Singer-songwriterereiden kappaleitten merkitystä haetaan usein heidän
omasta elämästään, varsinkin jos se on traaginen ja laulujen
aiheet traagisia. Townes Van Zandtin laulut olivat surullisia, usein täysin
lohduttomia. Päihteet sekä rikkinäiset ihmissuhteet olivat
aina mukana Townesin elämässä. Hänen lauluissaan ei kuitenkaan
koskaan ollut sellaista tuskallisen kiusallista tilityksen tunnelmaa, vaan
ne olivat kaikessa romanttisessa melankoliassaan kastettu vanhassa folk-,
blues- ja kantrimusiikissa, ja uutta niissä oli rikkaampi, runollinen
sanan käyttö. Henkilökohtaisissa, omasta elämästä
kumpuavista biiseistä lyö tylyys naamaan kuin rautatanko.
Townes Van Zandtilla oli kaikki mahdollisuudet, mitä nuorella miehellä
Texasissa saattoi olla. Hän oli rikkaasta suvusta, jonka taloudellinen
sekä poliittinen asema oli kiistaton. Hänellä oli turvallinen,
rakastava perhe ja komea ulkomuoto. Jostain syystä Townes ei sopeutunut
elämään, jota häneltä odotettiin, vaan hän ryhtyi
kiertäväksi country-laulajaksi ja -lauluntekijäksi, ja hänen
elämäänsä raunioittivat erilaiset riippuvuudet ja rikkinäiset
ihmissuhteet. Uransa aikana hän ehti saada muutaman pienen hitin, mutta
suurin suosio on saavutettu muitten tulkitsemana, ja kuoleman jälkeen
suosio on lisääntynyt, niin kuin usein käy traagisen elämän
eläneillä taiteilijoilla.
For The Sake of the Song
John Townes Van Zandt syntyi 7.3.1944 Fort Worthissä. Kaikki viittaa
siihen että varhaislapsuus oli ollut varsin miellyttävä, vaikka
myöhemmin Townes muisti hyvin vähän siitä, sillä
sähköshokit olivat poistaneet suuren osan muistista (shokkeihin
palaamme myöhemmin). Townesin vanhemmat vaihtoivat asuinpaikkaa usein
ja hän tunsi itsensä usein kovin yksinäiseksi. Elvis Presleyn
esiintyminen Ed Sullivan Show’ssa sai hänet haluamaan kitaran.
Pitkän ruinaamisen jälkeen vanhemmat suostuivat sen hankkimaan.
Hank Williams, Lefty Frizzell ja Roy Acuff soivat jatkuvasti isän autoradiosta.
Hank Williams on hahmo, johon Townesia usein verrattu, vaikka miesten lähtökohdat
olivatkin aivan erilaiset. Hank Williams oli todellinen hillbilly ja äärimmäisen
karuista oloista kotoisin, kun taas Townesista yritettiin tehdä lakimiestä.
Emmylou Harrisin mielestä Townes Van Zandt oli Hank Williamsin uudelleensyntymä,
mutta pienellä erolla. Sanoitusten tyyli, yhdistelmä runoutta, kansantarinoita,
vanhaa bluesia ja henkilökohtaista lauluntekijätyyliä, on se
mikä erottaa Townesin muista aikalaisistaan.
Townes lähetettiin opiskelemaan Coloradoon yliopistoon lakia. Sen sijaan,
että hän olisi tarttunut ahkerasti lakikirjaan, hän alkoi tutkia
musiikkia ja päihteitä. Opiskelujen aikainen runsas juominen alkoi
muuttua alkoholismiksi, mutta oli herännyt myös ajatus siitä,
että laulujen tekemisellä voisi joskus elättää itsensä
ja se oli vaihtoehtoinen, houkutteleva elämäntapa. Aika kului siemaillen
viiniä, kuunnellen musiikkia ja rämpyttäen kitaraa. Opiskelujen
aikana mielenkiinto bluesia kohtaan heräsi, tärkein oli Lightnin'
Hopkins. Lightninin biisejä Townes esitti usein livenä koko uransa
ajan ja Lightninin tapa näppäillä kitaraa kuuluu monissa Townesin
kappaleissa.
Itsetuhoisesta elämäntavasta ja halusta saada kokemuksia seurasi
tapaus, jonka jälkeen perhe puuttui Townesin sekoiluun. Asunto, jossa
Townes eli oli neljännessä kerroksessa, ja hän oli päättänyt
pitää bileet. Bileitten humusta van Zand tvetäytyi parvekkeelle
ja alkoi nojata taaksepäin. Kun hän tajusi olevansa tippumassa,
omien sanojensa mukaan hän vain päätti pudota saadakseen tietää
miltä se tuntui. Iskeytyessään maahan Townesilla oli vielä
kädessään viinipullo ja kun hän nousi ylös, pisaraakaan
ei ollut tippunut, eikä mitään ruumiillista vahinkoa ollut.
Tapahtuman nähneet juhlijat olivat rynnänneet hissiin. Kun alakerrassa
hissin ovet aukesivat, purkautuessaan ulos hissistä he kaatoivat alhaalla
odottaneen Townesin. Hänen omien sanojensa mukaan se sattui enemmän
kuin putoaminen. Pian tämän episodin jälkeen perhe kaappasi
hänet ja lähetti pakkohoitoon mielisairaalaan. Diagnoosi oli maanis-depressiivisyys,
ja hoidoksi määrättiin sähköshokkeja. Sähköshokit
poistivat suurimman osan lapsuusmuistoista, ja jos toiveena oli ollut palauttaa
huonosti käyttäytyvä poika takaisin porvarilliselle uralle,
oli lopputulos kaikkea muuta. Hän etääntyi yhä kauemmas
perheestään, ja päätti lähteä maailmalle, yrittäen
uraa lauluntekijänä.
High Low and In Between
Townes muutti Houstoniin, ja sieltä löytyi samanhenkisiä lauluntekijöitä,
joista muodostui hänelle uusi yhteisö. Texasin folk-, blues- ja
country-piireistä nousi moni lahjakas taiteilija, ja heille kaikilla
oli yhteistä vanhan musiikki perinteen arvostus ja halu tehdä siitä
omia tulkintojaan. Utopistiset hippihaaveet uudesta yhteiskunnasta tai muutkaan
dogmaattiset ajatukset eivät tuntuneet sopivan heille. Läntisestä
Teksasista on tullut monia lauluntekijöitä, joista monien kappaleita
ovat muut esittäneet paremmalla menetyksellä kuin he itse. Texasista
ovat ponnistaneet muun muassa Joe Ely, Guy Clark, Steve Earle ja Waylon Jennings.
Townes Van Zandt on kommentoinut Länsi-Texasin rikkautta lauluntekijöissä:
“Texasissa on vapaampi asenne ja siellä ei ole paljoakaan tekemistä.
Voi työskennellä huoltoasemalla, laiduntaa lehmiä tai soittaa
kitaraa. Monet soittivat kitaraa.” Townesin kappaleissa oli alusta asti
hyvin omaleimainen fatalismi. Miehen omien sanojen mukaan ensimmäinen
”vakava” kappale oli ”Waiting Around to Die”. Hän
oli mennyt juuri silloin naimisiin, ja hyvästä syystä hänen
nuorikkonsa olisi odottanut jonkinlaista rakkauslaulua, eikä laulua joka
loppuu sanoihin ”His name's codeine/ he's the nicest thing I've seen/
Together we're gonna wait around and die”. Melko synkkää sanoisin.
Vetoaa myös emopoikiin. Kuunelkaa enemmän kantria!
M
usiikkiura
ei lähtenyt Houstonissa nopeasti nousuun, ja kun ruokarahat olivat vähissä,
Townes yritti päästä töihin ilmavoimiin. Ilmavoimat hylkäsivät
hänet mielenterveydellisistä syistä, ja hän palasi takaisin
elämään kiertelevänä laulajana. Lopulta Townes sai
vakituisen esiintymispaikan paikallisesta baarista, ja sana alkoi kiertää
tästä omintakeisesta esiintyjästä. 1968 hän sai mahdollisuuden
levyttää Nashvillessa Poppy-levymerkille ensimmäisen albuminsa.
For the Sake of The Song eroaa myöhemmistä levyistä runsaitten
taustojensa takia, ja monissa kappaleissa on vielä romanttista kömpelyyttä.
Levytysura oli avattu, mutta ostavaa yleisöä ei valitettavasti hirveästi
kiinnostanut. Seuraavat vuodet olivat tuotteliaita levytysten suhteen. Vuonna
1969 Out Mother the Mountain oli suoraa jatkoa ensimmäiselle levylle.
Townes jopa levytti uudelleen yhden edellisen albumin kappaleen. Tyyli oli
vakaampi ja Dylanin vaikutus näkyy myös monissa kappaleissa. Kutsuisin
tyyliä unenomaiseksi goottikantriksi, vaikka se kuulostaa tyhmältä.
Nimikappale kertoo tarinan vuoren hengen tyttärestä joka houkuttelee
naisellisilla suloillaan miehiä turmioon: Tämä on minun tulkintani,
mutta sanat ja melodia saavat miettimään onko olemassa mitään
tiettyä oikeaa tulkintaa. Levyllä on sekä henkilökohtaisia
että kansanperinteeseen viittaavia kappaleita. Huiluja ja jousia kuullaan
paljon ja monet pitävät näistä kappaleista enemmän
myöhempinä live-äänityksinä (useimmiten mainitaan
Live at the Old Quarter ja se onkin todella hyvä levy), ja unohdettavammissa
kappaleissa ne alkavat ärsyttää.
Vuonna 1970 julkaistu levy Townes Van Zandt sisälsi monta jo aiemmilla
levyillä ollutta kappaletta, mm. Waiting Around to Die. Levy on miellyttävä
kokonaisuus, ja paras tähän mennessä. Kappale Lungs folkblues-poljennollaan
jää varsinkin mieleen: ”Won't you lend you lungs to me/ mine
are collapsing.” Delta Momma Blues (1971) levytettiin New Yorkissa.
Tuottaja Ron Frangipane oli tottunut levyttämään folk-musiikkia,
ja levy onkin riisutumpi kuin aiemmat. Delta Momma Blues kuulostaa haikealta
rakkauslaululta, vaikka Delta Momma onkin nimitys yskänlääkkeelle,
josta ilmeisesti sai varsin hyvät sävärit. Van Zandtin kappaleissa
on usein mustaa huumoria vastapainona yleiselle melankolialle. Vuonna 1972
julkaistua levyä High Low and In Between varten levytykset järjestettiin
Los Angelesiin. High, Low and In Between kuvasi Townesin vaihtelevia elämäntapoja
ja toinen merkittävä kappale To Live Is to Fly oli omistettu hyvälle
ystävälle Janis Joplinille. Vuonna 1973 ilmestyi Late Great Townes
Van Zandt. Townes ei paljoa pitänyt yhteyttä perheeseensä ja
tämän albumin ilmestyminen tuli pienenä yllätyksenä
hänen äidilleen. Äiti luuli hänen kuolleen. Levyn nimi
on osoitus Townesin makaaberista huumorintajusta ja myös siitä,
että hän ei uskonut elävänsä kovin pitkään.
Pancho and Lefty julkaistiin ensimmäisen kerran tällä levyllä
ja se on ollut monelle muulle esittäjälle tärkeä kappale
– suurimmat hitit ovat Willie Nelsonin, Merle Haggardin sekä Emmylou
Harrisin versiot. Willie Nelson on levyttänyt myöhemmin enemmänkin
Townesin tuotantoa.
Live At The Old Quarter on levy, jolla Townes Van Zandt esiintyy pelkästään
oman kitaransa säestämänä. Äänitykset oli tehty
jo vuonna 1973, mutta levy julkaistiin vasta 1977, Townesin laulut ovat vahvoja
ja sympaattinen esiintyminen huonoine vitseineen antaa kontrastia melankolisille
lauluille. Valitettavasti asiakkaiden pölpötys, joka on tarttunut
nauhoitukseen antaa ymmärtää, ettei yleisö osannut arvostaa
maagista esiintymistä. Levyltä löytyvät kaikki hänen
parhaat kappaleensa, ja se on hyvä lähtökohta hänen tuotantoonsa
tutustumisessa. Flyin' Shoes (1978) oli hänen ensimmäinen julkaisunsa
viiteen vuoteen. Townes oli jatkuvasti kiertänyt maata esiintymässä
folk-klubeilla. Elämä ei ollut vakaata, ensimmäinen avioliitto
oli ohi ja käyttäytyminen alkoi olla yhä epävakaampaa.
Joskus Townes oli ystävällinen ja karismaattinen esiintyjä,
joskus umpikännissä rähisevä maanikko, joka saattoi sotkea
itsensä roskiin ja likaan. Flyin' Shoes on viimeinen Tomatolle tehty
levy, ja niistä vähiten kiinnostava.
White Freight Liner Blues
80-luvulle tultaessa Townesin mielenkiintoisin uuden materiaalin tuotanto
oli ohi. Seuraava levy At My Window on tyyliltään varsin erilainen
kuin aiemmat, siinä ei ole romanttista herkkyyttä ja runokuvia,
vaan melkeinpä inhorealistisia kertomuksia kulkureista ja mielisairaaloista.
Townesin kuoleman jälkeen on julkaistu monia live-äänityksiä
uran varrelta, niistä useimmat ovat varsin kohtuullista kuunneltavaa.
Vaikka monet muut esittivät hänen kappaleitaan, hän oli myös
hyvä tulkitsija. Oma suosikkini on Rolling Stonesin Dead Flowers. Townes
Van Zandtin versio soi Coenin veljesten Big Lebowski -elokuvan lopussa.
90-luvulla syntyi uutta mielenkiintoa Townesia ja hänen tuotantoaan kohtaan.
Sonic Youthin rumpali Steve Shelley oli kiinnostunut tuottamaan hänen
seuraavan levynsä. Van Zandtin kunto oli kuitenkin rapistunut, kova elämä
ja päihteitten käyttö oli ottanut osansa. 1994 uudenvuodenpäivänä
hän kuoli, ilmeisesti varsin kovassa lääkityksessä, sillä
kukaan ei ollut huomannut hänen edellisinä päivinä olleen
levyttämässä murtuneella lonkalla.
Townesin elämä jätti jälkeensä suuren määrän
loistavia lauluja, ja tarinan miehestä joka ei osannut elää
omissa nahoissaan. Hän saattoi antaa jollekin juopolle takin päältään
ja illan soittotulot, mutta saattoi kadota vaimoltaan ja lapsiltaan pitkäksi
aikaa ja soittaa lopulta jostain puhelinkioskista itkuisen puhelun ja pyytää
kaikkea anteeksi. Tällainen toiminta ei ole mitenkään tavatonta,
mutta tärkeintä ja hienointa on kuitenkin ne laulut, jotka hän
jätti jälkeensä. Levyt jotka olivat pitkään poissa
painosta, ovat kaikki saatavilla ja uusia levyjäkin ilmestyy haudan takaa
melkein yhtä paljon kuin Tupacilta. Taiteilija on arvokas kuolleenakin.
Teksti: Lauri Lehmuskenttä
Kuvitus: Aino Jääskeläinen
Linkit: Townes Van Zandt @ MySpace
Julkaistu 18.4.2008
