My Arms” on
koruttoman kaunis (sillä hetkellä) rikkeettömän rakkauden
tunnustus. Taustalla väijyy kuitenkin toinen, synkkämielisempi ajatus:
tämä rakkaus säilyy vain jos rakkauden kohde säilyy ennallaan.
Projisoimme toiseen ihmiseen omia halujamme ja tarpeitamme, piittaamatta siitä
mitä se toinen itse haluaisi olla.
Useimmat ”synkistelyn” vastaiset argumentit ammentavat genreytyneen
synkkisrockin perinteestä, suomeksi sanottuna goottirockista ja nyky-Suomessa
usein myös metallista. Tätä näkemystä on pakko ymmärtää
ainakin vähän. Genremusiikissa synkkyys on liian usein naamio, joka
puetaan päälle automaattisesti. Sanankäänteet löytyvät
esi-isäbändien levyiltä tai tyyppihyväksytyiltä kirjallisuuden
klassikoilta. Jos taustalla on aito tunne, sitä ei voi kuuntelija tietää.
Tällaista musiikkia myös kulutetaan usein ”alan klubeilla”,
jolloin kyse on puhtaasti sosiaalisesta riitistä ja itse musiikin sanoma
jää vääjäämättä sivuun.
Alun sitaatti liittyykin juuri tällaiseen tilanteeseen: siinä Kjell
Westön romaanin päähenkilön sisar on eksynyt Lepakon Bela
Lugosi -klubille 80-luvun alussa. Marina tekee tietysti sen virhetulkinnan,
että olettaa näiden ihmisten edustavan jotain todellista pimeyttä
myös valomerkin tultua ja humalan vaihduttua krapulaksi. Pikemminkin
todellista pimeyttä edustavat samaisessa romaanissa esiintyvät kasarijupit,
joiden tosielämän vastineet tuhosivat säälimättä
tuhansia elämiä ja pakenivat sitten Bahamasaarille. Sellaisessa
yhteiskunnassa me elämme.
Vaikka poliittiset kysymykset jätettäisiin sivuun, jäljellä
on aina se viimeinen ja perimmäinen angstin aihe. Me kaikki kuolemme
jonakin päivänä. Sitä ajatusta ei pääse pakoon,
ja se voi tulla mieleen myös nussiessa tai juopotellessa. Siksi se, mitä
moni perusrockfani kutsuu synkistelyksi, on lopultakin vain realismia. Ja
siksi elämän synkkä puoli ansaitsisi tulla käsitellyksi
huolella ja ajatuksen kanssa genrekliseiden sijaan.
Jos rockmusiikki haluaa olla taidemuoto muiden joukossa, sen tekijöiden
kannattaisi pohtia esimerkiksi seuraavaa kysymystä: Milloin viimeksi
luit hyvän kirjan, jonka ainoa asiasisältö on se että
bilettäminen on hauskaa ja naiset kauniita?
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 21.4.2008
